UUSIA VIERAILIJOITA EMÄALUKSELLA, OSA 4 - AJATON MATKA
 
Plejadilaisia kanavoinut Suzanne Lie ( suzanneliephd.blogspot.com)
9.10.2013
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
 
Kirjoittaja puhuu:
 
Rakkaat arcturuslaiset ystäväni ja perheeni, kun tulen tämän tarinan loppua kohti, olen niin täynnä ihmistunteita, että tuskin pystyn kirjoittamaan. Kiitos sinulle ja rakkaalle Mytrelle ja Mytrialle uudestaan ja uudestaan upeasta tarinasta, minkä olette lähettäneet minulle. Kun tulen viimeiseen kappaleeseen ennen loppusanoja, huomaan - en tiedä - etten halua sen loppuvan.
 
Tiedän, että seuraava jakso "Elämä uudella maapallolla" odottaa kirjoittamista, mutta kaipaan jo teitä - Arcturuslaista, Mytreä ja Mytriaa, Sandya ja Jasonia, Plejadilaista siirtokuntaa ja tietysti emäalusta. Voin vain toivoa, että elämällä tämän tarinan alan todella muistaa elämäni emäaluksella.
 
Rakkaat ystävät, auttakaa minua muistamaan (toinen) elämäni emäaluksella ja lupaan, että löydän tavan integroida nuo muistot 3D-elämääni. Tiedän, etten ole vielä energiakenttäni hallinnassa. Edelleen tuomisten tämän todellisuuden ja kärsin monista muuntumisoireista. Silloin kun tulimme vapaaehtoisesti tähän tehtävään, meillä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä vaikea se olisi.
 
Kun tulen tämän pitkän, vaikean, upean ja opettavaisen evoluutiosyklin loppuun, näen, ettei polkuni lopu, vaan kiihtyy korkeampaan todellisuustaajuuteen. Kärsimättömyys on aina ollut suuri haaste minulle, mutta voin myös nähdä, miten se on ollut hyvin hyödyllinen kannustamaan minua eteenpäin. Jos olisin niin kärsimätön ylösnousemustodellisuuden suhteen, sitten vastuunani olisi tehdä mahdollisimman paljon auttaakseni sen luomisessa.
 
Kenties suren kärsimättömyyteni vuoksi sellaista, mikä ei ole vielä ohi, tai kenties minun on surtava vanhan menetystä voidakseni luoda täysillä uutta. Joka tapauksessa tarinanne saaminen - koska en todellakaan tiennyt, mitä kirjoittaisin seuraavaksi - on auttanut minua ja toivottavasti muita ymmärtämään, mitä todellisuudessa tapahtuu nyt-hetkessämme.
 
Jatkan nyt siitä, kun jätimme Sandyn ja Jasonin seisomaan palautumishuoneen oven eteen.
 
Jason puhuu:
 
Jotenkin Sandy ja minä luimme ovessa kyltin "Palautumishuone", vaikka se olikin kirjoitettu valokielellä. Sandyn hymy muistutti minulle, että olimme paljon pidemmällä prosessissamme, kuin olin sallinut itseni hyväksyä. Tuon ajatuksen myötä kuulin Arcturuslaisen sanovan: "Tämä kammio palauttaa teidät todelliseen moniulotteiseen ITSEENNE ja poistaa rajoitukset, joita olette keränneet oleskellessanne kolmannessa/neljännessä ulottuvuudessa."
 
Tämä toteamus ei yllättänyt minua, kun sekä Sandy että minä olimme tunteneet syvän muutoksen ytimessämme. Tuon ajatuksen myötä tiesin välittömästi, että ytimessämme oli sama valokeho, mitä Arcturuslainen käytti päättäessään ottaa muodon. Sydämessä tunsin sekä Sandyn että Arcturuslaisen olevan samaa mieltä kanssani.
 
Ennen kuin astuimme tuohon kammioon, Sandy ja minä käännyimme katsomaan, kun Mytre ja Mytria olivat liittyneet Arcturuslaisen seuraan saattamaan meitä uuteen ilmaisuumme. Vaistomaisesti muodostimme niin tiiviin piirin, että olimme yksi olento. Ehdottoman rakkauden voima kiristi piirin tiukemmaksi ja tiukemmaksi, kunnes en voinut nähdä eroa välillämme.
 
