TODELLISUUDEN MUUTTAMINEN, OSA 2

Plejadilaisia kanavoinut Suzanne Lie (www.multidimensions.com)
23.4.2014
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

IHANA JÄLLEENTAPAAMINEN

Jason puhuu:

Saavuimme lentokentälle tuntia ennen auringonlaskua. Oli vähän hämärää, mutta näimme silti selvästi, että olimme tosiaankin saapuneet modernille lentokentälle. Rakennus oli täysin muuttunut siitä vanhasta ja vanhanaikaisesta, minkä olimme kerran nähneet, ja siinä oli nyt sulavat linjat ja suuret ikkunat.

Mikä tärkeintä, taivas oli täynnä tähtialuksia. Suuremmat oli "pysäköitynä" korkealle taivaalla, pienemmät olivat lähempänä maata ja oli useita hyvin suuria aluksia, jotka olivat niin korkealla, että ne olivat vain kaukaisia varjoja.

Mietin, temppuiliko hämärä valo kenties näkökykyni kanssa, kunnes suuri tiedustelualus sujahti ohitsemme ja laskeutui lähistölle. Välittömästi kaksi pitkää vaaleaa olentoa sinisissä univormuissaan poistui aluksesta ja käveli nopeasti meitä kohti.

Vaikka valo olikin hämärä, Sandy ja minä tunnistimme nopeasti heidät Mytreksi ja Mytriaksi. Aloimme kävellä heitä kohti, sitten Sandy alkoi juosta. Hän juoksi Mytrian luo ja halasi tätä. Mytria vastasi siihen lämpimästi. Sandy halasi sitten Mytreä, kun minä jatkoin kävelemistä heitä kohti olematta varma, pystyisinkö säilyttämään miehisen etäisyyteni.

"Voi, tule nyt, Jason", Sandy sanoi leveästi hymyillen. "Tiedät, että sinäkin haluat halata heitä."

Mytria teki sen helpoksi minulle astumalla tervehtimään minua kunnon halauksella. Myös Mytre halasi minua sanoen, että plejadilaiset miehet olivat avoimen helliä. Itse asiassa hän kysyi minulta, miksi en muistanut sitä. Kertoiko hän minulle, että olen plejadilainen?

"Totta kai hän kertoo", Sandy sanoi vastaten taas ajatuksiini. "Luulen sen tekevän minustakin plejadilaisen. Eikö olekin makeeta?"

Yllätykseksemme ja suureksi iloksemme Mytre ja Mytria ohjasivat meidät tiedustelualukselleen, jotta voimme mennä sisään. Häkellyin, kun Mytre ohjasi minut istumaan ohjaimiin ja alkoi opettaa minulle - itse asiassa hän käytti sanaa "muistuttaa" - miten tätä alusta ohjataan. Olin vielä ällistyneempi, kun yhtäkkiä muistin, mitä tehdä.

Sandy säteili ylpeyttä vuokseni, mutta pysyi etäämmällä puuttumatta minun hetkeeni. Mytre astui sitten väliimme ja alkoi muistuttaa minulle navigointi- ja kommunikointijärjestelmiä. Tunsin liukuvani nyt-hetkeen. Sitten kun olin päästänyt irti ajasta, mieleeni syöksyi muistoja todellisesta elämästäni arcturuslaisen Athena-tähtialuksen plejadilaisjäsenenä.

Minulle oli hämmästyttävä kokemus havaita itseni moniulotteisesti. Olin tiedustelualuksessa ihmiastiassani, tähtialuksella plejadilaisena itsenäni ja tunnistin itseni Galaktisen liiton arvostetuksi jäseneksi. Minulla oli myös voimakas tunne ihmislapsi-itsestäni, silloin kun melkein kuolin uidessani lähijärvessä.

Yhtäkkiä olin vain tuo lapsi hukkumisen partaalla. Vedenpinta oli kaukana yläpuolellani, mutten välittänyt. Koin upean täydellisen rauhan ja tyyneyden hetken. Sitten juuri kun olin menettämässä tajuntani, tunsin itseni sädetettävän vedestä tähtialukselle.

"Miten upea kuolema", ajattelin tuntiessani jonkun muun ikään kuin luiskahtavan kehooni. Kuulin äänen sanovan: "En ole joku muu. Olen sinä korkeammassa todellisuustaajuudessa."

Silmäni lensivät auki, mutta aluksen sijasta olin litteällä kalliolla, mistä usein sukelsimme järveen. Moniulotteisen tietoisuuteni vuoksi pystyn näkemään kaksi samanaikaista versiota tuosta tapahtumasta. Toisessa sädetettiin alukselle ja toisessa isoveljeni oli nähnyt, mitä tapahtui, ja hän ui järven yli ja veti minut kalliolle, missä hänen ystävänsä veti minut ylös vedestä.

