POPPAMIES, OSA 2
 
Kirjoittanut Suzanne Lie (www.multidimensions.com)
1.5.2015
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
 
On monta tapaa olla johtaja
 
Intiaanin Henki juoksi sen perässä monien kysymysten kera.
 
"Keitä "ne" ovat? Miksi ne haluavat vallan meistä? Miten ne voivat tappaa teidät?"
 
Mutta puhveli oli nyt vain eläin. Se ei ollut enää valkoinen ja se oli aivan yksin. Mies kääntyi ympäri ja näki monta möykkyä etäällä. Hän ei saanut selvää niistä, joten hän meni lähemmäs tutkimaan.
 
Ollessaan lähempänä hän näki, että möykyt olivat kuolleita puhveleita – niitä makasi tuhansia kuolleena preerialla. Jotkut oli nyljetty, mutta arvokas liha oli jätetty pilaantumaan aurinkoon. Joitain oli haavoitettu ja ne oli jätetty kärsimään ja kuolemaan hitaasti. Jotkut olivat vasikoita ja jotkut tiineitä lehmiä. Mitä tämä julmuus oli?
 
"Kuka voisi tehdä tällaista ja miksi?" Valkoisen puhvelin sanat kaikuivat hänen päässään: "Ne saavat vallan teistä tappamalla meitä."
 
Hänen oli pysäytettävä tämä teurastus. Hän ei voinut antaa tämän tapahtua. Hänen oli palattava heimonsa luo ja varoitettava sitä. Hän ei voisi hylätä kansaansa tarpeen hetkellä. Tuon ajatuksen myötä hän tiedosti itsensä yhtäkkiä kaukana Henkensä alapuolella, painautuneena kalliota vasten. Hän näytti yhtä kuolleelta kuin puhvelit tasangolla.
 
Hänen kasvonsa olivat valkoiset, huulet siniset ja hänen ympärillään oli lunta. Hänen oli päästävä takaisin kehoonsa, ennen kuin oli liian myöhäistä. Hän yritti kovasti palata, mutta se sama tuuli joka oli antanut hänelle vapauden, oli nyt aiheuttamassa hänen kuolemansa. Ilmavirtaukset olivat voimakkaita ja ne työnsivät häntä pois kehosta. Hän tiesi, että voidakseen palata siihen hänen täytyisi haluta elää. Hänen täytyisi taistella oikeudesta elää – elää tarkoituksen kera. Hänen on palattava auttamaan kansaansa.
 
Vähitellen hän tunsi siirtyvänsä takaisin kehoon. Hän kurkotti sitä kohti, ikään kuin hän voisi vetää itsensä takaisin siihen. Kun hän lopulta kosketti sitä, se oli jääkylmä. Oli liian myöhäistä. Hän oli jo kuollut. Jos hän astuisi kehoonsa nyt, kenties hän olisi haamu ja jäisi ikuisiksi ajoiksi kahden maailman välille, mutta hänen oli otettava tuo riski. Hänen oli uskottava, että hän voisi palautua terveeksi. Ja sitten yhtäkkiä kaikki oli pimeää ja hänellä oli kylmä, hyvin, hyvin kylmä! Hän yritti liikkua, muttei pystynyt.
 
Hänen käsivartensa ja jalkansa olivat jäässä eikä hän tuntenut sormiaan tai varpaitaan. Hän rojahti pieneksi mytyksi ja yritti pitää sisällään kaiken mahdollisen lämmön. Hänen oli lämmettävä. Vähitellen hän huomasi pystyvänsä ryömimään. Itse asiassa hän raahautui kyynärpäidensä varassa. Edessä näytti olevan jokin painauma – kenties se oli luola.
 
Hyvin pitkältä tuntuvan ajan jälkeen hän pääsi luolan suulle. Hän kieri luolaan, mutta se oli kalteva ja hän huomasi kierivänsä hallitsemattomasti. Hän kieri ja kieri, kunnes pysähtyi johonkin suureen ja karvaiseen. Se oli karhu. Hän ei välittänyt. Se oli lämmin. Hän jäi sen lämpöön ja menetti tajuntansa.
 