Tuolla hetkellä ovi palautumiskammioon avautui itsestään. Viimeisellä kosmisella halauksella Sandy ja minä lähetimme ehdotonta rakkautta ja kiitollisuutta galaktiselle perheellemme "transsendenssiavusta", mitä se oli antanut meille. Arcturuslainen korjasi välittömästi menneen aikamuotomme sanomalla: "Opastamme kaikki teitä äärettömästi ykseyden nyt-hetkessä."
 
Ikään kuin tuolla lauseella olisi ollut oma voima, löysimme itsemme välittömästi muuntumiskammiosta ja ovi oli sulkeutunut takanamme. Ensin huone oli täysin pimeä, joten tartuimme toisiamme kädestä muistuttamaan, että olimme yksi olento, jolla oli kaksi kehoa. Tuon ajatuksen myötä meistä tuli itse asiassa yksi persoona siinä määrin, etten voi enää puhua meistä "minuna" ja "hänenä", kun meistä kahdesta oli tullut "me"!
 
Tuon yhteisajatuksen myötä näimme ensimmäisen valonpilkahduksen kammiossa. Kävelimme vaistomaisesti valoa kohti, mikä näytti siirtyvän, kun seurasimme. Näytti siltä, että seurasimme valoa "pitkän aikaa", jos olisimme edelleen olleet aikasidonnaisessa todellisuudessa.
 
Emme kuitenkaan olleet ajan sitomassa taajuudessa. Näin ollen kulkumme ei tapahtunut tilan, vaan muistojen kautta. Vierailimme yhdessä myriadeissa elämissä, lukemattomissa todellisuuksissa ja lukemattomilla aikajanoilla, planeetoilla, lukemattomissa galakseissa ja ulottuvuuksissa. Koska olimme vapaita kaikista aikarajoista, pystyimme olemaan monissa eri tiloissa samanaikaisesti. Hämmentävin tekijä tässä kokemuksessa oli, ettemme olleet hämmentyneitä.
 
Tosiaankin kuljimme ajan ja avaruuden läpi. Tarkkailimme kummastakin havaintopisteestä monia olemuksemme ilmaisuja sekä yhdistyneenä androgyyniksi olennoksi että jakautuneena mies- ja naispuoliseksi olennoksi, jotka olivat joskus yhdessä ja joskus tuntemattomia toisilleen.
 
Sitten maailmat ja todellisuudet alkoivat pyöriä sisällämme ja ympärillämme nopeammin ja nopeammin. Ihmettelimme, miksei meitä huimannut, mutta ajattelimme sen luultavasti johtuvan siitä, että olimme pyörteen ytimessä. Tuon ajatuksen myötä pyöriminen loppui ja sulauduimme yhdeksi valtavaksi valo-olennoksi. Joko kammioista tuli paljon pienempi tai meistä paljon suurempi. Olimme melko varmoja, että kyse oli jälkimmäisestä.
 
Lisääntyneen kokomme myötä meistä tuntui kuin Liisalta Ihmemaassa, joka otti väärän pillerin. Emme kuitenkaan halunneet tulla taas pienemmäksi, joten päätimme tehdä tilan suuremmaksi. Olimme hämillämme, kun yllätykseksemme huoneen koko mukautui välittömästi ajatuksiimme. Silloin oivalsimme, että ajatuksemme olivat muuttaneet huoneen kokoa Arcturuslaisella emäaluksella!
 
Voisimmeko todella olla niin voimakkaita? Kysymyksen esittäminen tai sitä seuraava epäily teki meistä välittömästi pienemmän ja aloimme myös erota. "Ei!, huusimme yhteisellä mielellämme. "Päästämme nyt irti kaikista rajoittuneisuusajatuksistamme!"
 
Vähitellen, ikään kuin hidastetussa filmissä, aloimme laajentua suurempaan kokoomme, mutta huone pysyi samana. Siksi tunsimme tulevamme huonetta suuremmaksi, taas kuin Liisa Ihmemaassa. Itse asiassa olimme jonkinlaisessa ihmemaassa, kun voimme nähdä viidennen ulottuvuuden emäaluksen monia eri huoneita ja alueita. Aluksen miehistönjäsenet ja vierailijat eivät kuitenkaan voineet nähdä meitä.
 
