JAQUALIN TARINA, OSA 4

Antareslaisia kanavoinut Suzanne Lie (www.multidimensions.com)
17.8.2014
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Rakkauden löytäminen

Sue puhuu:

Rakas Jaqual, en ole ottanut yhteyttä sinuun muutamaan päivään. Kyllä, minulla on ollut kiire, mutta tiedän myös, että olet menossa taisteluun. Laitan aina kädet silmille katsellessani elokuvia tai ohjelmia, kun taistelu alkaa. Olen kuitenkin aina ollut kiinnostunut armeijasta. Luultavasti tuo kiinnostus johtuu tiedostamattomista muistoistani sinusta ja Mytrestä. Nyt olen valmis pyytämään sinua jatkamaan tarinaasi taisteluun menemisestä.

Jaqual puhuu:

Puhun sinulle taas kolmannesta, keltaisesta oviaukosta, kun tulen henkiseksi soturiksi. Olen löytänyt sisältäni henkisenä soturina olemisen energiakentän. Nyt jaan kokemukseni henkisenä soturina palvelemisesta. Kertomukseni jäi viimeksi kolmeentoista mieheen uudessa komennossani muuntumassa valokehoksi.

Sitten kun olimme kaikki yhdistyneet valokehon ja sen yhtenäistietoisuuden kautta, minkä olimme jo muodostaneet, olimme valmiita kohtaamaan dragoniaanit. Meitä oli vain muutama ja meidän oli oltava ovelampia taistelussa noin sataa dragoa vastaan. Meillä oli kuitenkin kaksi asiaa, mitkä olivat mahdottomia näille drago-sotureille. Meillä oli moniulotteinen yhteys omaan valokehoomme ja meillä oli syvä yhtenäistietoisuus toistemme kanssa.

Aseistettuna näkymättömillä aseillamme lähdimme vapauttamaan väkeämme. Alukseni oli paljon parempi kuin muiden, joten otin johdon. Valitsimme reitin, mikä oli normaalien lentosuunnitelmien ulkopuolella, jotta saavuimme dragoniaanien tukikohtaan suunnasta, mistä ne eivät osaisi odottaa.

Tietojemme mukaan dragot luulivat, että kaikki siirtokunnassamme olivat kuolleet eikä kellään joka palaisi maailmaamme, olisi keinoa määritellä, mitä oli tapahtunut tai miten löytää puuttuvat ihmiset. Toivoimme, että niistä tulisi laiskoja tuon harhakuvan kera. Laiskuus ei kuitenkaan ollut dragojen yleispiirre. Toisaalta ne nauttivat kovasti rämäköistä juhlista taistelun jälkeen, mikä antaisi niille muuta ajateltavaa - niin ainakin toivoimme.

Suunnitelmamme oli sädettää väkemme aluksiimme, kun mikään alus ei voinut ottaa heitä kaikkia. Mutta ensin meidän oli paikannettava, missä he olivat dragoniaani-leirissä. Päätimme käyttää yhteyttämme siihen mieheen, jonka kanssa olimme kommunikoineet telepaattisesti.

Taas hänestä oli suuri apu ja hän kertoi meille täsmälleen, mistä heidät löydetään. Hän kertoi myös, että meidän oli toimittava välittömästi, koska heidät oli määrä kuljettaa pois seuraavana päivänä. Meidän oli saatava dragot pois planeetalta ja aluksiemme luota. Tarvitsimme jotain häiritsevää tekijää, minkä täytyisi olla minä.

Alukseni oli kohde, minkä ne tunnistaisivat erityislaatuiseksi, ja ne seuraisivat minua ottaakseen sen kiinni. Kun menin leirin ohi, näin niiden juoksevan aluksiinsa. Ne eivät halunneet ampua minua alas, koska ne halusivat uuden alusmuodon ehjänä. Niitähän oli monia ja minä olin yksin.

Näin houkuttelin ne ilmaan ja jättämään vain muutaman dragon vartioimaan vankejaan. Tietäessään, että apua oli lähellä, vangit aloittivat omat suunnitelmansa muutaman vartijan nujertamiseksi. Antareslaisilla oli taito, mitä kenelläkään dragoniaanilla ei ollut - kyky siirtyä ylemmän neljännen ulottuvuuden muotoon.