Hän ei tiennyt, miten kauan oli tiedottomana, mutta herätessään hänen oli lämmin tai ainakaan hänen ei ollut kylmä. Ja hän pystyi liikkumaan. Kädet ja jalat tottelivat käskyjä, mutta sormet ja varpaat olivat tulessa, ikään kuin miljoona mehiläistä pistelisi niitä. Hangaten käsiään yhteen hän pakotti itsensä istumaan ja määritti sijaintinsa. Vähitellen kun hänen silmänsä tottuivat pimeyteen, hän huomasi olevansa yksin. Mutta lattialla hänen vieressään oli kasa juuria. Ne olivat melkein jäässä, mutta syötäviä.
 
Miksi tämä juurikasa oli luolassa? Hän tiesi, ettei hän ollut laittanut niitä sinne. Hän ei ollut edes varma, missä hän oli tai miten hän oli päässyt sinne. Sitten hän muisti näyn ja kamppailun paluusta jäätyneeseen kehoon, putoamisen luolaan ja karhun. Hän ei ollut koskaan kuullut, että karhu ottaisi ruokaa luolaansa. Mutta se oli ruokaa ja hän oli nälissään. Hän alkoi syödä juuria ja kun hän oli aloittanut, hänelle ei tullut toista ajatusta, ennen kuin hän oli syönyt ne kaikki. Ollessaan valmis hänen oli jano ja hän ryömi luolan suulle – hämmästyneenä, miten heikko hän edelleen oli – syödäkseen vähän lunta.
 
Missä karhu oli? Oliko se löytänyt toisen luolan vai oliko se viimeisellä ruuan etsintämatkalla ennen talvihorrosta? Jos se oli tilanne, hänen täytyi lähteä ennen karhun paluuta. Mutta ajatellessaan suojaisen luolan jättämistä hän oivalsi, että hän oli edelleen liian heikko. Jos karhu aikoi tapaa hänet, se olisi jo tehnyt sen. Sitä paitsi hän ei varmasti selviytyisi ulkona. Hän ryömi takaisin luolan syvimpään osaan ja nukahti.
 
Useita kertoja hän tuli heräämisen partaalle ja muisti suurien karvaisen kasan nojaavan hänen nukkuvaa muotoaan vasten. Hän tunsi olevansa turvassa ja lämmin ja vaipui takaisin syvään uneen. Kun hän heräsi täysin, hän löysi lisää juuria, jotka hän söi suurella ruokahalulla. Joskus karhu oli paikalla ja joskus ei. Lopulta määräämättömän ajan jälkeen mies kykeni pysymään hereillä riittävän pitkään pohtiakseen tilannettaan.
 
Tällä kertaa herätessään hän havaitsi, että karhu oli syvässä unessa luolan perimmäisessä syvyydessä. Karhu melkein kuin tiesi, että nuori mies voi nyt hyvin, ja niinpä se meni talviunilleen. Mies oivalsi, että karhu oli tuonut hänelle nuo juuret, pitänyt hänet lämpimänä ja itse asiassa pelastanut hänen henkensä. Tämä oli voimakas enne hänen elämänsä tarkoituksesta. Luonto oli pelastanut hänet ja hänen oli maksettava se takaisin. Hänelle oli annettu "karhuvoimaa/rohtoa" ja hän opettelisi käyttämään sitä.
 
Kaksi talvea hän eli tuossa luolassa karhun kanssa. Hän ei ollut varma, miten hän selviytyi ensimmäisestä talvesta. Kun hänen voimansa olivat palanneet, hän oli ryöminyt alas kukkulan juurelle ja löytänyt tavaransa lumikasan alta. Hän nukkui paljon ja asettui lämmintä karhua vasten. Jotenkin hän selviytyi eväillään, jotka hän löysi taas, ja pienillä eläimillä joita hän otti kiinni luolan ulkopuolelta.
 
Hänen ensimmäiset opetuksensa tulivat unitilassa. Hän tapasi öisin Suuren Hengen ja sai monia ohjeita. Hereillä ollessaan hän käveli lumessa ja yritti ankkuroida nämä ohjeet fyysiseen muotoonsa. Näiden päiväkävelyiden aikana hän oppi yhdistymään luontoon tavalla, mikä oli hänelle täysin uusi. Koko luonto oli unessa hänen tapaansa keskellä talvea, mutta Suuri Henki ei koskaan nuku ja siitä tuli miehen jatkuva seuralainen.
 