Itse asiassa silloin kun muutama heistä käveli suoraan lävitsemme, oivalsimme resonoivamme korkeampiin ulottuvuuksiin. "Mutta alus on viidettä ulottuvuutta?", huudahdimme yhdellä mielellämme. Vastauksena esittämättömään kysymykseemme valtava valo-olento tuli luoksemme. Tämä olento ei edes yrittänyt ottaa hämärästi humanoidia muistuttavaa muotoa kuten Arcturuslainen. Jos meidän pitäisi nimetä tuo värähtelevä ja muuttuva muoto, meidän olisi sanottava, että se (ei ollut sukupuolta) näytti elävältä liekiltä tai sähkövälähdykseltä.
 
Olennon sanomattomasta vastauksesta ymmärsimme välittömästi, että se oli "kuudes ulottuvuus". Sitten kun olimme hyväksyneet ajatuksen, oivalsimme, että näitä kauniita elämänvälähdyksiä vilisi ympäri alusta kuin no, sähkövälähdyksiä. Pelkästään tunnistaessamme tämän kuudennen ulottuvuuden mekin olimme valovälähdyksiä. Olimme yksi välähdys, sitten kaksi välähdystä ja sitten useampia välähdyksiä, kuin pystyimme laskemaan.
 
Meillä oli niin hauskaa, ettemme huomanneet, kun kuudennen ulottuvuuden olennot alkoivat hämärtyä näkyvistämme. Sen sijaan näimme sellaisen, mitä meidän olisi kutsuttava "valo-olentojen foorumiksi". Nämä olennot olivat muodottomia, kuitenkin ne pystyivät nopeasti muuttumaan hieman humanoidia muistuttavaan muotoon tai emäaluksen muiden miehistöjäsenten ei-humanoidimuotoon.
 
Määrittelimme, että tämä muodon muuttaminen oli heidän tapansa kommunikoida kanssamme, kun ne edustivat aluksen eri jäsenten korkeamman ulottuvuuden ilmaisuja. Itse asiassa kuulimme sanan "ylisielu" ja jotenkin tiesimme täsmälleen, mitä se merkitsi.
 
Taas sitten kun oivalsimme ja ymmärsimme, mitä havaitsimme, meidät vedettiin välittömästi tuohon kokemukseen. Yhtäkkiä kaikki elämät joita olimme tarkkailleet monilla aikajanoilla, planeetoilla, monissa todellisuuksissa ja galakseissa, havaittiin seitsemännen ulottuvuuden ylisielumme näkökulmasta. Ymmärsimme myös, että koska olimme jumalaisia täydentäjiä, yhden olennon kaksi ilmaisua, meillä oli sama ylisielu joka todellisuudessa.
 
Panimme merkille, että tavallisesti toinen meistä jäi korkeampiin taajuuksiin opastamaan sitä ITSEMME osaa, joka ruumiillistui. Vain todellisuuksissa jotka olivat ylösnousemuksen partaalla, otimme sekä mies- että naiskehon. Saatoimme ottaa tuon riskin, että alensimme kumpikin taajuuttamme, koska menimme todellisuuteen, missä jako ulottuvuuksien välillä hämärtyi. Ylösnousemusta edeltävissä todellisuuksissa kommunikointi ykseyden kanssa oli paljon helpompaa.
 
Siksi ymmärsimme, että ettemme ottaneet muotoa, vaan kaksoispaikannuimme muotoon. Näin olimme aina kaikkialla. Ylösnousemusta edeltävissä todellisuuksissa oltaessa oli helpompaa muistaa, että 3D-hologrammitodellisuuden säännöt perustuivat harhaan. Sitten kun olimme muistaneet, että erillisyys oli kolmannen ulottuvuuden harhaa, pystyimme tietoisesti yhdistymään moniulotteisen ITSEMME kanssa. Näin emme voineet koskaan olla erillään mistään moniulotteisen ITSEMME ilmaisusta, kun muistimme, että olimme yksi olento. Jos kolmannen ulottuvuuden olento kuitenkin uskoi, että se voi olla vain korkeammissa maailmoissa tai kolmannessa ulottuvuudessa, se loisi tuon todellisuuden uskomuksellaan. Näin ollen tuon elämän aikajanalla hän kokisi kamalan kohtalon ja tuntisi, että on heitettynä tuuliajolle vihamieliselle planeetalle - yksin. Onneksi tuo kokemus kesti vain niin kauan, kun tuo kolmannen ulottuvuuden muoto oli elossa tai kunnes tuo henkilö heräsi.
 
