Shaumbra-syke
KESKENERÄINEN ELÄMÄ

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)
Marraskuu 2026 – Shaumbra New Sentience Magazine
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Olemmeko jo perillä?

Tykkään todella ruksailla asioita pois tehtävälistalta. Tietysti siitä on selvää etua, että on kaikki nuo elämän satunnaiset yksityiskohdat kirjoitettuna muistiin, jotta jatkuvasti asioita pallotteleva mieleni ei pudota mitään tärkeää. Mutta on myös tuo pieni tyytyväisyyden puuska, kun voin sanoa: ”Noin, se on tehty!” Ja hetken minusta tuntuu vähän kevyemmältä.

Käytämme paljon aikaa tuon pienen ”huuman” metsästämiseen …

Kun saan valmiiksi tämän tehtävän, minusta tuntuu paremmalta.
Kun pääsen tästä viikosta läpi, elämä rauhoittuu.
Kun ratkaisen tämän ongelman tai saan päätökseen tuon projektin, kaikki on ok.
Kun olen oivaltanut mestari, elämä on vihdoinkin helppoa.

Itse asiassa, emme ole koskaan oikeasti valmiita. Kyllä, minusta tuntuu hetkellisesti paremmalta, kun projekti on saatu päätökseen, mutta aina tulee jotain sen tilalle. Esimerkiksi, olen päivittänyt taloani jo vuosia, ja vaikka se on nyt ehdottomasti paljon parempi, on aina jokin asia, joka täytyy korjata, uusia tai korvata. Tuo vaikeasti tavoitettava valmiiksi tulemisen tunne heiluu jatkuvasti juuri ja juuri ulottumattomissa.

Sama tuntuu pätevän sisäiseen matkaani. On ollut lukemattomia oivaltamisen hetkiä – jotkut syvällisiä ja elämää muuttavia. Rakkauden havainto josta kirjoitin viime kuussa, tuntui erityisen merkittävältä. Mutta elämäni ei ole asettunut pysyvään täyttymyksen tunteeseen, ja herään edelleen joka aamu ihmiselämässä käsiteltäviin asioihin. On aina uusi päivä elettävänä, uusi idea tutkittavana, uusi tunne tunnettavana, uusi pieni muutos kehossani, uusi ihmisdraama ihmeteltävänä (toivottavasti sivusta).

Siis milloin saan oikeasti tuntea, että olen ”valmis”?

No, kenties en koskaan. Itse asiassa en ehkä etsikään valmiiksi saamista, vaan joitain vähän … lötkömpää. Vaikeampaa määritellä. Subjektiivisempaa. Ehkä se mitä haluan, on oikeastaan turvallisuutta siitä, että tiedän, mitä jokin tarkoittaa, lohtua selkeästä polusta edessäni ja takanani, ja vakaata varmuuden tunnetta. Koska ”keskeneräinen” tuntuu kovin paljon ”tuntemattomalta”, ja se taas tuntuu … epävakaalta.

Haluamme tietää, mitä tapahtuu maailmassa (siitä syystä haluamme kuulla lisää Jamista). Haluamme kyetä luottamaan ihmisitseemme (nuori keho oli niin paljon luotettavampi!). Haluamme tietää, kestääkö rakkaus, mitä huominen tuo, lakkaako tuo vanha haava koskaan sattumasta, ja saammeko kaiken oikein. Periaatteessa haluamme vakuuttelua viimeisestä sivusta, vaikka olemme vielä luvussa seitsemän … kirjassa, jonka tekijä ei lakkaa koskaan kirjoittamasta.

Mutta elämä on näyttänyt minulle jotain keskeneräisyyden kauneudesta. Ei kesken katkaistu tai epätäydellinen. Keskeneräinen.

Olen aina ollut luova ja saanut suurta iloa kaikenlaisten asioiden tekemisestä käsilläni, mutta tavallisesti kolmiulotteisista materiaaleista. Savi, värillinen lasi, helmet, langat, tekstiilit, puu, ja tietysti monet kodin kunnostusprojektit. Mutta kaksiulotteiset jutut, kuten piirtäminen ja maalaaminen, tuntuivat aina olevan taitojeni ulottumattomissa. Jatkuva vitsi on, että osaan piirtää tikku-ukon yhtä hyvin, kuin taitava 6-vuotias.

Sitten, ihan tyhjästä, aloin tuntea vastustamatonta halua maalata. Suurella määrällä värejä, ei kivaa yksiväristä seinää.

Hetkinen … maalata? Ihan oikeasti? Minäkö?

No, miksi ei?

Keräsin kokoon vanhoja askartelumaaleja, ostin muutaman pienen maalauskankaan, ja aloin leikkiä. Muutamista tuli mielenkiintoisia, jotkut olivat ihan hirveitä, mutta minulla oli hauskaa.

