MYTRE JA ARCTURUSLAISET, OSA 6
Kanavoinut Suzanne Lie ( suzanneliephd.blogspot.com)
5.9.2012
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
Osa 1: Palautumiskammio
Osa 2: Ajatusten hallitseminen ja tunteilla havaitseminen
Osa 3: Onko se todellista?
Osa 4: Puumerkkitaajuudet
Osa 5: Arcturuslaisen sisällä
Osa 6: Valon odottaminen
"Uusi persoonani" päätti mennä ryhmän messisaliin sen sijaan, että söin yksin hytissäni. Vähän tiesin, mitä siellä tapahtuisi. Otin äänisuihkun, vaikken halunnut pestä yhtään arcturuslaista energiaa pois kehostani. Aamusuihku oli kuitenkin elinikäinen tapa, joten otin sen.
Ollessani suihkussa mietin, miten monet elinikäisistä tavoistani loppuisivat nyt. Minulla ei ollut aavistustakaan, että elämäni veisi minut tähän kokemukseen. Ei, odota - minulla ei ollut mitään tietoista ajatusta siitä, että elämäni menisi näin. Mutta mieleni takaosassa oli aina keikkunut "jokin" siitä, että olisi "enemmän". Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä tuo "enemmän" oli, mutta se tunne kasvoi aikuistuessani.
Nyt olin arcturuslaisella tähtialuksella ja olin juuri kokenut arcturuslaisen sisällä olemisen. Mieleni kelasi toisen olennon sisällä olemisista, silloin kun pieni viha alkoi kasvaa sisälläni. "Mistä se tulee?", kysyin itseltäni. Työnsin vihan sivuun, pukeuduin ja menin messisaliin.
Heti kun pääsin sinne, tiesin sen olevan huono ajatus. Katselin ympärilläni kaikkia "normaaleja" ihmisiä - ainakin he olivat normaaleja omassa maailmassaan - ja tiesin, etten sopinut joukkoon. En enää sopinut omaan vanhaan maailmaani enkä sopinut tähänkään maailmaan. Katselin huonetta ja mietin, miten moni heistä oli kokenut saman kuin minä. Sitten moitin itseäni elitismistä. Mutta en tuntenut olevani heitä parempi. Tunsin vain olevani "ulkona" joukosta.
Miten ja kenen kanssa voisin jakaa sen, mitä minulle oli tapahtunut? Toisaalta, miten voisin pitää tämän kaiken sisälläni? Tämän viimeisen ajatuksen myötä aloin tuntea sellaista painetta kehossani, että tunsin halkeavani. Ei, en halunnut olla niin yksin. Minulle oli riittävän vaikeaa jättää perheeni, hylätä kyläni ja olla palaamatta kotiin miehistötovereideni kanssa. Heidät vastaanotettaisiin sankareina ja minähän pelastin tilanteen!
Mistä tuo ylimielinen ajatus tuli?? En tietenkään sopinut julkiseen elämään tällä hetkellä. Käännyin niin kiireesti, että törmäsin pitkään antarealaiseen. Kun hän murahti minulle, kuten antarealaiset usein tekevät, huusin, että hän menisi pois tieltäni. Työnsin häntä taistelunhaluisesti. Jos hän ei olisi ollut parempi, olisimme joutuneet nyrkkitappeluun siinä messisalissa.
Käyttäytymiseni nöyryyttämänä juoksin pois messisalista, ulos ovesta ja käytäviä pitkin, ja yritin epätoivoisesti löytää yksinäisen paikan. Olin niin vihainen, pelokas ja surullinen, etten edes ajatellut omaan hyttiini palaamista.
"Kun jakso tulee loppuun, se mikä on vielä pimeydessä, on päästettävä valoon", tuli Arcturuslaisen ääni päästäni.
"Missä olet?", huusin nolostuneena.
