VISIONETSINTÄ
Mytriaa ja Mytreä kanavoinut Suzanne Lie ( suzanneliephd.blogspot.com)
29.5.2012
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
MYTRE JATKAA:
Kun Mytria kääntyi poispäin edes vastaamatta kysymykseeni ja käveli luolaan, raivostuin. Kuka hän luuli minun olevan - joku lelu jonka kanssa hän voisi leikkiä ja josta hän voisi olla piittaamatta kyllästyttyään? Ajattelematta sen enempää käännyin ja kävelin pois niin nopeasti, kuin pystyin. Itse asiassa käveleminen ei ollut tarpeeksi nopeaa, joten aloin juosta. En ollut käsittänyt, miten hyvässä kunnossa oli vietettyäni aikaa maassa ja juoksin melkein auringonlaskuun saakka, kunnes väsyin.
Juokseminen tuntui hyvältä, se tuntui todelliselta. Olin myös ylpeä itsestäni, etten ollut jäänyt sinne nöyryyttämään itseäni enää yhtään enempää. Olin jo riittävän kauan seurannut Mytriaa kuin lapsi. Olin MIES, suojelija, jolla oli kirkas tulevaisuus sotavoimissa. Miten olin saattanut eksyä niin, että jouduin ansaan naisen syliin? Luulen, että oli aika palata omaksi itsekseni. Tämä aika oli ollut hauskaa fantasiaa, mutta nyt pyrin todellisuuteen ja velvollisuuksiin.
Jatkoin kävelemistä samaa tahtia, kun aurinko jatkoi siirtymistä horisontin taa. Olin niin raivostunut vihassani, itsesäälissäni ja - suututtaa myöntää - pelossani, etten kiinnittänyt yhtään huomiota maastoon. Yrittäessäni unohtaa Mytrian yritin unohtaa kaiken, mitä hän oli näyttänyt minulle. Sitten se tapahtui …
En ollut edes huomannut, miten lähellä valtavaa kallionjyrkännettä seisoin, enkä irtokiviä jalkojeni alla. Sitten ennen kuin pääsin ylös itsesäälistäni, aloin kaatua. Onneksi kivet vierivät allani, jotten pudonnut suoraa alas, vaan saatoin nähdä jyrkän kielekkeen kohoavan alapuolellani. Jos menisin jyrkänteestä yli, voisin vammautua vakavasti tai kuolla. Tartuin epätoivoisesti kiinni juurista ja kasveista ympärillä, mutta ne kaikki pettivät otteessani.
Lopulta sain otteen riittävän suuresta juuresta, joka kantoi painoni, muttei kovin pitkään. Minun oli löydettävä tapa laskeutua tuolle kielekkeelle, mutta se oli oikealla puolellani. Ympäröivä kallio oli pelkkää irtokiveä, joten minun oli pudottava kontrolloidusti - kuten olin oppinut sotavoimissa. Kenties voisi keinua juuresta, niin että putoaisin kielekkeelle, mutta minun oli vältettävä irtokivet. Minun oli päätettävä NYT, koska juuri antoi periksi.
Keskitin huomioni ja aikomukseni "putoamiseni" määränpäähän, heilautin juurta vähän oikealle ja hyppäsin/putosin. Laskeuduin kielekkeelle, mutta sellaisella voimalla, että tunsin oikean jalkani murtuvan allani. Menetin melkein tasapainoni, mutta jotenkin onnistuin nojautumaan kielekkeen seinää vasten, kunnes tunsin oloni turvalliseksi. Istuuduin varovasti arvioimaan jalkani kuntoa.