Muistan, miten jäässä olin ja että heiltä vei pitkän aikaa saada minut yskimään pois veden. Kuulin sitten jonkun tilaaman ambulanssin. Olin viettänyt pitkän aikaa sairaalassa, koska sairastuin kovasti tapahtuman jälkeen. Itse asiassa olin vähän invalidi useita vuosia.

En pystynyt koskaan urheilemaan, kun hengästyin helposti. Koko elämäni ajan olin pitänyt hukkumistani pahimpana asiana, mitä olisi voinut tapahtua. Nyt oivalsin, että se oli parasta, mitä oli tapahtunut. Jos en olisi ollut niin pitkään sairas, en olisi koskaan lukenut kaikkia noita metafyysisiä ja science fiction -kirjoja.

En luultavasti olisi myöskään tavannut näkymätöntä ystävääni, joka oli kanssani teini-ikään saakka. Unohdin tietysti nopeasti korkeamman ulottuvuuden Mytre-osan, joka sädetti minut alukselle ja tuli minuun. Nyt oivalsin, että näkymätön ystäväni oli itse asiassa oma korkeampi itseni Mytre.

Ei mikään ihme, että tunnistin Mytren, kun hän oli se, joka tuli kehooni. Mutta miten hän voisi olla sisälläni ja myös kaikissa muissa paikoissa, kuten Plejadeilla ja arcturuslaisella emäaluksella?

"Vastaan mielelläni kaikkiin kysymyksiisi", Mytre sanoi vastaten ajatuksiini.

"Koska olet minä, taidat osata lukea helposti mieltäni", sanoin.

"Se ei ole niin yksinkertaista kuin "minä olen sinä". Se on enemmän kuin "me olemme yhtä". Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?", Mytre kysyi. Hän puhui telepaattisesti ja kuulin hänet täydellisesti.

"Kyllä, luulen tavallaan ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Tarkoitatko, että korkeammassa ulottuvuudessa sinä ja minä olemme yhtä?"

"Se on hyvä aloituspaikka", hän hymyili taputtaessaan minua selkään. En voinut muistaa, että minua olisi koskaan ennen taputettu selkään sillä tavalla. En voinut koskaan olla urheilija huonon terveyteni vuoksi, mistä toivuin jokseenkin varhaisaikuisuudessa. Kokemus oli tehnyt minusta kuitenkin ujon ja epävarman.

Vain Sandy pystyi katsomaan sydämeeni ja näkemään todellisen itseni. Isoveljeni joka pelasti henkeni, kuoli muutaman vuoden päästä autokolarissa, mikä sai minut uskomaan, että hänen täytyi jotenkin uhrata oma elämänsä pelastaakseen minut.

"Tapaat aluksella sen, joka oli veljesi", Mytre vastasi taas ajatuksiini.

Tässä kohtaa en kestänyt enää ja purskahdin itkuun. Veljeni näkeminen elossa ja sen tietäminen, että hänkin oli plejadilainen, vapautti syyllisyyden siitä, että olin ottanut häneltä hengen. Sandy ryntäsi tiedustelualuksen poikki halaamaan minua ja annoin hänen lohduttaa itseäni.

Itse asiassa oivalsin, että tämä oli ensimmäinen kerta hukkumiseni jälkeen, kun olin antanut kenenkään lohduttaa minua syvästi. Silloin kun veljeni kuoli, olin stoalainen enkä koskaan itkenyt. Nyt itkin kaikista niistä vuosista, joita en ollut voinut itkeä aiemmin.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen - mutta se oli todellisuudessa ajan ulkopuolella - aloin tuntea samaa rauhaa ja tyyneyttä, mitä tunsin ollessani kuolemassa, mutta nyt nämä tunteet tulivat, koska olin elossa.

Sandy puhuu:

Oma kokemukseni ei ollut yhtä dramaattinen kuin Jasonin. Kenties niin oli, koska ajattelin enemmän hänen auttamistaan kuin sitä, mitä oikeasti tapahtui. Joka tapauksessa siihen mennessä kun Jason oli päässyt taas keskukseensa, olin sopeutunut täysin tilanteeseen. Itse asiassa ihmettelin, miksi olin niin tyyni. Se tuntui myös normaalilta, ikään kuin olisin palannut kotiin pitkältä matkalta.

Kyllä, sitä se oli. Tämä tapahtuma oli kotiinpaluu minulle. En ollut koskaan tuntenut olevani kotona fyysisellä tasolla. Onneksi minulla oli näkymätön ystäväni, joka puhui minulle kuin aikuiselle, eikä lapselle. Näkymätön ystäväni herätti minut, kun painajaisistani tuli liian pelottavia, ja opetti minulle mielenhallintaa teininä, jotta pystyin kontrolloimaan ajatuksiani myös unessa.