Koska tuo ulottuvuus oli näkymätön dragojen havaintotavalle, yksitellen niiden vangit vilahtivat pois vartijoiden näkökentästä. Ego oli hämmentänyt dragoniaanit. Ne eivät olleet ajatelleet, että joukko haavoittuneita ja lyötyjä "orjia" voisi itse asiassa siirtää itsensä taajuuteen, mikä oli heidän näkökykynsä ulkopuolella.

Nyt kun he tiesivät voivansa pelastua, näkymättömät vangit pystyivät helposti päihittämään vangitsijansa. Näkymättömät vangit ottivat vartijoiden aseet ja käyttivät niitä näitä vastaan. Pian vartijat olivat kaikki kuolleet ja aloimme sädettää ylös väkeämme. Valitettavasti yksi vartija oli kutsunut apua ja tiesimme, että pian lisää dragoja palaisi tukikohtaansa.

Tarvitsimme uutta häiritsevää tekijää, mikä oli taas jälleen alukseni. Aloin ampua drago-aluksia ja sitten lähdin pois siinä toivossa, että ne seuraisivat minua. Valitsin tämän taktiikan syötiksi saadakseni niiden huomion. Sitten muiden alustemme kiitäessä takaisin planeetallemme kansamme kanssa, johdattaisin ne eri suuntaan.

Tiesin, että minut luultavasti tapettaisiin, mutta se olisi hyvä kuolema. Ja koska olin jo huijannut kuolemaa, oletin, että olin onnekas, kun pystyin häviämään suojelevana soturina enkä haavoittuneena lapsena. Heti kun näin dragoniaanit sensoreillani, lähdin vastakkaiseen suuntaan kuin aluksemme väkemme kanssa. Dragot eivät olleet typeryksiä, joten osa niistä lähti planeettamme suuntaan.

Menin niiden perään ja pystyin ampumaan alas noin puolet noista aluksista, ennen kuin minuun osuttiin. Onneksi olin antanut toisille riittävästi aikaa päästä salaiseen madonreikään, minkä olimme löytäneet matkallamme dragoniaanien leiriin. Alukset kääntyivät takaisin omaa leiriään kohti ajatellen, että ne voisivat aina palata uudestaan planeetallamme. Tiesin tämän olevan totta, joten minun oli tuhottava ne kaikki.

Lentoni oli hyvin urhoollista, mutta lopulta minut ammuttiin alas ja otettiin vangiksi. Olin laittanut aluksen tuhoutumaan automaattisesti, joten ne jotka jäivät ottamaan alukseni, rähähtivät sen mukana. Valitettavasti minut oli viety aluksesta, joten en voinut kuolla sen kanssa.

En puhu siitä, mitä minulle tapahtui ollessani niiden vankina, mutta voit hyvin kuvitella, ettei se ollut miellyttävää. Kun en antanut mitään informaatiota, ne päättivät laittaa implantin aivoihini, jotta ne voisivat aina jäljittää minut. Vielä pahempaa, implantti esti kykyni palata korkeampiin taajuuksiini.

Sitten ne jättivät minut selliin siinä toivossa, että joku yrittäisi pelastaa minut, jotta hänetkin voitaisiin vangita. Tietysti se joku oli rakkain ystäväni komentaja Malteese. Kun implantti oli aivoissani, en pystynyt kommunikoimaan viidennen ulottuvuuden telepatialla, joten en voinut varoittaa häntä siitä, että vangitsemiseni oli ansa.

Hän kuitenkin pystyi jäljittämään minut. En tiedä, miten kauan olin ollut vankina, mutta riittävän pitkään, että ystäväni palasivat hakemaan minua palautettuaan kansamme planeetalle. Planeetallamme Malteese löysi uuden aluksen tekniset tiedot sieltä, missä olin kertonut niiden olevan.

Informaation perusteella antareslaiset olivat kyenneet laittamaan naamiointilaitteen komentaja Malteesen alukseen. Suureksi yllätyksekseni KM, kuten kutsuin häntä, pystyi sädettämään minut ulos sellistäni. Päästyäni hänen alukseensa varoitin häntä implantistani. Hän ei ollut yllättynyt, mutta hyvin surullinen siitä, ettei hän voinut viedä minua kotiin. Hän oli kuitenkin taistellut dragoja vastaan vuosikymmeniä ja oli valmistautunut todennäköiseen implanttiini.

