PORTAALIN AVAAMINEN, OSA 4
 
Tutenakquaa kanavoinut Suzanne Lie (www.multidimensions.com)
18.3.2015
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
 
OIVALTAMINEN
 
Tuon oivalluksen myötä, että tämä pimeys voisi hyökätä kimppuuni vain oman sisäisen pimeyteni kautta, taistelu hellitti hetkeksi – riittävän pitkäksi aikaa, jotta sain koottua itseni. Kyllä, minussa oli enemmän kuin tämä pimeys. Oli rakkautta, viisautta ja voimaa. Hitaasti mieleni alkoi muistaa kaikki kauniit muistot elämästäni ja sydämeni rakasti niitä ytimestäni.
 
Tuon rakkauden myötä löysin voimaa ja viisautta rakastaa myös pimeyttä. Se oli vain osa minua. Kyllä, se oli osa, miltä olin aina suojautunut, sekä osa mitä oli tutkittava ollakseni kokonainen olento.
 
Sydän avoimena aloin lähettää rakkautta kaikille vihaisille ja kammottaville olennoille, jotka pyrkivät taistelemaan kanssani. Jotkut niistä kääntyvät pois valosta ja murjottivat kuin villieläimet, jotka olivat menettäneet saaliinsa. Toiset ottivat valon avosylin vastaan ja nousivat korkeampiin ulottuvuuksiin. Kun ne nousivat, minäkin nousin.
 
Lopulta olin ylemmällä astraalitasolla. Kaikki keijut, menninkäiset ja tontut toivottivat minut tervetulleeksi ja onnittelivat minua voitostani. Ne johdattivat minut ylemmän astraalitason kauniille vihreille kentille. Kaikkialla oli kauniita olentoja, joilla oli "joustava" aura. Tunnistin joitain niistä ja löysin toisia, joita en ollut tavannut.
 
Jatkoin mentaalitasolle. Vartion tarkkaan jokaista ajatustani ja tunnettani tietäen, että ne voisivat ilmentyä välittömästi eteeni. Lopulta löysin itseni kausaalitason portaalilta. Kaikki elämäni maaplaneetalla syöksyivät tapaamaan minua ja muistuttamaan, että lähetetty energia palasi takaisin.
 
Matkustin sitten henkiselle tasolle ja näin yksilöllistymishetkeni luomisessa. Syleilin monadiani, osaani mikä on ikuisesti luomisen täplä. Sitten siirryin suureen tyhjiöön. Se oli täysin musta. Etsin käytävää viidenteen ulottuvuuteen ja löysin sen lopulta.
 
Kun astuin käytävään, se tuntui pyörivän ympärilläni. Näin viidennen kynnyksen vartijan kasvot ja menin makuulle pitkään vihreään ruohikkoon. Huomasin, että minun oli levättävä siinä ajattomuudessa ja paikattomuudessa kootakseni itseni loppumatkaa varten. Miksi olin väsynyt? Johtuiko se siitä, että tein tämän matkan ensimmäistä kertaa yksin? Johtuiko se siitä, että tunsin pakahduttavaa yksinäisyyttä?
 
Vartija hymyili kysymyksilleni ja johti minut pieneen olentoryhmään, mikä teki samaa matkaa kuin minä. Näin, että jotkut olivat yökehossaan, jotkut meditoivat kuten minä ja jotkut olivat elämien välillä ja löytämässä suuremman itsensä. Edes tässä ihanassa ryhmässä yksinäisyyteni ei kuitenkaan hävinnyt.
 
Pyysin anteeksi ryhmältä ja aloin vaeltaa ympäriinsä. Korkeammilla tasoilla vaeltelu on hyvin erilaista kuin fyysisellä tasolla, koska todellisuus muuttuu jatkuvasti ajatusten ja tunteiden mukaan. Tunsin jonkun feminiinisen kutsuvan ja sitten ihana nainen tuli luokseni. Hän toi minut kauniille lammelle, minkä toisessa päässä oli vesiputous. Silloinkaan yksinäisyyteni ei vähentynyt. Itse asiassa siitä tuli voimakkaampaa. Oppaani hymyili minulle ja viittoili sanattomasti katsomaan lampeen. Kun tein niin, näin jonkin tai jonkun häivähtävän juuri näkökenttäni ulkopuolella. Minun oli seurattava sitä. Sen kummemmin ajattelematta sukelsin lampeen ja uin etsimään sitä. Vesiputous kutsui minua ja seurasin tuota kutsua.
 
Lampi ei ollut syvä ja putouksen laskeutumispaikalla oli kivikerroksia. Havaitsin, että voisin seistä näillä kivillä ja kävellä suoraan vesiputoukseen. Kun vesi puhdisti kasvoni, näkökykyni selkeni ja näin edessäni seisovan kaksoisliekkini, jumalaisen täydentäjäni. Kaikki yksinäisyyteni hävisi, kun syleilimme toisiamme ja sulauduimme yhdeksi.
 
"Miten olen voinut unohtaa sinut?" huusin.
 
"Minä en ole unohtanut sinua", hän vastasi syvältä sydämestämme.
 