Mikä tärkeintä, näkymätön ystäväni kuunteli minua valittaessani elämästä. Minulla ei ollut perhettä, missä oli turvallista olla todellinen itseni. Siksi kehitin "en minä" -persoonan, jotta pystyin kommunikoimaan niiden vieraiden kanssa, jotka vaikuttivat olevan maaperheeni. Sitten vetäydyin huoneeseeni, makasin sängyllä, katsoin kattoon ja puhuin näkymättömälle ystävälleni.

"Tarkoitatko Arcturuslaista?", Mytria sanoi vastaten ajatuksiini.

"Mitä!", sanoin järkyttyneellä äänellä. "Puhuinko koko ajan Arcturuslaisen kanssa?"

Yhtäkkiä pieni alus oli täynnä tuttua valoa ja näkymättömän ystäväni tuntua. Rauhoituin välittömästi ja annoin valon syleillä ja lohduttaa minua. Näkymätön ystäväni oli palannut.

Ajatukseni olivat olleet niin Jasoniin rakastumisessa ja kaikissa upeissa seikkailuissamme, etten ollut edes ajatellut sitä. Miten voisin hylätä elämänmittaisen lohduttajani?

"Et hylännyt minua koskaan", Arcturuslaisen tuttu ääni sanoi. "Vedit minut vain yhteiseen ykseytemme sisälläsi."

Mytria vastasi järkyttyneeseen ilmeeseeni sanomalla: "Kyllä, rakas, se on Arcturuslaisen ääni. Se on täällä kanssamme nyt."

Nyt oli minun vuoroni itkeä, mutta kyyneleeni olivat iloa eivätkä surua. Mytria halaisi minua ja sanoi: "Kyllä, Arcturuslainen on ollut aina meidän oppaamme ja lohduttajamme."

"Meidän?", vastasin kyynelten läpi. Tietenkin, aivan kuten Mytre oli Jasonin korkeampi ilmaisumuoto, Mytria oli minun korkeampi ilmaisuni. Jason ja minä olimme harkinneet sitä mahdollisuutta aiemmin, mutta inhimillinen vaatimattomuutemme ei sallinut meidät tunnistaa omia korkeampia ilmaisujamme.

"Odotas hetki, jos Mytria ja Mytre ovat me ja he ovat jumalaiset täydentäjät, merkitseekö se, että Jason ja minä olemme jumalaiset täydentäjät?", sanoin vahingossa ääneen.

"Kyllä", Mytria ja Mytre sanoivat yhteen ääneen. "Nyt kun olette kumpikin sulautuneet yhteen meidän kanssamme, me kaikki neljä sulaudumme yhteen yhteisen korkeamman ilmaisumme, Arcturuslaisen, kanssa."

Heidän kommenttinsa hätkähdytti Jasonia ja minua, mutta onnistuimme tarttumaan heidän ojennettuihin käsiinsä. Mytre ja Mytria pitivät toisiaan kädestä, Jason otti Mytriaa kädestä ja minä otin Mytreä kädestä. Tällä tavalla me neljä muodostimme piirin.

Jasonille ja minulle oli kerrottu, että olimme kaikki yhtä, mutta nyt voimme tuntea tuon ykseyden. Heti kun Jason ja minä rentouduimme pakahduttavaan yhteisenergiamme tunteeseen, Arcturuslainen täytti piirimme keskuksen.

Euforian, autuuden ja ehdottoman rakkauden tunne täytti valopiirimme ja tunkeutui syvälle ytimeemme. Tunsimme välittömästi meidät kuljetettavan takaisin Gaian ytimeen. Edessämme oli Laturnius ja lemurialaiset.

He olivat valmistelleet suuren juhlan, missä oli upeaa musiikkia ja herkullista ruokaa. Kaikki säteilivät iloa ja ehdotonta rakkautta.

"Tervetuloa", Laturnius sanoi. "Ensin juhlimme ja sitten Arcturuslainen valmistelee ja opastaa meitä, kun uudelleenkalibroimme Gaian ydin- ja kulmakristallit!"

Huomautus Suelta:

Luulen meidän olevan nyt tulossa lähelle tämän sarjan loppua. En ole kuitenkaan varma, koska olen vain kirjuri. Tietysti jollain tavalla jokainen romaani on kirjailijan omaelämäkerta, koska sijoitamme itsemme tarinaan. Kirjoittaminen antaa meille tavan toteuttaa sen, mitä emme voi - vielä - kokea jokapäiväisessä elämässämme.

Tunnen (kenties toivon), että näiden plejadilaiskirjojen asiat tapahtuvat. Itse asiassa, kenties ne ovat jo tapahtuneet, mutten voi muistaa. Tai kenties ne tapahtuvat vaihtoehtoisessa todellisuudessa tai todellisuudessa, mikä on puolen oktaavin päässä tästä. Luultavasti kaikki nämä vaihtoehdot ovat oikeita ja ne tapahtuvat samanaikaisesti ykseydessä.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.