Shaumbra-syke
KUN RAKKAUS HAVAITSEE

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)
Lokakuu 2026 – Shaumbra New Sentience Magazine
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

”Kuolema, missä on sinun voittosi? Kuolema, missä on sinun pistimesi?”

Kasvoin noiden sanojen parissa, jotka ovat tietysti Raamatun ensimmäisestä Korinttilaiskirjeestä. Ne olivat osa tarinaa, jonka tunsin hyvin: Ihmiskunta oli langennut syntiin, synti aiheutti kuoleman, ja Jeesus tuli ratkaisemaan ongelman. Hänen täydellisen elämänsä, uhrikuolemansa ja yliluonnollisen henkiinheräämisensä kautta velka oli maksettu ja kuolema kukistettu. No, ennemmin tai myöhemmin kuitenkin. Jonain päivänä. Jos saamme asiat oikein ja pääsemme taivaaseen.

Mutta minua on aina vaivannut tämä tilinpitoajattelu. Se on liian kaupankäyntimaista. Miten yksi 33 vuoden täydellinen elämä voi tasapainottaa miljardit traagisen syntiset elämät? Mikä tärkeämpää, jos Jumala todella antaa anteeksi meille, miksi jonkun muun kuitenkin täytyy maksaa? Kun minä annan anteeksi velan, en etsi jotakuta muuta, jolla on tarpeeksi rahaa, maksamaan sitä. Pyyhin pois tuon velan.

Siis … jos Jeshuan merkittävän elämän ei ollut määrä täyttää jonkin juridisen kaupankäynnin ehtoja, mikä sen tarkoitus oli?

–––––

Muutama päivä sitten hemmottelin itseäni neljän päivän telttaretkellä Rocky Mountainin kansallispuistoon. Upeiden maisemien, mylvivien hirvien, solisevien purojen ja hehkuvien haapojen keskellä luonto oli parhaimmillaan.

Yhtenä iltapäivänä istuin metsässä nauttien sellaisesta hiljaisesta hetkestä, jolloin ei tapahdu mitään erityisen syvällistä. Tunsin puiden hiljaisuuden, auringon lämmön sateen jälkeen, ja sen yksinkertaisen nautinnon, että olen kehossani ja läsnä elämässä. Ja rakastin sitä, jokaista hetkeä.

Ei siksi, että elämäni on aina ihanaa – on paljon särkyjä, harmeja, ongelmia ja epävarmuuksia. Se kaikki oli ihanaa, koska rakastin sitä.

Sitten kun mieleni asettui, joitain todella isoja kysymyksiä harhaili sisään. Aloin pohtia elämää, kuolemaa, Jeshuaa ja rakkautta.

Uteliaisuus kuolemasta oli itse asiassa yksi ensimmäisistä asioista, jotka johdattivat minut lapsuuteni uskonnon tuolle puolen. Olen lukenut kuoleman lähikokemuksista ja kehosta irtaantumisista, tutkinut muita perspektiivejä ja kokenut tarpeeksi omia poikkeavuuksia tietääkseni, että standardiselitykset todellisuudesta jättävät paljon asioita huomiotta. Ja vuosien saatossa on kasvanut vakaasti halu jotenkin todistaa se, ettei kuolema ole, mitä ajattelemme. Tarkoitan, että kuvittele, mitä voisi tapahtua, jos ihmiskunnan suurin pelko yksinkertaisesti häviäisi pois! Miten maailma saattaisi muuttua, jos joku todella ilmestyisi takaisin kuoltuaan?

Odotas …

Minusta se on jo tehty. Valitettavasti se ymmärrettiin täysin väärin.

Mutta tämä ei tarkoita, että se on tarinan loppu …

Adamus on puhunut tästä myös, viitaten mahdollisuuteen lähteä planeetalta ja myöhemmin palata käymättä läpi tavanomaista syntymä-lapsuus-rutiinia – jostain sellaisesta, että otamme biologian mukaamme ja sitten ilmennymme uudelleen haluamallamme tavalla. Se kuulostaa jälleen tavallaan tutulta.

Istuessani siellä metsässä pohdin noita mahdollisuuksia: Voisinko lähteä joku päivä tästä elämästä, ja sitten tuoda ihmisilmaisuni takaisin fyysiseen todellisuuteen vain todistaakseni, että olen edelleen olemassa? Miten se itse asiassa voisi toimia?