Minulla oli päälläni vain lyhyt viitta, joka oli sidottu vyöllä ja jonka Mytria oli tehnyt minulle kasvimateriaalistaan. Hänen nimensä ajatteleminen ei aiheuttanut vihaa, vaan pakahduttavaa surua. Mitä olin tehnyt? Miksi olin suuttunut niin kovasti? Ei, oikea kysymys oli: miksi olin alkanut pelätä niin kovasti? Tämä ei kuitenkaan ollut oikea hetki pohtia ailahtelevaa käyttäytymistäni. Tämä oli aika ajatella selviytymistäni. Minulla oli vain vaatteet päälläni. Varsinainen sotilas karanneena erämaahan ilman tarvikkeita, edes puukkoa.
Vedin itseni pitkien keppien luo, laitoin ne jalkani kummallekin puolelle ja kiedoin vyöni niiden ympäri pitämään jalkani vähän vakaampana. Minun oli löydettävä tapa parantaa se itse, jos eläisin niin pitkään. Oli hämärää ja oli jo tulossa kylmä. Minun oli suojattava kehoni shokkiin menemiseltä. Ympärilläni oli vain pieni kieleke ja irtomaata. Siksi kaivauduin maahan jättäen jalkani ulkopuolelle tulehduksen välttämiseksi. Minulla ei ollut ruokaa, vettä, tarvikkeita ja työkaluja. Lisäksi olin kadottanut täysin kaiken kosketuksen luontoon eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, missä olin.
Ainoa asia, jonka saatoin tehdä, oli olla nukahtamatta, jotta kehoni voisi alkaa lämmittää itseään. Minun oli kontrolloitava mieleni ja tyynnytettävä hengitykseni. Tunsin adrenaliinin virtaavaan kehossani, mikä piti minut valppaana, kun minun tarvitsi pysyä rauhallisena. Haavani ei ollut tappava, ellei se tulehtuisi, mikä oli valtava mahdollisuus näissä olosuhteissa. Minun olisi pyydettävä Äidiltä apua. Oliko minulla oikeasti tuo ajatus?
Juuri tuolla hetkellä sain ensikokemukseni korkeammasta itsestäni. Tiesin, että aivoissani oli tuo ajatus, mutta ne eivät olleet samat aivot, jotka juoksivat hysteerisesti karkuun kuin pelästynyt koira.
"Älä tuomitse itseäsi", tuli tahaton ajatus.
Ja sitten sain mitä hämmästyttävimmän kokemuksen ehdottomasta rakkaudesta, ainakin siltä se näytti. Kenties se oli Mytria, sillä hän oli elämässäni ainoa, joka sai minut tuntemaan niin.
"EI, se olen minä", sisäinen ääni jatkoi.
Olin kuullut aiemmin sisäisestä äänestä. Jotkut ihmiset muuttivat täysin elämänsä ja heistä tuli hyvin henkisiä, kun taas toiset sairastuivat, hämmentyivät, suuttuivat ja pelästyivät. Käsitin silloin, että olin ollut jälkimmäisessä ryhmässä. En pystynyt hahmottamaan mitään sisäistä maailmaa. Mytrian kanssakin kommunikoin Äiti Planeetan kanssa, joka oli allani ja ympärilläni.
Koskaan aiemmin en ollut kuvitellut todellisuutta muotoni sisällä, paitsi fyysisen muotoni rakenteen. Näiden viime sanojen myötä aloin vaipua uneen. Ainakin luulin sen olevan unta. Kenties se oli hallusinaatio tai kenties olin kuolemassa. Kuitenkin tiedän nyt, että se oli totuus.
Totuus - se oli sana, mikä oli yhtä epäilyttävä kuin sana "luottamus". Olin luottanut Mytriaan, täysin kyseenalaistamatta. Miksi pelkkä visionetsinnän ehdottaminen oli saanut minut niin tunteikkaaseen tilaan? Tuo kysymys oli viimeinen ajatus, ennen kuin menetin tajuntani, nukahdin tai sain vision!