Sitten naapuruston paikallisessa taidetapahtumassa satuin tapaamaan mestariöljymaalarin. Jokin hänessä sain minut kiinnostumaan, joten ilmoittauduin hänen postituslistalleen. (Olenko tullut hulluksi? Kuka haluaa vielä  LISÄÄ sähköposteja näinä aikoina!) Jokin yhteys oli syntynyt, mutta en vielä tiennyt mikä.

Muutaman päivän päästä sain viestin, jossa kerrottiin hänen kirjoittamastaan uudesta kirjasta, ja taas kerran tunsin jonkin nykäisevän. Tilasin sen ja aloin lukea. Voi hyvänen aika … tämä tyyppi puhuu minun kieltäni! Hän ei kirjoita maalaamisesta vain tapana tuottaa kuva, vaan löytämisen, tiedostamisen ja syvän läsnäolon prosessina. Hän kuvaa sitä tietoisuuden ilmaisuna, olemisena, joka löytää itsensä, ja selittää jopa, miten omaa ydinolemusta voidaan lisätä maalaukseen.

Sitten tuli ilmoitus tulevasta kurssista nimeltään ”Abstraktio löytöretkenä”. Se käytännössä huusi minun nimeäni.

Siis, en ole koskaan ollut kiinnostunut öljymaalauksesta. Öljyvärit ovat sotkuisia, pelottavia, vaikeita puhdistaa ja ilmeisesti kestävät ikuisuuden kuivua. En tiennyt ensimmäistäkään asiaa sitä, ja pelkkä materiaaliluettelo sai pääni pyörälle. Ja kuitenkin yhtäkkiä, siinä minä olin, ilmoittautumassa kahdeksan viikon öljyvärimaalauskurssille ja tuhlaamassa pienen omaisuuden tarvikkeisiin.

Mitä vi*tua olin tekemässä?

No, tätä kirjoittaessa olen selviytynyt hengissä ensimmäisestä kolmituntisesta oppitunnista. Työstämme samaa maalauskangasta koko kahdeksan viikkoa, eikä minulla ole kerrassaan mitään aavistusta, mitä siitä on tulossa. Olen jo saanut aikaan aivan mahtavaa sotkua, ja noiden kolmen ensimmäisen tunnin jälkeen pääni oli niin sekaisin, että tuskin pystyin toimimaan.

Mutta myös jotain tärkeää on tapahtumassa.

Olen aina lähestynyt taiteellista ilmaisua – ja suurinta osaa itse elämästä – ulkoa sisäänpäin. Noudata sääntöjä, tee asiat oikein, ja arvostele tulos sen mukaan, miten hyvin onnistuin. Ota itsellesi jokin projekti, yritä täyttää odotukset, äläkä suututa ketään prosessin aikana. Ilmaise itseäsi, mutta älä mene liian pitkälle, ja varmista, että lopputulos miellyttää.

Mutta entä jos luomisessa – entä jos itse elämässä – ei olekaan kyse yltämisestä johonkin itseni ulkopuoliseen mittapuuhun?

Entä jos siinä on kyse sen löytämisestä, mitä on minussa, ja sen sallimisesta tulla näkyväksi?

Sen muutoksen alan tuntea. Ei ulkoa sisäänpäin, vaan sisältä ulospäin.

Ja kun luominen tulee sisältä, miten se voisi koskaan olla valmis?

Tobias kertoi usein tarinaa taiteilijasta, joka luo kauniin maalauksen ja sitten sukeltaa kokemaan tuon luomuksen. Rakastin aina tuota vertauskuvaa, mutta nyt seison todellisen maalauskankaan edessä, sivellin kädessä, ja alan tuntea sen täysin uudella tavalla. En katso vain maalausta tai yritä saada sitä vastaamaan jotain toista kuvaa. Itse asiassa minulla ei ole aavistustakaan, mitä siitä tulee. Olen sen luomiskokemuksen sisällä.

Olen elämäni avautumisen sisällä, ilman mitään käsitystä, mitä siitä tulee.

Meillä on edelleen siveltimet käsissämme. Luominen tapahtuu edelleen. Kirjaa kirjoitetaan edelleen, ja olen jokaisen sanan kirjoittaja ja jokaisen värin käyttäjä. Siinä ei tarvitse olla miltään osin tolkkua. Se on itseni jatkuvaa löytämistä.

Silloin kun yritän elää jonkin ulkoisen standardin mukaisesti, on aina jotain, mitä vasten mitata. Onko tämä oikein? Onko tuo väärin? Näyttääkö se siltä, kuin pitäisi? Olenko tehnyt riittävästi? Olenko jo valmis?

Mutta silloin kun luon sisältä ulospäin, olen vapaa. Ei voi mitenkään tietää, miten se päättyy, koska löydän sen vasta edetessäni. Jokainen siveltimenveto muuttaa sitä, mikä on mahdollista seuraavaksi, eikä tavoitella mitään tiettyä tulosta.