Se henkilö jonka hän oli aina tuntenut itsekseen, oli nyt kuollut, eikä hän ollut synnyttänyt vielä uutta itseään. Hän oli raskaana itsestään. Hän kehitti uutta olemusta syvältä, syvältä sisältä, mitä ruokittiin joka yö unitilassa. Kun kevät alkoi koittaa, niin alkoivat näkyä myös hänen uuden itsensä taimet. Karhu heräsi ja jätti hänet yksin luolaan. Hän oli yllättynyt, miten yksinäiseltä hänestä tuntui. Hänkin lähti luolasta ja rakensi itselleen suojan sitä kalliota vasten, mitä pitkin hän oli kiivennyt tuona kohtalokkaana päivänä talven alkaessa.
 
Kun hän näki kevään uutta elämää kaikkialla ympärillään, hän alkoi rakentaa uuttaa elämää itsessään. Hän näki itsensä täysin yhtenä koko luonnon kanssa. Hevosten tapaan hän osasi haistaa vettä ja riippumatta siitä, miten kauas hän kulki suojastaan, hän osasi aina palata. Hän söi paljon samaan tapaan kuin karhuystävänsä: kalaa joista ja läheisestä järvestä, marjoja, juuria ja pieniä otuksia.
 
Yhtenä päivänä syödessään marjoja hän tunsi kummallisen muodonmuutoksen ottavan vallan hänen kehostaan. Yhtäkkiä hänen käsistään tuli hyvin suuret ja karvaiset ja hänen selkäänsä tuli outo mutka. Hänen hajuaistinsa oli niin voimakas, että häntä melkein pyörrytti. Hän putosi neljälle jalalle ja alkoi juosta metsien halki uskomatonta vauhtia.
 
Hän mietti, tuntuiko hänestä vain karhulta vai näkisikö joku ulkopuolinen hänet todella karhuna. Ja sitten hän haistoi erinomaisimman tuoksun, minkä oli koskaan kokenut, naaraskarhun. Hän lähestyi sitä hitaasti vastatuuleen, mutta se oli liian fiksu ja kääntyi häntä kohti. Naaras haisteli ilmaa ikään kuin hämmentyneenä hänen hajustaan. Hän nousi takajaloilleen, nosti tassunsa ja karjui tehdäkseen vaikutuksen siihen. Naaraalla ei ollut pentuja ja se olisi pian valmis parittelemaan. Mies/karhu kääntyi ja juoksi ylös kukkulaa jättäen naaraan odottamaan paluutaan.
 
Mies heräsi puron reunalta marja-alueen vierestä. Hän oli alasti ja hänen vaatteensa oli revitty pois häneltä ja ne olivat riekaleina hänen ympärillään. Miten hänellä oli ollut voimaa repiä vaatteensa pois ilman puukkoa? Oliko se ollut totta? Oliko hän ollut karhu vai oliko se vain näky? Oliko sillä merkitystä? Hän eli nyt kahdessa maailmassa – Henkimaailmassa ja isiensä maalla. Hän pystyi matkustamaan edestakaisin eikä koskaan käsittänyt vaihtaneensa todellisuutta. Oliko hän menettänyt järkensä vai pelkästään vaihtanut sen Henkeensä?
 
Ollessaan karhu hän oli nähnyt sieniä. Hän poimi ne ja säästi uutta kuuta varten, mikä oli tulossa muutaman päivän kuluttua. Hän oivalsi, että hänen oli tehtävä jotain tärkeää. Isoisä Taivas ja Isoäiti Maa kutsuivat häntä. Hän paastosi kolme päivää ja oli alasti, niin kuin hän oli ollut herätessään virran luota. Sitten oli aika.
 
Kuu oli täysi ja korkealla taivaalla. Hän siunasi sienet jokaisessa neljässä suunnassa, esitteli ne Suurelle Hengelle ja söi ne hitaasti. Pahoinvointi valtasi häntä lyhyeksi aikaa, mutta hän ei puhdistautunut. Hän meni selälleen ja tuijotti kuuta. Se näytti puhuvan hänelle.
 
"Muistatko? Muistatko, soturini?"
 
"Muistanko mitä?" hän mietti. Ja soturi! Pilkkasiko se häntä? Hän tiesi, ettei hän voisi koskaan olla soturi.
 