"Ennen kuin tulin pelastamaan sinua", KM sanoi, "löysimme kaukaisen planeetan ja loimme viidennen ulottuvuuden kupolin, minkä läpi dragot eivät pysty tunkeutumaan. Olemme jättäneet aluksen sinne sinulle, jottei sinua saada kiinni tuolla planeetalla. Tiedämme, että myös sisäisen jäljityslaitteesi kanssa voit olla ovelampi kuin dragot ja taistella niitä vastaan.

"Turvallisen piilopaikan kanssa pystyt jatkamaan taistelua, kun siirrämme yhteisömme uuteen paikkaan. Sitten kun se on tehty, löydämme tavan poistaa implanttisi tai tehdä siitä toimimattoman ja palaamme hakemaan sinut kotiin. Siihen saakka olet turvassa."

Lensimme hiljaisuuden vallitessa planeetalle, mikä oli sekä dragoniaanien että antareslaisten alueen ulkopuolella. KM laskeutui aivan viidennen ulottuvuuden kupolin viereen ja opasti minut käytävään, minkä läpi voisin mennä turva-alueelleni. Tunsin itseni sokeaksi ja rammaksi, kun en pystynyt erottamaan viidennen ulottuvuuden kupolia ympäröivästä alueesta, kun olin rajoittunut 3D-havaintotapaani.

Kupolin sisällä ollessamme KM sanoi: "Kansamme on ikuisesti kiitollinen uhrauksestasi emmekä tuota sinulle pettymystä. Löydämme tavan auttaa sinua ja palata hakemaan sinut kotiin." Noiden sanojen myötä rakas ystäväni sanoi: "Näkemiin nyt", kun hän halasi minua, palasi alukselleen ja lensi pois.

Olin yksin. Tietääkseni planeetalla ei ollut ketään muuta, mutta olin turvassa ja minulla oli loppuelämä aikaa parantua.

(Sue: Nyt palaan Jaqualin tarinan jaksoon, jonka vastaanotin 2007.)

Jatkoin lentämistä useita vuosikymmeniä täysin intohimottomana. Taistelin kovasti pelkäämättä kuolemaa, mutta minua ikään kuin suojeltiin eikä mikään voinut tappaa minua. Minusta tuli jopa typerä, mutta se murskasi vain alukseni ja jätti minut vuosiksi syrjäisen planeetan vangiksi.

Noiden vuosien aikana kun olin täysin yksin karulla planeetalla, aloitin ylösnousemukseni. Minun oli syötävä yksinkertaisesti, koska oli vain muutamia juuria ja kasveja, jotka olivat syötäviä. Oli kuitenkin riittävästi vettä ja monia kuumia lähteitä, joissa olin tuntikaupalla pohtien elämääni.

Oli riittävästi eläimiä, joita olisin voinut syödä, mutta olin niin kyllästynyt tappamiseen, että näin mieluummin nälkää, kuin tapoin toisen elävän olennon. Onneksi löytämäni kasvit riittivät - juuri ja juuri - ylläpitämään terveyteni. Minulla oli kuitenkin vain vähän elinvoimaa ja vietin suurimman osan päivästä hiljaisessa mietiskelyssä tai satunnaisilla tutkimuskävelyillä.

Koska olin myös matkustanut enemmän, kuin yhdenkään ihmisen tarvitsi, pysyttelin törmäyspaikkani lähellä ja alukseni suhteellisen mukavissa oloissa. Kommunikointilaite oli vahingoittunut lähes korjauskelvottomaksi. Valitettavasti implantin kanssa en pystynyt laajentamaan tietoisuuttani viidenteen ulottuvuuteen kommunikoidakseni telepaattisesti.

Toisaalta pystyin korjaamaan radion riittävästi sos-viestien lähettämiseen. Valitettavasti tämän viestin kantomatka oli erittäin lyhyt ja sen saattoi kuulla yhtä hyvin myös vihollinen kuin omat joukkoni. Näin ollen en käyttänyt sitä usein. Itse asiassa käytin sitä vain, silloin kun vaistoni kertoi minulle, ettei vihollisia ollut kantomatkan päässä.

Kyllä, olin menettänyt kykyni kommunikoida telepaattisesti, mutta eläminen lähellä maata oli hionut "eläinviestintääni" niin, että vaistoni olivat hyvin korostuneessa tilassa. Pitkät mietiskelytunnit ja eläminen yhtenä luonnon kanssa herättivät minua jatkuvasti sisäiseen ääneen, mikä oli ollut piilossa alituisen syyllisyys- ja piinaitkuni taakse siitä, etten ollut pelastanut yhteisöäni.