Visiossani olin yksin maastossa. Se oli sama maasto, minkä olin jakanut Mytrian kanssa, mutta se oli täynnä valoa. Kaiken ympärillä oli pehmeä aura ja kaikki näytti kuiskivan minulle, kun menin ohi. Minullakin oli hehku ympärilläni ja kehoni näytti tehdyn valosta ja se oli lähes läpinäkyvä. Katsoin alas nähdäkseni, oliko jalkani parantunut, ja huomaisin sen olevan täysin kunnossa, mutta jalkani eivät koskettaneet täysin maata. Liikuin kävelevänä ja leijuvana liikkeenä, melkein kuin polkisin vettä upeassa järvessämme.
Jälleen kerran pakahduttava suru valtasi minut ja palasin tajuihini. Mitä olin tehnyt? Miten olin voinut pilata ainoan hyvän asian elämässäni? Miksi pelkäsin niin kovasti, että Mytria oli kyllästynyt minuun?
"Koska olit kyllästynyt itseesi", kuului tuo hemmetin ääni.
Silloin käsitin, että olin tuominnut oman sisäisen ääneni, oman itseni. Aloin yhtäkkiä käsittää kaikki ne tavat, joilla olin tuominnut itseni koko elämäni ajan. Lopulta käsitin, että minä EN pitänyt tappamisesta.
En pidä toisten ihmisten tappamisesta, en pidä heidän kotinsa tuhoamisesta tai häiriön aiheuttamisesta heidän omaisuudelleen. En pidä minkään tai kenenkään tuhoamisesta. En halua olla tuhoaja. Ajattelin kasvaneeni suojelijaksi, mutta sen sijaan minusta tuli sellaisten ihmisten ja olentojen vihollinen, jotka olivat erilaisia kuin minä - mutta olivatko ne oikeastaan erilaisia?
Heillä oli kaikilla sydän tai kenties kaksi, heillä oli kaikilla aivot - monilla oli paljon suuremmat aivot kuin minulla - ja heillä KAIKILLA oli perhe. JA olin tuhonnut heidät sekä heidän perheensä. Miten voisin koskaan antaa anteeksi itselleni? Miten voisin koskaan olla tuo ihminen, joka näin visiossani? Kyllä, se oli visio. Ainakin pystyin omistamaan sen.
"Se ei ole visio, se on totuus", kuulin sisältä.
"Mikä totuus - se totuus, että olin tuhoaja vai se totuus, missä sain vision?" Nyt väittelin sisäisen ääneni kanssa.
"Totuus on, että OLET se ihminen, jonka näit visiossasi", kuiskasi sisäinen ääni.
Sen jälkeen luulen menettäneeni tajunnan. Kuitenkin heräsin nuo viimeiset sanat sydämessäni: "OLET se ihminen, jonka näit visiossasi". Uskomatonta kyllä, nämä sanat, tämä totuus, oli edelleen sydämessäni, aivan Mytriaa kohtaan tuntemani rakkauden vieressä. Tuo ajatus kiskaisi minut täysi hereille keskipäivän aurinkoon. Vedin itseni ylös maasta ja aloin tehdä sotilaallista arviota tilanteestani, kun tunsin Mytrian rakkauden.
Vaikka olinkin pudonnut jyrkänteeltä välttääkseni hänen rakkautensa, se oli juuri siinä, missä se oli AINA ollut. Hänen rakkautensa minua kohtaan oli pakottanut minut löytämään rakkauden itseäni kohtaan. Siksi työnsin sivuun vanhan olemistapani. Lopultahan juuri taistelunhaluinen asenne oli saanut minut tähän liemeen. Sitten suojelijaitseni tuli peliin mukaan. Minun oli suojeltava Mytriaa, mutta minun oli pysyttävä hengissä sen tekemiseksi.
"Entä planeetta? Täytyykö sinun suojalla sitäkin?"
Vaikutti siltä, että vaikka olin täysin tietoinen ja kirkkaassa päivänvalossa, sisäinen ääni oli edelleen aktiivinen. Oliko minulla rohkeutta kuunnella sitä?