"Voi, on monenlaisia sotureita", se sanoi "Ne ovat erilaisia ainoastaan asevalintansa osalta."
 
"En voi kantaa asetta. Jopa karhuna toinen käsivarsi oli heikompi!"
 
Ääni sivuutti hänen valituksensa.
 
"Voimastasi/rohdostasi tulee aseesi!"
 
"Ei minulla ole mitään voimaa/rohtoa", hän väitti vastaan.
 
"Jos muistat, kuka olet, sinulla on voimasi/rohtosi. Jos karhu tunnisti sinut, miksi sinä et tunnista itseäsi?"
 
"Mutta kuka on opettajani? Olen yksin erämaassa."
 
"Aivan, olet oikeassa. Erämaa on opettajasi."
 
Ja sitten ääni lopetti ja hän näki monia näkyjä. Hän näki miehiä sinisissä vaatteissa, satuloissa sellaisten tulikeppien kera, joita turkismetsästäjät käyttivät. Heitä oli monta – liian monta. Hän näki tulipaloja ja naisia ja lapsia juoksemassa paniikissa. Miehet olivat poissa. Missä he olivat?
 
Miten he olivat voineet hylätä perheensä? Ei, he eivät olleet hylänneet. Hän näki sotureita odottamassa taistelua, mutta miehet sinisissä pelkäsivät heitä ja taistelivat vain naisia ja lapsia vastaan. Eikö näillä vihollisilla ollut mitään kunniaa?
 
Sitten hän näki paljaita puita. Lehdet olivat poissa ja puut oli sidottu yhteen ja ne pitivät sisällään jotain vankina. Hänen oli vapautettava se, mikä oli sisällä. Hän hakkasi puuta ja etsi tietä sisään kuullessaan naurua. Hän katsoi yläpuolelleen ja näki miehen sinisissä puunauhan sisällä. Hänen päänsä ja hartiansa katsoivat kuolleiden puiden yli alas häneen. Mies nauroi ja nauroi.
 
"Ei!" hän huusi. "En halua tätä näkyä. Se on paha!"
 
Ääni palasi. "Syklit loppuvat kuin muuttuva kuu. Mutta aivan kuten kuu aina palaa, niin palaavat ihmisetkin!"
 
Seuraavaa näkyään hän ei ymmärtänyt. Siinä oli hänen kansansa, sen ympärillä ei vain ollut tilaa. Ei ollut tasankoja. Ei ollut puhveleita. Heidän soturinsa makasivat kuin sairaat vanhat miehet puita vasten ja joivat tulivettä. He näyttivät asuvan tiipiissä, mitkä eivät olleet "voima/rohtopyörän" (medicine wheel) muotoisia, vaan litteitä jonkin loistaessa ylhäältä. Niiden ympärillä olevat asiat muistuttivat melkein rautahevosia, mutta ne olivat pienempiä ja näyttivät olevan rikki.
 
Kaikki olivat surullisia ja lyötyjä. Ja sitten se tapahtui. Vanhan puuoven pamauksella joku tuli ulos litteästä tiipiistä. Hän oli soturi täysissä pukeissa. Hänellä oli maalia ja sotapäähine. Hän kantoi parasta jousipyssyään ja nuoltaan. Hän ei halunnut valkoisen miehen tulikeppiä. Ja hän piti toisessa kädessään korkealla jotain kirkasta. Jotain melkein palavaa, muttei se polttanut.
 
Se oli niin kirkas kuin aurinko ja levisi koko leirin yli. Yksitellen laiskat ja sairaat miehet nousivat ja muuntuivat mahtaviksi sotureiksi. Päällikkö nosti kummakin kätensä korkealle taivaaseen ja yhdistyi Henkimaailman kanssa. Hän katsoi soturin kasvoihin ja noissa kasvoissa hän näki kansansa kasvot.
 
Sitten kaikki pimeni. Hän ei nähnyt muuta. Hän yritti palauttaa näyn. Hän halusi muistaa kaiken, muttei kyennyt pysymään hereillä. Jokin veti hänen Henkeään. Viimeiseksi hän näki alastoman muotonsa makaamassa metsässä.
 