Käsitettyäni, mitä olin tehnyt, yritin nopeasti pyytää anteeksi. Valitettavasti löytyi vain lisää vihaa. En antanut tälle vihalle ääntä, mutta koska Arcturuslainen luki mieltäni paremmin, mihin pystyn itse, olisin aivan yhtä hyvin voinut huutaa sen.
Ei kuulunut vastausta. Tiesin, etten ollut kuunnellut, mitä Arcturuslainen oli jo sanonut, joten miksi se kertoisi minulle lisää? Käsitin, että "tiedostamattoman" vihani puuskassa olin juossut tiedostamatta "holosviitin" luo. Koska olin siellä, voisin mennä myös sisään. Sama puumerkkitaajuuksien ohjelma pyöri. Itse asiassa olen varma, että Arcturuslainen näkisi nyt-hetkessään, että päätyisin tänne ja tarvitsisin jotain tuttua, vaikka vain holo-ohjelman.
Istuuduin tutulle kivelle ja mietin, mitä Arcturuslainen tarkoitti sanoessaan "kun jakso tulee loppuun". Olin tietoinen, että yksi elämäni jakso oli ehdottomasti tullut loppuun enkä olisi enää koskaan sama ihminen, mutta miksi viha? No, tietysti se johtui siitä, että tunsin olevani poissa kontrollista. Pitkäaikaisena soturina kontrollista poissaoleminen oli pelottavin asia ja pelko oli muunnettava vihaksi, jos soturi aikoi selviytyä.
Kenties soturina olemisen jakso oli loppumassa, sillä en pystyisi ottamaan uutta elämää nyt. Kenties minun täytyi "tyhjentää" vihan viimeiset jäänteet, mitkä sallivat minun pitää hengissä sen pelon, mitä en voisi antaa itseni tuntea taistelussa?
"Oletko edelleen vihainen?", tuli Arcturuslaisen ääni päästäni.
Ensimmäinen reaktio oli suuttua siitä, ettei Arcturuslainen puhuisi minulle "kasvotusten kuin mies!" Tietysti siinä oli taas tuota taistelunhalusta vihaa. Arcturuslainen ei ollut "mies". Itse asiassa en ollut varma, oliko se edes humanoidi. Kuitenkin käsitin, etten halunnut suuttua tälle upealle olennolle, joka oli opettanut minulle hyvin paljon. Itse asiassa aloin tuntea suurta katumusta käyttäytymisestäni sekä negatiivisista ajatuksistani ja kontrolloimattomista tunteistani.
"On tärkeää päästää irti siitä, mitä et enää tarvitse", tuli tutulla ja rakastavalla äänellä.
Käsitys siitä, ettei tarvitse pelkoa, vihaa ja surua, ravisti mieltä. Miten suojelisin itseäni ilman pelkoa, taistelisin taisteluni ilman vihaa ja surisin menetyksiäni ilman surua?
"Nautitko edelleen noiden piirteiden luomisesta todellisuuteesi?", Arcturuslainen kysyi tyynesti, ikään kuin minulla olisi vaihtoehto.
"Sinulla on aina vaihtoehto", Arcturuslainen vastasi ajatuksiini. "Sinä olet todellisuutesi luoja."
Hetkinen nyt, ajattelin. Sanoiko Arcturuslainen juuri, että olin luonut sotaelämän, kylämme vaarantumisen ja miehistötoverini menettämisen? Viha alkoi nousta sisälläni kuin tulimyrsky.
Halusin huutaa Arcturuslaiselle minun syyttämisestäni siitä kaikesta, mitä oli tapahtunut maailmalleni, silloin kun yhtäkkiä tunsin suloisen sisäisen rakkauden kietoutuvan ympärilleni kuin lämmin peitto. Ensimmäistä kertaa koko elämässäni tunsin turvaa - ei turvaa koska suojelin, vaan turvaa koska minua suojeltiin.