Sitten valkeni oivallus. Jos en pidä kehostani, olen katkera sen rajoituksista, tuomitsen ulkonäköni, kadun valintojani, enkä yleisesti ottaen pidä kovin paljon ihmisenä olemisesta, miksi ihmeessä tekisin sen uudestaan? Mikä tärkeämpää, miten voisin tuoda takaisin jotain, minkä olisin torjunut elämäni ajan? Ei oikeasti tunnu uskottavalta.

Mutta odotas … mitä jos rakastaisin sitä? Tarkoitan, että todella rakastaisin ihmisitseäni täysin?

Mitä mahdollisuuksia se toisi?

Tuolla hetkellä jotain suunnatonta ja syvää avautui lempeästi minussa, ja yritän edelleen kerätä noita tunteita sanoiksi.

Rakkaus

Love 2.0 -pilvikurssissa Adamus määrittelee rakkauden ”tiedostamiseksi ja hyväksynnäksi”.

Voinko rakastaa ihmisitseäni – tätä kehoa, persoonallisuutta, oikkuja, haavoja, ryppyjä, viisautta, hölmöyttä ja kaikkea – niin täysin, ettei mitään torjuta?

Voinko rakastaa ihmiselämääni niin syvästi, että mitään ei tarvitse korjata – ei siksi, että lopultakin sain kaiken niin, kuin haluan sen olevan, vaan koska rakastan sitä sellaisena, kuin se on?

Kysymys ei ollut enää vain palaamisesta kuoleman jälkeen. Nyt kyse oli myös rakkaudesta, joten seurasin sitä säihkyvää lankaa, joka näytti yhdistävän ne.

Kaikki tietävät, että Jeshua opetti rakkautta. Mutta mitä jos sen sijaan, että rakkaus olisi ollut pelkästään yksi hänen opetuksistaan, se olikin perustavanlaatuinen asia?

Maailmassa, jossa hallitsi heimoajattelu, hierarkia, rangaistukset ja jäykät käsitykset oikeamielisyydestä, tässä oli sellainen, joka puhui vihollistensa rakastamisesta, loputtomasta anteeksiantamisesta, torjutuista välittämisestä, vastaamisesta armolla julmuuteen ja sisäisen jumaluuden löytämisestä. Ei mikään ihme, että hänet nähtiin radikaalina. Ja kun ihmiskunta teki lopulta hänelle pahimman asiansa, hän ei vieläkään torjunut mitään tai ketään. Hän pysyi vain sellaisena, mitä hän oli … ruumiillistuneena rakkautena.

Se oli siemen, jonka kylvimme Jeshua-kollektiivina. Mutta koska hedelmä muistuttaa harvoin siementä, vaadittiin 2000 vuotta ja paljon onnettomia kiertoteitä päästäkseen lopulta tähän sadonkorjuuaikaan. Nyt rakkaudesta tulee totta, ja se muuttaa kaiken.

Havainto

Seuraavana päivänä menimme pitkälle patikkaretkelle, ja jalkojani alkoi sattua. Toinen erityisesti valitti kovaan ääneen, koska olin unohtanut laittaa tukipehmusteen saappaaseeni. Nilkuttaessani eteenpäin, kun oli vielä monta mailia jäljellä, päätin tutkia tätä rakkausjuttua.

Ensimmäinen impulssi oli tuttu: anna jalalle vähän rakkautta, ja kenties se tuntuisi paremmalta. Mutta välittömästi tiesin, ettei kyse ollut siitä. Tämä rakkauden syvempi tunne, josta olin saanut vilauksen, ei ollut uusi tapa korjata asiaa, josta en pidä.

Sen sijaan, että olisin suunnannut rakkautta jalkaani, aloin havaita sen rakkautena. Teeskentelemättä, ettei siinä ollut kipua, tai yrittämättä transformoida sitä. Ainoastaan … miten itse rakkaus havaitsee jalkani?

Tunsin lempeän, hyvin hienovaraisen muutoksen. Jalkaani sattui edelleen, mutta minussa oli tavallaan lämpöä, tapahtui avautuminen, pehmentyminen, jota on vaikea kuvata. Kivusta tuli jotain, mitä koin, sen sijaan että jokin olisi ollut väärin. Se otti oman paikkansa kaiken muun joukossa tuolla polulla – kauniit kukat, kuolleet puut, kivet, auringonvalo, särkevä jalka – mitään ei suljettu pois.