Kun hän heräsi, aurinko oli korkealla. Hän konttasi puron luo ja kierähti siihen. Hän makasi siellä suurimman osan päivästä, ryömi veteen ja siitä pois, kunnes hänen oli lopulta löydettävä ruokaa. Mitä hänen näkynsä oli voinut merkitä? Miten erämaa voisi opettaa hänen voimansa/rohtonsa?
 
Hän vietti loppukesän vastaten tuohon kysymykseen. Näky oli edelleen mysteeri, mutta erämaa oli hänen opettajansa. Taivas opetti hänelle, miten ollaan vapaa. Linnut antoivat hänen käyttää silmiään maan näkemiseen kaukana alapuolella. Puut kertoivat hänelle, mistä juuria ja muuta syötävää löytyy. Mehiläiset löysivät hänelle hunajaa ja kaikki otukset puhuivat hänelle sanattomalla kielellä.
 
Kun hän kulki metsien läpi, hän tiesi jotenkin, että tämä kaarna parantaisi kivun ja tämä kukka helpottaisi haavan poltetta. Luonto antoi salaisuutensa hänelle. Kun päivät lyhenivät ja yöt kylmenivät, hänen oppituntinsa jatkuivat. Sitten hän tiesi, että oli aika palata naaraskarhun luo. Parittelivatko he oikeasti vai oliko se näky? Hän pystyi muistamaan vain, että heistä vaikutti tulevan yksi olento. Oliko naaras oikeasti karhu vai oliko se hänen oma Henkioppaansa?
 
Sitten oli talvi ja hän tiesi talvehtivansa kuin karhu. Hän oli kerännyt ruokansa ja vanha uroshirvi oli antanut henkensä hänen vuokseen. Hänen karhupuolisonsa oli kertonut, mistä sen löytää. Tästä luonnon lahjasta hän teki talvivaatteensa ja järjesti eväänsä. Kun hän meni luolaan talvilepoonsa, karhu odotti häntä. Se katsoi kaksijalkaista kämppäkaveriaan ja käveli hitaasti luolan takaosaan.
 
Mies käveli harvoin tänä talvena. Hänellä oli liian kiire uneksiessaan. Hän käveli taivaalla Isoisien kanssa ja palasi Isoäiti Maahan vain syömään ja virkistämään itsensä. Kun kevät tuli, hän oli valmis. Hän ei tiennyt mihin, mutta hän oli valmis. Yhtenä päivänä hän heräsi ja karhu oli poissa.
 
Hän tiesi, että nyt hänenkin täytyisi jättää turvallinen luola. Hän keräsi vähän omaisuutensa, koska hän tiesi, ettei palaisi. Hän oli saanut oppituntinsa. Hän oli oppinut voimansa/rohtonsa. Nyt hänen täytyi käyttää sitä kansansa hyväksi. Hän palaisi nyt sen luokse. Hänellä oli jotain jaettavaa sen kanssa. Hän oli soturi ja hänen aseensa oli hänen voimansa/rohtonsa.
 
Hän päätti tehdä viimeisen kierroksen laaksossa hyvästelläkseen sen ja kerätäkseen eväitä pitkää kotimatkaa varten. Jokainen puu ja ruoho näytti tuntevan hänet. Kukat kääntyivät hänen suuntaansa ja nisäkkäät, hyönteiset ja linnut näyttivät tunnistavan hänet. Lopulta, hyvästien surun sekä toivon ja tarkoituksen ilon myötä, hän kääntyi viimeisen kerran saavuttaessaan laakson reunan. Mitä hän näki tuolla etäällä? Kyllä, se oli hänen karhupuolisonsa. Ja sitä paitsi sillä oli pieni pentu.  
 
"Mutta mitä näky merkitsi?" Shature kysyi.
 
How-ta-shain kasvot muuttuivat harmaiksi ja surullisiksi.
 
"Näky oli totuus, vaikka minulta meni monta vuotta sen tietämiseen."
 
Hän liikutti kättä oikealle puolelleen, vanhaa kuolevaa miestä kohti. Intiaaninainen astui tiipiihin pienen ruokakulhon ja vesileilin kera. Vanha mies heilautti ne pois.
 
"En syö, ennen kuin Sinitakit antavat meidän laittaa tiipiimme tämän linnoituksen muurien ulkopuolelle."
 
Nuori nainen nyökkäsi surullisesti ja kunnioittaen ja peruutti tiipiistä koskemattoman ruuan kanssa. Hän vilkaisi linnoituksen komentajaa, joka tuli juuri alueelle, laittoi ruuan tiipiin eteen ja lähti.
 