Mytriaa ja Mytreä kanavoinut Suzanne Lie ( suzanneliephd.blogspot.com)
29.5.2012
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
MYTRE JATKAA:
Kun Mytria kääntyi poispäin edes vastaamatta kysymykseeni ja käveli luolaan, raivostuin. Kuka hän luuli minun olevan - joku lelu jonka kanssa hän voisi leikkiä ja josta hän voisi olla piittaamatta kyllästyttyään? Ajattelematta sen enempää käännyin ja kävelin pois niin nopeasti, kuin pystyin. Itse asiassa käveleminen ei ollut tarpeeksi nopeaa, joten aloin juosta. En ollut käsittänyt, miten hyvässä kunnossa oli vietettyäni aikaa maassa ja juoksin melkein auringonlaskuun saakka, kunnes väsyin.
Juokseminen tuntui hyvältä, se tuntui todelliselta. Olin myös ylpeä itsestäni, etten ollut jäänyt sinne nöyryyttämään itseäni enää yhtään enempää. Olin jo riittävän kauan seurannut Mytriaa kuin lapsi. Olin MIES, suojelija, jolla oli kirkas tulevaisuus sotavoimissa. Miten olin saattanut eksyä niin, että jouduin ansaan naisen syliin? Luulen, että oli aika palata omaksi itsekseni. Tämä aika oli ollut hauskaa fantasiaa, mutta nyt pyrin todellisuuteen ja velvollisuuksiin.
Jatkoin kävelemistä samaa tahtia, kun aurinko jatkoi siirtymistä horisontin taa. Olin niin raivostunut vihassani, itsesäälissäni ja - suututtaa myöntää - pelossani, etten kiinnittänyt yhtään huomiota maastoon. Yrittäessäni unohtaa Mytrian yritin unohtaa kaiken, mitä hän oli näyttänyt minulle. Sitten se tapahtui …
En ollut edes huomannut, miten lähellä valtavaa kallionjyrkännettä seisoin, enkä irtokiviä jalkojeni alla. Sitten ennen kuin pääsin ylös itsesäälistäni, aloin kaatua. Onneksi kivet vierivät allani, jotten pudonnut suoraa alas, vaan saatoin nähdä jyrkän kielekkeen kohoavan alapuolellani. Jos menisin jyrkänteestä yli, voisin vammautua vakavasti tai kuolla. Tartuin epätoivoisesti kiinni juurista ja kasveista ympärillä, mutta ne kaikki pettivät otteessani.
Lopulta sain otteen riittävän suuresta juuresta, joka kantoi painoni, muttei kovin pitkään. Minun oli löydettävä tapa laskeutua tuolle kielekkeelle, mutta se oli oikealla puolellani. Ympäröivä kallio oli pelkkää irtokiveä, joten minun oli pudottava kontrolloidusti - kuten olin oppinut sotavoimissa. Kenties voisi keinua juuresta, niin että putoaisin kielekkeelle, mutta minun oli vältettävä irtokivet. Minun oli päätettävä NYT, koska juuri antoi periksi.
Keskitin huomioni ja aikomukseni "putoamiseni" määränpäähän, heilautin juurta vähän oikealle ja hyppäsin/putosin. Laskeuduin kielekkeelle, mutta sellaisella voimalla, että tunsin oikean jalkani murtuvan allani. Menetin melkein tasapainoni, mutta jotenkin onnistuin nojautumaan kielekkeen seinää vasten, kunnes tunsin oloni turvalliseksi. Istuuduin varovasti arvioimaan jalkani kuntoa.