Jokin oli muuttunut, ja loppupatikoinnista tuli eräänlainen laboratorio. Roskat polun varrella saivat aikaan tuomitsemista; nahistelevat patikoijat herättivät kriittistä tarkastelua ja syyttelyä. Ja jokainen niistä oli tilaisuus kysyä: miten rakkaus havaitsee tämän?

Samana iltana naapurimme leiripaikalla puhuivat ja nauroivat minun yrittäessäni nukkua. Teltat eivät juuri vaimenna ääntä, ja minulla oli paljon ajatuksia siitä, mitä heidän pitäisi tehdä eri tavalla. Takaisin kokeeseen … voinko havaita melun niin, kuin rakkaus havaitsee?

Se oli vaikeampi tapaus. Horjuin vähän, mutta pidin kiinni siitä. Harmitus ei maagisesti vain hävinnyt, ja naapurit hiljenivät vasta, kun alkoi sataa. Mutta joka kerta kun siirryin rakkauden havaintotapaan, jotain tapahtui minussa.

Havaintoni kohde ei muuttunut. Havaitsija muuttui.

En yrittänyt tulla rakastavammaksi ihmiseksi tai muistuttanut itseäni olemaan ystävällinen, suvaitsevainen, henkinen ja hyväksyvä. En edes ”lähettänyt rakkautta” kovaäänisille naapureille. Noiden lyhyiden hetkien aikana tuntui enemmän siltä, että Jean pääsi pois tieltä ja salli itse rakkauden olla havaitsija.

Seuraavana aamuna heräsin kysymys mielessäni:

Mitä tapahtuu, kun mitään ei suljeta rakkaushavainnon ulkopuolelle?

Mitä tapahtuu, kun tietoisuus ei enää havaitse omaa todellisuuttaan erillisyyden kautta?

Ihmeet

Yhtäkkiä Jeshuan elämä sai uuden merkityksen. Hän paransi ihmisiä, ilmensi ruokaa, ilmeisesti käveli veden pinnalla, ja lopulta ilmestyi uudestaan oman kuolemansa jälkeen. Kutsumme näitä ihmeiksi, koska ne eivät sovi ymmärrykseemme siitä, miten todellisuus toimii. Mutta ehkä hän itse asiassa ymmärsi todellisuuden säännöt.

Mitä jos hän tiesi, että rakkaus – ei tunteena tai hyveenä, vaan tiedostamisena ja hyväksyntänä ilman erillisyyttä – muuttaa suhdetta tietoisuuden ja sen oman energian välillä?

Jos aine on energiaani, joka vastaa tietoisuuteen, mitä tapahtuu fyysiselle todellisuudelle, kun tuo suhde on täysin ilman erillisyyttä?

En tiedä vielä, mutta olen hyvin utelias.

Jalkani ei parantunut välittömästi, mutta se on nyt parempi; roskat eivät hävinneet, ennen kuin poimin ne; naapurit jatkoivat meluamista, ainakin siihen saakka, kunnes nukahdin. Mutta jokin muuttui minussa joka kerta, kun havaitsin rakkautena. Ja kenties sinne tämä koe vie meidät nyt – ei manipuloimaan energiaa, vaan sallimaan erillisyyden häipyä.

Mitä tapahtuu, kun mikään kokemuksessani ei jää rakkaushavainnon ulkopuolelle?

Henkiinherääminen

Tämä tuo minut takaisin ihmisen kaikkein suurimpaan rajoitukseen – kuolema. Tässä todellisuudessa kehot ikääntyvät, rapistuvat ja kuolevat. Erityisesti tuo sääntö näyttää melko vakiintuneelta, minkä vuoksi Jeshuan tarina on ollut niin vangitseva kaksi tuhatta vuotta. (Näetkö? Palaaminen kuolleista tavallaan järisytti maailmaa!) Mutta mitä jos hänen henkiinheräämisensä ei ollut jumalainen poikkeus tämän maailman sääntöihin? Mitä jos se oli itse asiassa yksi havaintoesimerkki rakkaudesta?

Ehkä Jeshuan henkiinherääminen – tai uudelleenilmentyminen, jos niin haluat – ei tapahtunutkaan siksi, että hän maksoi jonkin kosmisen laskun, vaan koska hänessä ei ollut yksinkertaisesti torjuntaa tai erillisyyttä. Jopa pettämisen, kärsimisen, nöyryyttämisen ja kuoleman jälkeen mitään eikä ketään torjuttu.