Tuo ääni muistutti minulle tyynesti ja rakastavasti kerta toisensa jälkeen, että olin vain lapsi, kun dragot tulivat kaupunkiimme, enkä voinut tehdä mitään heidän pelastamisekseen. Itse asiassa ääni muistutti minulle, että jos en olisi "teeskennellyt kuollutta", ei olisi ollut ketään pelastamassa eloonjääneitä pitkältä ja kamalta orjuuselämältä.

Mutta silti elin tuntien katumusta ja syyllisyyttä äitini kuolemasta. "Ei", ääni muistutti minulle. "Äitisi lähti mielellään ja palasi korkeampiin ulottuvuuksiin olemaan isäsi kanssa. Itse asiassa hän oli tekemässä sen pian joka tapauksessa, koska olit riittävän vanha jätettäväksi kaupungin perheiden huostaan."

Silti vaati vuosia tätä sisäistä keskustelua, ennen kuin pystyin hyväksymään sen, mitä sisäinen ääneni kertoi minulle. Sen tietäminen auttoi, että äitini suunnitteli lähtöä, koska hän kaipasi korkeamman ulottuvuuden elämäänsä. Hitaasti suruni väheni ja aloin tuntea vapautta jatkuvasta syyllisyyden ja katumuksen taakasta.

Lopulta aloin oivaltaa, että elämäni oli ollut hyvä. Olin enemmän kuin täyttänyt velvollisuuteni soturina, joka suojelee siirtomaita dragoniaanien tuhoamiselta, ja olin ollut hyvä johtaja ja uskollinen ystävä. Lopulta aloin nähdä unta, että kävelin pitkää käytävää pitkin.

Tiesin tietenkin, että nämä unet edustivat saapumistani Muistamistemppeliin, mutta niin paljon kuin yritinkin, en koskaan päässyt ovelle. Joka unessa näin oviaukon käytävän päässä pilkkaavan minua avaamaan sen. Mutta kun yritin kävellä ovea kohti, jalkani eivät liikkuneet.

Tiesin silloin, etten pystynyt tekemään tätä matkaa unitilassa. Minun olisi kohdattava, mitä tahansa itse tehtyjä esteitä oli jäljellä, ennen kuin voisin edetä. Koska ruokani kerääminen ja hengissäpysymisen varmistaminen vei vain muutaman tunnin päivässä, minulla oli paljon aikaa etsiä sisältäni.

Toiseen aikaan elämässäni olisin tutkinut koko planeetan, mikä osoittautui itse asiassa asteroidiksi. Tänä aikana halusin kuitenkin nähdä itseni sisälle - lopultakin!! Silloin minulla alkoi olla unia, meditaatioita ja pohdiskeluja, joissa kaikissa oli samanlainen teema.

Opastin itseni pitkän elämäni kaiken pimeyden ja pelon läpi. Muisto toisensa jälkeen suru-, viha- ja pelkokokemuksistani parannettiin hitaasti ymmärryksen, anteeksiannon, hyväksymisen ja itseni rakastamisen laajentavalla valolla.

Yllättävää kyllä, aloin elää kiitollisena siitä rauhasta ja yksinkertaisesta ilosta, että pitkä tuskaelämäni lopultakin parantui. Tuskaa vapautui aalto toisensa jälkeen. Kun annoin anteeksi itselleni, ikivanha tuskani korvattiin kiitollisuudella ajasta ja tilasta tehdä tämä sisäinen matka sekä viisaudesta päättää tehdä se.

Vähitellen pelko korvattiin rakkaudella, viha kiitollisuudella ja suru ilolla. Elin yksinkertaista ja hiljaista elämää. Sisäinen rauhani teki kylmästä yöstä lämpimän ja kuumasta päivästä viileän. Yksinkertainen ruoka alkoi maistua herkulliselta, vaurioituneesta aluksesta tuli rakas kotini, kävelyistäni tuli meditointia ja kuumista mineraalilammista tuli nirvana.