"Rakas Mytre, tämän tunteen olet antanut muille. Se lepää aivan vihasi alla. Miten lopulta olisit voinutkaan antaa toisille sitä, mitä sinulla ei ollut sisälläsi?"
"Mutta luulin tuon turvallisuuden tunteen tulevan sinulta", kysyin.
"Ei Mytre, tuntemasi turvallisuus tuli sisältäsi. Me vain vahvistimme sitä, mikä oli jo siellä."
Tiesin, että tunsin vihaa, pelkoa, surua ja myös rakkautta. Mutta en ollut koskaan ajatellut tunteneeni turvaa. Tuon ajatuksen myötä mieleni täytyi lapsuuskuvista rakkaiden vanhempieni kanssa. Maailmamme oli hyökkäyksen kohteena, mutta he eivät koskaan antaneet minun tuntea sitä. He suojelivat minua omalta peloltaan, vihaltaan ja surultaan. Kun he olivat kanssani, tunsin aina olevani turvassa ja rakastettu.
Aloin nyyhkyttää - en surusta, vaan kiitollisuudesta sitä kohtaan, miten upean lahjan he olivat näkymättömästi antaneet minulle. He uhrasivat kaiken antaakseen minulle, mitä tarvitsin, ja sanoivat minulle jatkuvasti, että olin erityinen ja tekisin suuria asioita jonain päivänä.
Mutta ollessani koulussa pommitus tappoi heidät. Olin niin järkyttynyt, että unohdin heidän antamansa turvallisuuden ja korvasin sen surulla, pelolla ja vihalla. Aloin nyyhkyttää lohduttomasti, kun käsitin heidän lahjansa, minkä olin unohtanut, ja sen, kuka minusta oli tullut.
"Sinusta on tullut se upea heräävä sielu, joka olet tällä hetkellä. Vanhempasi antoivat sinulle sen turvan, mitä tarvitsit saadaksesi rohkeutta olla soturi. Nyt sinun on kutsuttava tuota rohkeutta taistellaksesi oman sisäisen taistelusi", Arcturslainen sanoi.
"Et kuitenkaan taistele tätä sisäistä taistelua vihalla ja pelolla, sillä ilmaiseminen vahvistaa tunnettasi. Siksi rakas Mytremme, taistelet tämän sisäisen taistelun rakastamalla ITSEÄSI ehdottomasti."
Elämältä tuntuvan ajan olin hiljaa sekä sanoissani, ajatuksissani että tunteissani. Tämä syvä hiljaisuus lohdutti minua ja johdatti minut omaan ytimeeni. En ollut koskaan ajatellut, että minulla on ydin, mutta siellä se oli. Se oli paikka kehon keskellä, mikä oli ehdottoman hiljainen. Ei ollut ajatuksia, ei tunteita, ei kuvia - ei mitään!
Oli vain pimeimmän yön hiljaisuutta ennen aamunkoittoa. Olin juuri elänyt uudelleen pimeimmän yöni, mutta ei ollut vielä aamunkoitto. Luulen Arcturuslaisen sammuttaneen holo-ohjelman, sillä pimeys huoneessa oli yhtä ehdotonta kuin pimeys ytimessäni.
Pelko halusi vetää minut pois tästä syvästä, sisäisestä tyhjiöstä. Suru halusi täyttää sen vuodattamattomilla kyynelillä. Viha halusi taistella tiensä aamunkoittoon. Mutta rakkaus - ehdoton rakkaus - tunsi turvaa ja pystyi odottamaan kärsivällisesti valoa.
Ja niin odotin!
-----------
Kanavoinut Suzanne Lie ( suzanneliephd.blogspot.com)
5.9.2012
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
Osa 1: Palautumiskammio
Osa 2: Ajatusten hallitseminen ja tunteilla havaitseminen
Osa 3: Onko se todellista?