Oli. Vain. Rakkautta.

Ja jos tietoisuus, rakkautena, ei tunne erillisyyttä itsessään, miten kuolema voisi mitenkään sisältää sen?

En tiedä (vielä), sillä tavallako henkiinherääminen kirjaimellisesti toimii, ja minun täytyy vielä löytää kätevä uudelleenmaterialisoitumisen käsikirja, joka on laitettu johonkin piiloon. Mutta istuessani tuon puron äärellä kurkistin niin syvälle rakkauteen, että tuntui siltä, kuin viimeiset 2000 vuotta olisivat romahtaneet siihen ja jotenkin nousseet esiin suurimpana aarteena, jonka voisin mitenkään kuvitella.

Selkeyden vuoksi, en puhu rakkaudesta tunteellisuutena tai positiivisena ajatteluna, ”sovellettuna” ratkaisuna, tai edes minään sellaisena, mitä annan itselleni tai toiselle. Puhun niin täydellisestä rakkaudesta, ettei mitään suljeta pois sen havaintotavan piiristä.

Voinko sallia tuollaisen rakkauden ihmiskokemukseni joka osassa? Koska se tuntuu tärkeämmältä, kuin voinko jonain päivänä ilmestyä uudelleen hautajaisteni jälkeen. Itse asiassa ehkä henkiinherääminen alkaa jo kauan ennen kuolemaa. Joka kerta kun lakkaan torjumasta jonkin osani, jotain tulee kotiin. Joka kerta kuin päästän irti tämän kehon, tämän historian ja tämän ihmismatkan tuomitsemisesta, yksi erillisyys loppuu. Kenties henkiinheräämisessä ei ole niinkään kyse siitä, että palaa takaisin kuolleista, kuin että löytää sen, miten täysin elossa jo on.

Rakkauden havainto

”Rakkaus on tiedostamista ja hyväksyntää”, sanoo Adamus, mikä kuulostaa minusta kaiken mukaan ottamiselta – mikään ei ole ulkopuolella, mitään ei torjuta, mitään ei vaadita muuttumaan, ennen kuin se voi kuulua joukkoon. Olen usein ajatellut rakkautta parhaana linssinä, jonka kautta hahmottaa todellisuus. Mutta nyt jopa se tuntuu erillisyydeltä – minä katsomassa linssin läpi jotain muuta.

Voinko sallia itse rakkauden katsoa elämää näiden silmien kautta?

Kenties tämä on se, mitä Jeshua ilmaisi koko ajan: ei mikään kaava Jumalan tuomion välttämiseen tai joukko noudatettavia oppeja, vaan jumalainen rakkaus ruumiillistuneena ihmismuotoon.

Kenties hänen ihmeensä eivät olleet todiste, että hän oli erilainen kuin me, vaan vilauksia siitä, mikä on mahdollista silloin, kun tietoisuus ei enää havaitse omaa todellisuuttaan erillisyyden kautta.

Jeshua oli joukkueponnistus. Osallistuimme kaikki tuohon ilmaisuun, tuohon olemukseen, tuohon rakkauden ruumiillistumaan. Nyt se tulee kotiin. Ja yhtäkkiä tuo vanha pyhä kirjoitus kuulostaa erilaiselta: ”Kuolema, missä on sinun voittosi? Kuolema, missä on sinun pistimesi?”

Kenties kuolema ei ollut koskaan ongelma. Kenties ongelma oli erillisyys. Ja avain on ollut täällä jo muutaman tuhannen vuoden ajan – rakkaus.

Ei minkään harjoitettavana, ansaittavana tai edes annettavana, vaan yksinkertaisesti se, mitä minä olen.

Myös Jumala. Tässä.

Ollen rakkauden havainto.

***

Crimson Circlen sisältöpäällikkönä Jean toteuttaa elinikäistä unelmaansa säteillä valoaan maailmassa. Oltuaan henkisellä matkalla lapsesta saakka, hän löysi Crimson Circlen 2002, tuli mukaan henkilökuntaan 2008, eikä ole katsonut koskaan taakseen. Hänen ensimmäinen kirjansa on nimeltään "Stories from My Last Lifetime". Häneen voi ottaa yhteyttä sähköpostilla.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.