POHDISKELUA ITSENI KANSSA
Kirjoittanut Suzanne Lie (www.multidimensions.com)
14.5.2014
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
Tämä matka on ollut "hyvästi-loma", koska sanon hyvästi sille elämäntavalle, mikä on näyttänyt normaalilta melkein 40 vuotta. Olen 40 vuotta pyrkinyt TEKEMÄÄN. Nyt-hetkeni on OLLA joku, sillä kaikki nämä vuodet olen määritellyt itseni sillä, mitä olen tehnyt. Näin ollen olen tehnyt paljon.
Nyt minun täytyy oivaltaa, ettei kyse ole vain tekemisestä, vaan myös olemisesta. Kova työntekeminen sisäisten ohjeideni seuraamiseksi muuntuu irtipäästämiseksi kaikesta vastarinnasta olla ITSENI. Huomaan, että tämä haaste edessäni en ole varma, miten se "tehdään".
Kyllä, siinä on tuo toimintasana taas, elämän tekeminen. Mutta mitä jos elämässä ei ole kyse tekemisestä, vaan olemisesta? Mitä jos ylösnouseva todellisuus ei ole vain informaation julkaisemista, vaan myös sen elämistä. Ollakseni reilu ja ystävällinen itselleni, niin olen keskittänyt paljon huomiota olemiseen, mutta ollakseni rehellinen, minun on myönnettävä, että päähuomioni on ollut tekemisessä.
Kyllä, kyse on elämäni vaiheesta, jolloin olen valmis jäämään eläkkeelle kaikista 3D-määritelmistä, jotka sallivat minun tehdä. Mutta tiedostan, että etsin myös tunnustusta kovasta työstäni. "Kova työ" on ollut taisteluhuutoni, kutsu töihini. Olen työskennellyt pakkomielteisesti 40 vuotta tehdäkseni oman elämäntehtäväni. Nyt on aika olla elämäntehtäväni.
Tämä olotila perustuu ykseyteen, ykseyteen kaikkien ITSENI ilmaisujen ja niiden kanssa, jotka eivät jaa ainoastaan henkilökohtaista maailmaani, vaan myös planeettani. Olen saanut hämäriä vilauksia minusta, joka on - en tiedä - tyynempi, lempeämpi ja mikä tärkeintä, hyvin rauhallinen.
Tämä tyyni ja lempeä rauhallisuus on olotila, joka yrittää juurtua minuun. Sanon "yrittää", koska voin tuntea vastustusta. Kuulen itseni hiljaa kysyvän, mitä minun pitäisi tehdä päästääkseni irti tästä vastustuksesta. Mutta vastustus on tulosta tekemisestä. Sen mikä haluaa muuttua, on vastustettava putoamista takaisin siihen, minkä se haluaa muuttaa.
"Antaudu, päästä vain irti ja ole" ovat sisäisiä ohjeitani tässä nyt-hetkessä. Niinpä kysyn: "Mille minun täytyy antautua? Miten vain päästän irti? Ja kuka tai mikä minun on tarkoitus olla?"
Menen sisääni noiden vastausten löytämiseksi, kun tiedän, ettei niitä löydy tekemismaailmastani. Sisällä on hyvin hiljaista, kun teen sen. Mutta hiljaisuus on itse asiassa suuri helpotus jatkuvan jonkin ... jonkin ... - en tiedä - tavoittelemisen jälkeen. Jokainen tavoiteltu asia oli hyvin tärkeä ja sitten lipui menneisyyteen, kun se oli saavutettu.
Voin katsoa saavutuksiani. Mutta miten olen saavutukseni? Miten vain olen ilman tekemisen toimintaa?
Menen taas sisääni etsimään vastauksia ...
"Et voi pyytää vastausta. Sinun täytyy muistaa vastaus", kuulen.
"Vau, kiitos paljon. Kaikki mitä olen tehnyt elämässäni ja saan vain "muistaa"!" sanon melko vihaisena.
Kyllä, on taas vihaa. Miten tällaisella "hyväntekijäihmisellä" voi olla niin paljon vihaa? Vielä pahempaa, miten se uskaltaa paljastua? Viha ei ole hyvä asia ja minun pitäisi olla hyvä ihminen.
Voi, siinä on taas tuo olemissana. En kuitenkaan näe, miten olen antautunut mitenkään.
"Olet antautunut sallimaan vihasi saada rehellisen äänen", kuulen sisältä. "Miten voit päästää irti vihastasi, jos se on kätketty sisälle, kaikkien niiden hyvien asioiden taakse, joita teet?"
Sisäisen osan joka elää korkeammissa ulottuvuuksissa, on niin helppoa puhua antautumisesta ja irtipäästämisestä. Sen maailma on turvallinen.
"Onko sinun maailmasi turvaton?"
"On! Ei! No, siitä voi tulla turvaton millä hetkellä hyvänsä."
"Miksi haluaisit luoda turvattoman maailman?"
"En luo sitä, se on vain kaikkialla ympärilläni."
"Eikö se siksi ole myös sinussa?", ääni kysyy.