Yllätykseksemme pelkällä ajatuksella siitä, että uskomuksemme olivat riittävän voimakkaita luomaan tuonasteisen yksinäisyyden, aloimme epäillä kokemustamme. Aloimme välittömästi vajota emäaluksen alempiin ulottuvuuksiin. Putosimme hallitsemattomasti kuudennen ulottuvuuden olentojen upean maailman läpi, aluksen viidennen ulottuvuuden läpi - ja alaspäin, alaspäin pimeään paikkaan, mikä tuntui vankityrmältä.
 
Vilauksessa kaikki elämät joissa olimme vangittuna, ansassa tai meitä oli pidetty minkään tyyppisessä vankityrmässä, tulivat todellisuudeksemme. Kaikki nämä todellisuudet hyökkäsivät kimppuumme kerralla. Kauhun, epätoivon ja kaiken toivon menettämisen tunteet vetivät yhteistietoisuuttamme ja anoivat meitä eroamaan, että ainakin toinen meistä voisi vapautua. Mutta kuka jäisi tänne yksin ja miten toinen voisi jatkaa tietäen, että oli hylännyt täydentäjänsä niin synkän kohtalon käsiin?
 
"Ei", sanoimme yhteen ääneen. "Emme eroa. Olemme yksi olento ja yhdessä löydämme tavan paeta tästä helvetistä."
 
Vastauksena julistukseemme pieni toivonkipinä alkoi säteillä kaukaisesta sellistä. Olimme jakautuneet kahdeksi olennoksi. Näin ollen käsivartemme ja mielemme pysyivät yhteenkietoutuneina, kun kuljimme pientä toivonkipinää kohti. Tuon sellin ovi oli lyijyä, joten vaikka se ei ollutkaan lukossa, meidän täytyi toimia yhtenä työntääksemme ovea riittävästi auki, jotta voimme puristua sen läpi.
 
Käsivarret edelleen yhteenkiedottuna, naispuolinen osamme pystyi hädin tuskin pääsemään aukosta läpi, mutta miespuolinen ilmaisumme oli suurempi. Näin ollen voimme pitää ainoastaan kädestä kiinni, jotta miespuolinen osa pystyi juuri ja juuri puristumaan pienen aukon läpi. Kun miespuolinen ilmaisumme oli siitä läpi, pidimme toisiamme niin tiukasti, että meistä tuntui kuin yhdeltä. Silloin kuulimme heikkoa itkua.
 
Käännyimme ja näimme pienen vauvan yksin - se oli alaston ja luultavasti nälkiintynyt. Yhdessä juoksimme lapsen luo ja nostimme tuon pienen ja puolikuolleen tytön. Laitoimme hänet väliimme sydämiemme päälle ja annoimme sille kaiken rakkauden, valon ja lämmön, mitä voimme generoida. Yhtäkkiä olimme vapaita vankilasta ja takaisin palautumiskammiossa.
 
Pystyimme ajattelemaan vain, että meidän oli löydettävä Arcturuslainen, jotta se voisi parantaa tuon tyttövauvaan. Kun lähestyimme palautumiskammion uloskäyntiä, ovi lensi auki. Hitaasti silmämme tottuivat valoon ja näimme Arcturuslaisen, Mytrian ja Mytren seisovan edessämme leveästi hymyillen.
 
Jopa Arcturuslaisella oli hymy siellä, minkä oletimme olevan sen kasvot. Kuitenkaan tuskin huomasimme hymyjä, kun olimme ensisijaisesti keskittyneet tyttövauvaan. Taas yhtenä androgyyninä muotona nostimme vauvan Arcturuslaiselle, jotta se voisi parantaa sen.
 
"Ei", sanoi Arcturuslainen syvän rakkauden ja myötätunnon kera. "Tuo lapsi on teidän ja teidän on mentävä takaisin hoitamaan häntä."
 
"Mentävä takaisin?", kysyimme.
 
"Kyllä", Arcturuslainen vastasi. "Hänen nimensä on Gaia."
 
-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.