Se on riemastuttavaa, epämukavaa ja hämmästyttävästi suunnan kadottavaa.

Miten paljon aikaa käytämme yrittäessämme sopia kuvaan siitä, millaista elämän mielestämme pitäisi olla? Haluamme saada hyvän suhteen, terveen kehon, valmiin projektin, täydellisen maalauksen, ja lopulta tulla oivaltaneeksi mestariksi. Mutta entä jos ole mitään, mihin sopia? Entä jos asian ydin on vain sallia sen, mitä on sisällämme, tulla jatkuvasti näkyväksi?

Entä jos elämä ei ole koskaan valmis?

Kenties se mitä oikeasti etsimme, on se eheys, joka on luontaisesti jokaisessa hetkessä.

Kenties kaiken sen alla, että yritämme saada valmiiksi, korjata, ymmärtää ja ratkaista asioita, emme haluakkaan täyttymystä, vaan syvästi tunnettua oivallusta, ettei mitään puutu. Että kaikki on okei, vaikkemme tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Tammenterho on kokonainen/eheä. Tammi on kokonainen. Mutta kummankaan kehitys ei ole vielä päättynyt.

Oivaltaminen ei tarkoita, että olemme lopultakin saaneet elämän valmiiksi, vaan että voimme kokea eheytemme elämän jatkaessa avautumistaan. Voin tuntea olevani eheä, vaikka edelleen opin jotain, teen virheitä, kehoni muuttuu, maailma tekee, mitä tekee, ja luon jotain, mitä en vielä ymmärrä.

Ja tuo eheys pysyy, kun tunnen asioita, joita en osaa selittää – silloinkin kun ne sattuvat.

Kuulin hiljattain sellaisen henkilön kuolemasta, jonka läsnäolo maailmassa on koskettanut minua syvästi. Vaikka en koskaan tuntenut Sir Patrick Stewartia henkilökohtaisesti, tuo uutinen toi hämmästyttävän suruaallon. Ja suru ei kuitenkaan ole erillään rakkaudesta. Se kaikki on sekoittuneena yhteen – suru, lempeys, kiitollisuus, ihmetys ja ylitsevuotava arvostus sitä rikkautta kohtaan, jota hän toi ihmisenä olemiseen.

Osa minusta haluaa ymmärtää, miksi tunnen niin paljon, ja milloin se asettuu ja on ohi. Mutta toinen osa minusta tietää, ettei ole mitään selvitettävää. Ei mitään korjattavaa. Ei valmiiksi saatavaa. Vain paljon tunnettavaa tällä hetkellä. Koska olemmehan täällä kokeaksemme kaiken syvästi – emme järjestelemässä kaikkea siististi paikoilleen, ruksaamassa pois listalta ja siirtymässä eteenpäin.

Ja uskoakseni tässä on sen lahja, että sallii elämän pysyä keskeneräisenä. Minun ei tarvitse selvittää, mitä jokainen kokemus tarkoittaa, ymmärtää jokaista läpikulkevaa tunnetta, ennakoida jokaista mutkaa tiessä, tai edes tietää, minne tie vie. Minun ei tarvitse tietää, miltä maalaus näyttää, sitten kun kurssi on ohi. Itse asiassa kokeminen itsessään jatkuu.

Kenties halu olla valmis on todellisuudessa tapa vastustaa sitä sotkuista ja joskus hämmentävää kokemusta, mitä tarkoittaa olla elossa. Silloin kun odotan aina, että kaikki lopultakin ratkeaa – maailmassa tai omassa elämässäni – jään paitsi siitä luomisesta, joka tapahtuu juuri nyt.

Siis ”keskeneräisyyden” tunne alkaa tulla minulle mukavammaksi. Se ei ole asia, joka ratkaistaan tai ruksataan pois listalta. Se on luomisen luonnollinen tila. Ja eheys ei ole palkinto, joka odottaa matkan lopussa – se on ollut tässä koko ajan.

Miten elämme keskeneräistä elämää ja nautimme siitä, yrittämättä jatkuvasti ratkaista sitä? Miten pysymme syvästi läsnä jokaisessa sen kohdassa?

Tämän kuiskaan itselleni:

Tunne se, mitä tunnet.
Ole siinä, missä olet.
Hengitä se kaikki sisään.

***

Crimson Circlen sisältöpäällikkönä Jean toteuttaa elinikäistä unelmaansa säteillä valoaan maailmassa. Oltuaan henkisellä matkalla lapsesta saakka, hän löysi Crimson Circlen 2002, tuli mukaan henkilökuntaan 2008, eikä ole katsonut koskaan taakseen. Hänen ensimmäinen kirjansa on nimeltään "Stories from My Last Lifetime". Häneen voi ottaa yhteyttä sähköpostilla.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.