Kun mieleni parantui, myös törmäyksestä aiheutuneet monet ruhjeet, haavat ja pienet vammat parantuivat. Mielestäni tuli selkeä ja vapaa negatiivisuudesta, kehoni muuttui vahvemmaksi ja terveemmäksi ja sydämeni avautui täysin jokapäiväisen elämän yksinkertaisille iloille. Kun sisäinen ääni kertoi minulle, että oli aika kytkeä päälle sos-majakka, melkein kieltäydyin tekemästä sitä.

"Ei", ääni toisti. "Sinun on luotettava minuun tässä ja seurattava neuvoani."

Kun jatkoin vastustusta, oivalsin, että tämä oli viimeinen vihkimys sen näkemiseksi, pystyinkö luottamaan sisäiseen itseeni. Aivan kuin minun oli hyväksyttävä, etten ollut hullu, vaikka puhuin itsekseni, minun oli myös hyväksyttävä, että sisäinen ääni oli moniulotteisen ITSENI korkeampi oktaavi, minkä olin uskonut implantin ottaneen minulta pois.

Sisäisen äänen sinnikkyys johti minut lopulta kytkemään päälle majakan. Yllätyksekseni en löytänytkään minut pelastavaa alusta, vaan toisen aluksen joka tarvitsi minua pelastamaan. Juuri ajoissa avasin kommunikoinnin, jotta pystyin ohjaamaan vahingoittuneen aluksen sijaintipaikkaani. Ajattelin: "Ei, nyt upea turvapaikkani on pilalla." Enpä tiennyt, miten väärässä olin.

On kulunut monta kiertoa sen jälkeen, kun Servania ohjasi vaurioituneen aluksensa erämaakotiini. Koska olin viimein kuunnellut sisäistä ohjettani ja kytkenyt päälle kommunikointilaitteeni, pystyin antamaan hänelle sijaintipaikkani koordinaatit. Koordinaatit eivät olleet olleet osana sos-viestiäni siitä pelosta, että dragot saisivat sen.

Minun oli patikoitava koko päivä löytääkseni hänen sijaintipaikkansa, mutta hän ei ollut kovin loukkaantunut. Uuden vahvuuteni ja sisukkuuteni myötä pystyin helposti kantamaan hänet selässäni omaan leiriini. Hänkin oli antareslainen ja hän kertoi minulle uutisia kotoa. Vasta sitten aloin kaivata sitä.

Koti-ikäväni loppui kuitenkin nopeasti, kun aloin rakastua Servaniaan. Kyllä, minä, Jaqual, rakastuin. Servanian rakkaus osoitti minulle, miten kävellään käytäviä, sillä hän kulki ne kanssani.

***

Tämä on viimeinen viesti "menneisyydestä", minkä löydän Jaqualista, mutta tiedän, että on lisää ja saan ne nyt-hetkessäni. Kulkemalla neljännen, vihreän oviaukon läpi, Jaqual muisti, miten hän löysi rakkauden.

Seuraamalla Jaqualin tarinaa "haaksirikkoutuneena" planeetalle, oivalsin myös, miksi minulta vei niin kauan muistaa hänen viestinsä. Tunnen, että olemme kaikki samalla sisäisellä matkalla kuin Jaqual. On tärkeää, että otamme "aikaa" olla Gaian maan kanssa, syödä yksinkertaisesti, meditoida joka päivä ja löytää omat yksinkertaiset ilomme elossa olemisesta.

Voimme jäädä niin kiinni 3D-elämän "taisteluihin", että unohdimme olevamme hyvin paljon enemmän kuin maa-astiamme ja se, mitä teemme fyysisessä maailmassamme. Sen löytäminen, kuka oikeasti olemme, on oleellista henkilökohtaisen ja planetaarisen ylösnousemuksemme tässä kohtaa.

Kadotimme kyvyn palata moniulotteisen ITSEMME korkeampiin ilmaisuihin, kun olimme syntyneet fyysiseen kehoomme. Näin ollen meidänkin täytyy keskittyä omaan sisäiseen ääneemme ja planeetan ääneen saadaksemme takaisin luontaiset kykymme, jotka otti meiltä yhteiskunta, mitä johtivat laajasti dragoniaanit ihmisvalepuvussa.

Jaqualin tarina tuli tietoisuuteeni tässä nyt-hetkessä muistuttamaan meille kaikille, että olemme oman kohtalomme mestareita. Näin ollen voimme löytää elämämme rakkauden päättämällä mennä sisäämme, parantaaksemme tuskan ja saadaksemme takaisin rakkauden.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.