En ollut enää yksin. Olin kokonainen. Nyt olin valmis löytämään pyörteen Arcturukselle. Viritin tietoisuuteni valoverkkoon, minkä isäni oli näyttänyt minulle kauan sitten. Tunsin valokentän kajahtelevan kaikkialla ympärilläni ja sisälläni.
 
Kun keskitin huomioni kolmanteen silmään, näin kahden vaakasuoran ja kahden pystysuoran valoviivan risteävän ja muodostavan pienen neliön. Vastauksena sisäiseen ohjeeseen, tuijotin syvälle tuohon välitilaan. Hitaasti näin pyörteen etäällä. Kun se lähestyi minua ja minä lähestyin sitä, pyörre pyöri voimakkaammin ja huomasin itseäni vedettävän siihen.
 
Pyörre pyöri ympärilläni, yläpuolellani, allani ja lävitseni. Olin pyörteessä ja se oli minussa. Sitten kaukana tilattomuudessa näin isäni kasvot. Täytyin välittömästi jälleentapaamisen euforiasta. Syleilimme ikuisesti pyörteen ajattomuudessa.
 
"Poikani, olen hyvin ylpeä sinusta. Olet tullut luokseni yksin. Sinusta on tullut kokonainen persoona. Kumarran saavutustasi", hän sanoi todella kumartaessaan minua.
 
Olin täynnä nöyryyttä ja kunniaa, koska isäni ei helposti sanonut kohteliaisuuksia. Halusin kysyä häneltä veljestäni ja sisaristani, mutta hän heilautti kättään ja sanoi:
 
"Tule ensin kanssani Arcturukselle. Luulen, että kaikkiin kysymyksiisi vastataan siellä. Poikani, muista nyt käynnistää merkabasi. Näen, että muistat nuo kaksi päällekkäistä tetraedriä, jotka muodostavat moniulotteisen kuusisakaraisen tähden."
 
Löysin sisäisen merkabani ja kun astuin siihen tietoisuudessani, se ympäröi koko muotoni. Vilauksessa olimme Arcturuksella.
 
Veljeni ja sisareni olivat siellä tervehtimässä minua. Pidimme toisiamme niin lähellä, että meistä tuli yhtä. Lopulta isäni kehotti meitä seuraamaan Vihkimystemppeliin. Matka Arcturukselle on moniulotteinen kokemus. On keskitettävä kaikki ajatukset ja tunteet yhteiseen tarkoitukseen.
 
Aina aiemmin isäni ympäröi meidät energiallaan, pitääkseen meidät raiteilla. Mutta nyt kun olimme saavuttaneet aikuisuuden, hän jätti jokaisen meistä löytämään oman tiensä. Olin utelias kuulemaan veljeni ja sisarieni kokemuksista, mutta minun täytyi keskittyä ensimmäiseen soolomatkaani Arcturukselle. Vihkimystemppeli nousi hitaasti edessämme. Se oli maalliset sanat ylittävän kaunis.
 
Meitä ei oltu koskaan ennen viety sinne ja suurenmoisuus löi meidät ällikällä. Valtavat kultaovet avautuivat tervehtimään meitä ja tuntemattomasta aineesta tehty kimalteleva polku näytti meille tietä. Veljeni ja sisarteni arcturuslaiset isät odottivat meitä oven sisäpuolella. He viittoivat meitä eteenpäin ilman heitä.
 
"Tämä on teidän kunniaksenne", he totesivat yhdessä.
 
Me neljä seurasimme sädehtivää polkua ykseyden alttarille. Valtava valo-olento istui valtaistuimella ja kutsui meitä eteenpäin. Kun polvistuimme sen eteen, se laittoi valovaipan meidän jokaisen päähän. Välittömästi värähtelymme nopeutuivat, huone himmeni ja olimme poissa.
 
Siitä minne menimme ja mitä opimme, ei puhuta, se vain koetaan. Mutta kun palasimme, olimme valmiita palaamaan maapallolle suorittamaan tehtävämme. Olimme oppineet matkallamme, että meidän oli tarkoitus avata ylösnousemusportaali Mayoille, jotka olivat saaneet valmiiksi palvelunsa ja olivat valmiita palaamaan eri kotimaailmoihinsa.
 
Maya-vallan aika oli tulossa loppuun. Siitä tuntui olevan kokonainen elämä, kun olin nähnyt nuo tunkeutujat unissani. Tunkeutujat olivat tulossa ja kaikki menetettäisiin, paitsi se mikä oli piilossa tai tallennettuna koodiin. Meidän oli aika palata. Monia valmisteluja oli tehtävä maan päällä.
 
PALUU TEMPPELIELÄMÄÄN
 
Kun palasimme temppelielämäämme, kaikki oli erilaista. Olimme kaikki kohdanneet sisäisen pimeytemme ja laajentaneet tietoisuutemme pimeiden sielujen ulottumattomiin. Meillä ei ollut negatiivisuutta heitä kohtaan, kun kaikella on jokin tarkoitus. Jokaisen kolmannen ulottuvuuden syklin on tultava loppuun, niin myös Mayojen.
 