"Kenties se on kaikkialla ympärilläni, koska se on minussa?", on pakko myöntää.
"Tuolla toteamuksella olet hyvin viisas."
"Olen viisas, koska teen jotain. Kirjoitan keskustelumme ja minun on nähtävä, mitä ajattelen. Siksi editoin vastauksiani, jottei minun tarvitse katsoa tekosyitäni."
"Etkö juuri katsonut tekosyytäsi?"
Ääni yllätti minut siinä. Minulla ei ole napakkaa vastausta. Kenties kirjoittaessani toisten kanssa jakamiseksi, minun täytyy myös lukea se.
Itse asiassa, minun on luettava se useita kertoja editoidessani ja sitten laitettava se jonkun toisen editoitavaksi. En löydä kaikkia virheitäni itse. Minun täytyy luovuttaa kirjoitukseni jollekin toiselle editoitavaksi. Minun on päästettävä irti osasta prosessiani, koska en pysty tekemään kaikkea itse.
"Tekemään kaikkea itse?" ääni kysyy.
Minun on ajateltava tätä viimeistä lausetta, koska se on paljon syvempi kuin ensin luulin. Kyllä, minusta tuntui, että "tein sen", mikä elämässäni on merkinnyt kommunikoimista sisäisen äänen kanssa, aivan yksin.
Kun jaan sen, mitä kuulen sisällä, en tunne olevani yhtä yksin. Siis yksin ulkoisessa maailmassa, koska en koskaan tunne olevani yksin sisäisessä maailmassa.
"Et koskaan?", kysyy sisäinen ääni, jolta ei mene ohi sanaakaan.
Taaskin minun on mietittävä syvällisesti tätä kysymystä. Mistä se tuli? Miksi sanoin sen?
"Miltä sinusta tuntui, kun ajattelit kaiken tekemistä yksin?", kysyy ääni, joka kuuntelee aina ajatuksiani.
No, tietysti minua suututti. Vai pelottiko minua? Onko siinä eroa? Vastaan itselleni.
"Voin edelleen kuulla sinut, koska minä olen sinä", vastaa jatkuvasti läsnäoleva sisäinen ääni.
"Kyllä, tietysti", vastaan vähän vihaisesti.
"Voitko olla "vähän" vihainen?" sisäinen ääni kysyy.
Jäin taas kiinni.
Viha, pelko, suru ja kaikki muut onnettomat tunteet vain kasvavat, jos yritämme piilottaa ne.
Toisaalta rakkaus, ilo ja niiden paras kaveri, luovuus, vähenevät, jos kätkemme ne.
"Et voi kätkeä niitä minulta, koska minä olen sinä", sisäinen ääni vastaa rakastavasti. "Jos et tunne riittävästi turvaa ollaksesi noita ominaisuuksia, säilytän niitä puolestasi, kunnes olet valmis."
"Haluan olla noita ominaisuuksia nyt!" määräsin.
"Sitten autan sinua olemaan nyt se SINÄ, jonka unohdit! Sinun ei tarvitse yrittää muistaa tätä ilmaisuasi, koska se kasvaa itsestään. Et voi pakottaa tätä kukkaa kukkimaan, mutta voit ruokkia ja hoitaa sitä, samalla kun odotat kärsivällisesti sen kukkimista itsestään."
"Kärsivällisesti?" kysyn. "En ole koskaan ollut kovin hyvä kärsivällisyydessä."
"On kärsivällisyyttä tekemiseen ja eri kärsivällisyyttä olemiseen. Egoitselläsi on täysi kontrolli kaikesta, mitä teet. Kuitenkin ollaksesi todellinen ITSESI, sinun täytyy päästää rakastavasti irti egostasi, odottaaksesi kärsivällisesti, että ITSESI on SINÄ jokapäiväisessä elämässäsi."
Se kuulostaa vaikeimmalta asialta, mitä olen koskaan tehnyt!
"Oletko vihainen siitä?" ääni kysyy.
Minun on todella ajateltava, ennen kuin vastaan tähän kysymykseen. Ongelmana puhumisessa sisäisen ITSENI kanssa on, että jos valehtelen, se tietää.
Voin kertoa vain totuuden tälle MINULLE. Minusta on paljon egopohjaisia versioita, joille voin valehdella, eivätkä ne koskaan tiedä sitä, mutta ITSENI tietää aina.
Pohdiskellessani oivallan, ettei sana "viha" laukaise minua. Sana "kärsivällisyys" laukaisee tunteeni.
Itse asiassa oivallan, että vihastani irtipäästäminen vaatii paljon kärsivällisyyttä. Myös että jos keskityn kärsivällisyyteen, en tarvitse vihaa, koska vihassani on tavallisesti kyse siitä, miten kauan asiat kestävät.
"Hyvä analyysi", jatkuvasti kuunteleva sisäinen ääni vastaa.
"Merkitseekö se, että minun täytyy päästää irti kärsimättömyydestäni, jotta voin vain olla?"
"Miksi et kokeile ja ota sitä selville?"
-----------
Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.
Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.