Minulla oli päälläni vain lyhyt viitta, joka oli sidottu vyöllä ja jonka Mytria oli tehnyt minulle kasvimateriaalistaan. Hänen nimensä ajatteleminen ei aiheuttanut vihaa, vaan pakahduttavaa surua. Mitä olin tehnyt? Miksi olin suuttunut niin kovasti? Ei, oikea kysymys oli: miksi olin alkanut pelätä niin kovasti? Tämä ei kuitenkaan ollut oikea hetki pohtia ailahtelevaa käyttäytymistäni. Tämä oli aika ajatella selviytymistäni. Minulla oli vain vaatteet päälläni. Varsinainen sotilas karanneena erämaahan ilman tarvikkeita, edes puukkoa.
Vedin itseni pitkien keppien luo, laitoin ne jalkani kummallekin puolelle ja kiedoin vyöni niiden ympäri pitämään jalkani vähän vakaampana. Minun oli löydettävä tapa parantaa se itse, jos eläisin niin pitkään. Oli hämärää ja oli jo tulossa kylmä. Minun oli suojattava kehoni shokkiin menemiseltä. Ympärilläni oli vain pieni kieleke ja irtomaata. Siksi kaivauduin maahan jättäen jalkani ulkopuolelle tulehduksen välttämiseksi. Minulla ei ollut ruokaa, vettä, tarvikkeita ja työkaluja. Lisäksi olin kadottanut täysin kaiken kosketuksen luontoon eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, missä olin.
Ainoa asia, jonka saatoin tehdä, oli olla nukahtamatta, jotta kehoni voisi alkaa lämmittää itseään. Minun oli kontrolloitava mieleni ja tyynnytettävä hengitykseni. Tunsin adrenaliinin virtaavaan kehossani, mikä piti minut valppaana, kun minun tarvitsi pysyä rauhallisena. Haavani ei ollut tappava, ellei se tulehtuisi, mikä oli valtava mahdollisuus näissä olosuhteissa. Minun olisi pyydettävä Äidiltä apua. Oliko minulla oikeasti tuo ajatus?
Juuri tuolla hetkellä sain ensikokemukseni korkeammasta itsestäni. Tiesin, että aivoissani oli tuo ajatus, mutta ne eivät olleet samat aivot, jotka juoksivat hysteerisesti karkuun kuin pelästynyt koira.
"Älä tuomitse itseäsi", tuli tahaton ajatus.
Ja sitten sain mitä hämmästyttävimmän kokemuksen ehdottomasta rakkaudesta, ainakin siltä se näytti. Kenties se oli Mytria, sillä hän oli elämässäni ainoa, joka sai minut tuntemaan niin.
"EI, se olen minä", sisäinen ääni jatkoi.
Olin kuullut aiemmin sisäisestä äänestä. Jotkut ihmiset muuttivat täysin elämänsä ja heistä tuli hyvin henkisiä, kun taas toiset sairastuivat, hämmentyivät, suuttuivat ja pelästyivät. Käsitin silloin, että olin ollut jälkimmäisessä ryhmässä. En pystynyt hahmottamaan mitään sisäistä maailmaa. Mytrian kanssakin kommunikoin Äiti Planeetan kanssa, joka oli allani ja ympärilläni.
Koskaan aiemmin en ollut kuvitellut todellisuutta muotoni sisällä, paitsi fyysisen muotoni rakenteen. Näiden viime sanojen myötä aloin vaipua uneen. Ainakin luulin sen olevan unta. Kenties se oli hallusinaatio tai kenties olin kuolemassa. Kuitenkin tiedän nyt, että se oli totuus.
Totuus - se oli sana, mikä oli yhtä epäilyttävä kuin sana "luottamus". Olin luottanut Mytriaan, täysin kyseenalaistamatta. Miksi pelkkä visionetsinnän ehdottaminen oli saanut minut niin tunteikkaaseen tilaan? Tuo kysymys oli viimeinen ajatus, ennen kuin menetin tajuntani, nukahdin tai sain vision!