Emme sivuuttaneet emmekä haastaneet pimeitä sieluja, koska pimeyden haastaminen aiheuttaa pelkästään asetelman, mikä voi vetää mukaan siihen. Jos joku uskaltaisi puuttua pyrkimyksiimme, nostaisimme vain värähtelymme yli sen, minkä hän voisi havaita kolmannen ulottuvuuden havaintotavallaan.
 
Viimein olimme valmiita ja oli melkein se aika. Kaukonäöllä pystyimme näkemään valloittajat, jotka purjehtivat Maya-kotiamme kohti. Ajattelin Lenexaa ja adoptioäitiäni ja mietin, kuulisivatko he hiljaisen kutsun palata kotiin korkeampaan itseensä.
 
Hopenakaniahin ja minun oli määrä avata portaali ja Leatunikan ja Hegsteomenin pitää se auki ja kulkea viimeisenä siitä läpi. Heidän tehtävänsä oli sulkea käytävä, aivan kuten meidän tehtävämme oli avata se.
 
Kukaan meistä ei ollut puhunut ajastamme kaupungissa kolmannen ulottuvuuden ihmisten kanssa. Se oli ainoa salaisuus, mikä meillä oli koskaan ollut. En koskaan saanut tietää, miten he olivat matkustaneet Arcturukselle tai oliko heillä ollut yhtä vaikeaa ja ihanaa kaupungissa kuin minulla. Luulen, että myös Hopenakaniah oli löytänyt rakkauden, koska hänessä oli jotain, mikä oli kaikunut tutusti menetettyä rakkautta.
 
Viimein seremoniapäivämme saapui. Olimme harjoitelleet sitä uudestaan ja uudestaan ja olimme itsevarmoja rooleissamme. Olimme lähettäneet hiljaista kutsua seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Se oli korkein seremoniapäivä, joten pimeät sielut eivät epäilleet aikomuksiamme. Puimme ylle seremonia-asumme ja me neljä nousimme 13 porrasta pyhimmän pyramidimme korkeimmalle huipulle.
 
Hopenakaniah ja minä olimme edessä ja Leatunika ja Hegsteomen seurasivat meitä. Jokaisella portaalla värähtelymme nousi korkeammaksi ja korkeammaksi, joten saavuttaessamme alttarin, pysyimme hädin tuskin ankkuroituneena kolmannen ulottuvuuden muotoomme. Tunsimme monien pimeiden sielujen hämmennyksen, kun hävisimme niiden näköpiiristä. Ylpeys ei kuitenkaan sallinut niiden myöntää, etteivät ne enää nähneet meitä.
 
Hopenakaniah ja minä olimme rakastelleet monta kertaa, mutta tämä olisi erilaista. Tämä ei ollut itseämme varten, vaan heränneitä Mayoja varten. Aloitimme rituaalimme, kun papit ympärillämme veisasivat Kein-aurinkomme pyhää nimeä. Veisaaminen tuli kovemmaksi ja kovemmaksi, kun henki-seksuaalienergiamme nousivat selkärankaa ylös ja yhdistivät mies- ja naisenergiamme yhdeksi.
 
Juuri sillä hetkellä, kun nousevan auringon ensimmäiset säteet osuivat alttariimme, vedimme kaikki nämä energiat yhteen sydämeemme ja luovutimme sen Keinille. Välittömästi portaali viidenteen ulottuvuuteen aukesi. Taas neljästä tuli kaksi kahden joukkuetta, kun Hopenakaniah avasi portaalin. Autoimme monia, jotka tulivat portaalin läpi, samalla kun sisaremme ja veljemme pitivät sitä auki.
 
Näin monia tuttuja kasvoja temppelistä ja elämästäni kaupungissa. Ja kyllä, siellä oli Lenexa, joka oli raskaana lapsestani, ja hänen perheensä, mikä sisälsi nyt adoptioäitini. Kun he kulkivat portaalin läpi, kukin heistä karisti kolmannen ulottuvuuden muotonsa ja laajentui todelliseen valokehoonsa.
 
Lenexan ja minun lapsesta tuli pieni valo-olento, jota hänen äitinsä piti lähellä. Hymyilin ja oivalsin, että Lenexa oli toisiaan ollut rakkaan menetetyn sisaremme reinkarnaatio. Lopulta kaikki ne jotka pystyivät vastaamaan hiljaiseen kutsuun, olivat kulkeneet portaalin läpi. Veljeni ja sisareni astuivat pyörteeseen ja sulkivat se perässään. Olimme suorittaneet tehtävämme!
 
Annan teille tämän viestin nyt toivoen, että se stimuloi muistianne, sillä se tehtävä minkä olemme suorittaneet, on juuri alkamassa teillä!
 
***
 
Rakkaat lukijat, sain tämän tarinan monta vuotta sitten, muttei koskaan tuntenut oikealta jakaa sitä. Onneksi nyt on aika jakaa se.
 
Mitä olet tiennyt monta vuotta, mutta mitä et ole voinut aiemmin jakaa? Ole kiltti ja jaa … Ja kiitos teille upeasta jakamisestanne tähän mennessä.
 
Sue
 
-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.