Komentaja ei pitänyt tästä työstä. Mitä itua oli kiduttaa näitä ihmisiä lisää? Joka aamu hänen tullessaan toimistoonsa, vanhan poppamiehen ruoka laitettiin hänen tiipiinsä ulkopuolelle. Ja joka ilta sama täysi lautanen vietiin pois, kun komentaja lähti toimistostaan. Hän oli kuullut, että heimon kaikki jäljellä olevat jäsenet olivat uhranneet pienen osan melkein syöntikelvottomasta ruuastaan tukemisen eleenä ainoalle jäljelle jääneelle soturilleen.
 
Komentaja oli palvellut kansalaissodassa ja taistellut monia urheita taisteluja, mutta hän ei nähnyt enää mitään tarkoitusta näiden köyhien ja lyötyjen ihmisten häpäisemisessä. Hänen määräyksensä oli kuitenkin pitää heidät linnoituksen sisällä. Minne he menisivät nyt? Heitä oli niin vähän jäljellä. Soturit olivat kuolleet tai vankilassa. Mutta hänen oli toteltava määräyksiään, eikö niin?
 
Ja sitten yhtenä aamuna kun hän käveli portaita alas toimistoonsa, hän kääntyi katsomaan tuttua ruokanäkymää vanhan miehen tiipiin edessä, mutta sen sijaan hän näkikin naisten purkavan tiipiin ja kietovan vanhan poppamiehen hautausnahkaan. He kaikki kääntyivät suoraan kohti komentajaa ja heidän silmissään oli ylpeyttä ja rakkautta. Myös lapset pysähtyivät varmistamaan, että hän näki, mitä oli tapahtunut.
 
Komentaja oli nähnyt monia kamalia asioita pitkällä sotilasurallaan, mutta yksinkertainen näky rohkean vanhan miehen menettämisestä iskiä häntä sydämeen. Hän huomasi, että hänen tarvitsi nojata eteisen pylvästä vasten pysyäkseen pystyssä. Sitten hän kutsui luutnanttiaan ja sanoi voimakkaimmalla äänellään:
 
"Luutnantti, käske näitä ihmisiä laittamaan tiipiinsä linnoituksen ulkopuolelle!"
 
-----------
 
Kun poppamies lopetti tarinana, Shature tunsi syvää surua kansan vuoksi. Hän oli kuunnellut tarinan sydämellään ja kunnioitti syvästi How-ta-shain rohkeutta. Voisiko hän olla niin urhea soturi palatessaan maan päälle?
 
"On monta tapaa olla soturi", How-ta-shai sanoi. "Muista tarinani. Minun oli menetettävä kykyni olla soturi tavalla, mitä olin halunnut, voidakseni olla soturi tavalla, mikä oli kohtaloni. En kertonut sinulle niistä monista vuosista, joissa olin kansani suuressa palveluksessa. Ne olivat vuosia täynnä onnellisuutta, palvelua ja rakkautta. Myöhemmin minun oli opittava pitämään rakkaus elävänä tuskan, kärsimyksen ja menetyksen vuosien aikana.
 
"Kuollessani minulla oli jäljellä vain rakkaus. Rakkaus jotain suurempaa kohtaan kuin aineellinen maailma. Rakkaus ihannetta kohtaan. Olin uhrautunut symbolina siitä rakkaudesta, mitä minulla oli kansani tapoja kohtaan. Sen saavuttaminen vaati elämän aikaista palvelua, mutta voin nyt antaa sinulle rakkautta, mikä on persoonatonta ja ylittää ihmistunteet. Tämä rakkaus on energiakenttä ja voimasäde. Ota tämä lahja minulta ja pidä sitä sydämessäsi."
 
Poppamies nousi seisomaan ja Shature seurasi hänen esimerkkiään. Mies kiersi nuotion ja syleili häntä sydämestä sydämeen. Shature tunsi hänen karhuenergiansa, hänen rakkautensa luontoa kohtaan ja kaiken sen tuskan, minkä hän oli muuntanut viisaudeksi. Kyllä, hän pitäisi tämän lahjan ikuisesti sydämessään, kaiken elämän ja kuoleman tuolle puolen.
 
-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.