Visiossani olin yksin maastossa. Se oli sama maasto, minkä olin jakanut Mytrian kanssa, mutta se oli täynnä valoa. Kaiken ympärillä oli pehmeä aura ja kaikki näytti kuiskivan minulle, kun menin ohi. Minullakin oli hehku ympärilläni ja kehoni näytti tehdyn valosta ja se oli lähes läpinäkyvä. Katsoin alas nähdäkseni, oliko jalkani parantunut, ja huomaisin sen olevan täysin kunnossa, mutta jalkani eivät koskettaneet täysin maata. Liikuin kävelevänä ja leijuvana liikkeenä, melkein kuin polkisin vettä upeassa järvessämme.
Jälleen kerran pakahduttava suru valtasi minut ja palasin tajuihini. Mitä olin tehnyt? Miten olin voinut pilata ainoan hyvän asian elämässäni? Miksi pelkäsin niin kovasti, että Mytria oli kyllästynyt minuun?
"Koska olit kyllästynyt itseesi", kuului tuo hemmetin ääni.
Silloin käsitin, että olin tuominnut oman sisäisen ääneni, oman itseni. Aloin yhtäkkiä käsittää kaikki ne tavat, joilla olin tuominnut itseni koko elämäni ajan. Lopulta käsitin, että minä EN pitänyt tappamisesta.
En pidä toisten ihmisten tappamisesta, en pidä heidän kotinsa tuhoamisesta tai häiriön aiheuttamisesta heidän omaisuudelleen. En pidä minkään tai kenenkään tuhoamisesta. En halua olla tuhoaja. Ajattelin kasvaneeni suojelijaksi, mutta sen sijaan minusta tuli sellaisten ihmisten ja olentojen vihollinen, jotka olivat erilaisia kuin minä - mutta olivatko ne oikeastaan erilaisia?
Heillä oli kaikilla sydän tai kenties kaksi, heillä oli kaikilla aivot - monilla oli paljon suuremmat aivot kuin minulla - ja heillä KAIKILLA oli perhe. JA olin tuhonnut heidät sekä heidän perheensä. Miten voisin koskaan antaa anteeksi itselleni? Miten voisin koskaan olla tuo ihminen, joka näin visiossani? Kyllä, se oli visio. Ainakin pystyin omistamaan sen.
"Se ei ole visio, se on totuus", kuulin sisältä.
"Mikä totuus - se totuus, että olin tuhoaja vai se totuus, missä sain vision?" Nyt väittelin sisäisen ääneni kanssa.
"Totuus on, että OLET se ihminen, jonka näit visiossasi", kuiskasi sisäinen ääni.
Sen jälkeen luulen menettäneeni tajunnan. Kuitenkin heräsin nuo viimeiset sanat sydämessäni: "OLET se ihminen, jonka näit visiossasi". Uskomatonta kyllä, nämä sanat, tämä totuus, oli edelleen sydämessäni, aivan Mytriaa kohtaan tuntemani rakkauden vieressä. Tuo ajatus kiskaisi minut täysi hereille keskipäivän aurinkoon. Vedin itseni ylös maasta ja aloin tehdä sotilaallista arviota tilanteestani, kun tunsin Mytrian rakkauden.
Vaikka olinkin pudonnut jyrkänteeltä välttääkseni hänen rakkautensa, se oli juuri siinä, missä se oli AINA ollut. Hänen rakkautensa minua kohtaan oli pakottanut minut löytämään rakkauden itseäni kohtaan. Siksi työnsin sivuun vanhan olemistapani. Lopultahan juuri taistelunhaluinen asenne oli saanut minut tähän liemeen. Sitten suojelijaitseni tuli peliin mukaan. Minun oli suojeltava Mytriaa, mutta minun oli pysyttävä hengissä sen tekemiseksi.
"Entä planeetta? Täytyykö sinun suojalla sitäkin?"
Vaikutti siltä, että vaikka olin täysin tietoinen ja kirkkaassa päivänvalossa, sisäinen ääni oli edelleen aktiivinen. Oliko minulla rohkeutta kuunnella sitä?