Osa 4: Puumerkkitaajuudet
Osa 5: Arcturuslaisen sisällä
Osa 6: Valon odottaminen
"Uusi persoonani" päätti mennä ryhmän messisaliin sen sijaan, että söin yksin hytissäni. Vähän tiesin, mitä siellä tapahtuisi. Otin äänisuihkun, vaikken halunnut pestä yhtään arcturuslaista energiaa pois kehostani. Aamusuihku oli kuitenkin elinikäinen tapa, joten otin sen.
Ollessani suihkussa mietin, miten monet elinikäisistä tavoistani loppuisivat nyt. Minulla ei ollut aavistustakaan, että elämäni veisi minut tähän kokemukseen. Ei, odota - minulla ei ollut mitään tietoista ajatusta siitä, että elämäni menisi näin. Mutta mieleni takaosassa oli aina keikkunut "jokin" siitä, että olisi "enemmän". Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä tuo "enemmän" oli, mutta se tunne kasvoi aikuistuessani.
Nyt olin arcturuslaisella tähtialuksella ja olin juuri kokenut arcturuslaisen sisällä olemisen. Mieleni kelasi toisen olennon sisällä olemisista, silloin kun pieni viha alkoi kasvaa sisälläni. "Mistä se tulee?", kysyin itseltäni. Työnsin vihan sivuun, pukeuduin ja menin messisaliin.
Heti kun pääsin sinne, tiesin sen olevan huono ajatus. Katselin ympärilläni kaikkia "normaaleja" ihmisiä - ainakin he olivat normaaleja omassa maailmassaan - ja tiesin, etten sopinut joukkoon. En enää sopinut omaan vanhaan maailmaani enkä sopinut tähänkään maailmaan. Katselin huonetta ja mietin, miten moni heistä oli kokenut saman kuin minä. Sitten moitin itseäni elitismistä. Mutta en tuntenut olevani heitä parempi. Tunsin vain olevani "ulkona" joukosta.
Miten ja kenen kanssa voisin jakaa sen, mitä minulle oli tapahtunut? Toisaalta, miten voisin pitää tämän kaiken sisälläni? Tämän viimeisen ajatuksen myötä aloin tuntea sellaista painetta kehossani, että tunsin halkeavani. Ei, en halunnut olla niin yksin. Minulle oli riittävän vaikeaa jättää perheeni, hylätä kyläni ja olla palaamatta kotiin miehistötovereideni kanssa. Heidät vastaanotettaisiin sankareina ja minähän pelastin tilanteen!
Mistä tuo ylimielinen ajatus tuli?? En tietenkään sopinut julkiseen elämään tällä hetkellä. Käännyin niin kiireesti, että törmäsin pitkään antarealaiseen. Kun hän murahti minulle, kuten antarealaiset usein tekevät, huusin, että hän menisi pois tieltäni. Työnsin häntä taistelunhaluisesti. Jos hän ei olisi ollut parempi, olisimme joutuneet nyrkkitappeluun siinä messisalissa.
Käyttäytymiseni nöyryyttämänä juoksin pois messisalista, ulos ovesta ja käytäviä pitkin, ja yritin epätoivoisesti löytää yksinäisen paikan. Olin niin vihainen, pelokas ja surullinen, etten edes ajatellut omaan hyttiini palaamista.
"Kun jakso tulee loppuun, se mikä on vielä pimeydessä, on päästettävä valoon", tuli Arcturuslaisen ääni päästäni.
"Missä olet?", huusin nolostuneena.
Käsitettyäni, mitä olin tehnyt, yritin nopeasti pyytää anteeksi. Valitettavasti löytyi vain lisää vihaa. En antanut tälle vihalle ääntä, mutta koska Arcturuslainen luki mieltäni paremmin, mihin pystyn itse, olisin aivan yhtä hyvin voinut huutaa sen.
Ei kuulunut vastausta. Tiesin, etten ollut kuunnellut, mitä Arcturuslainen oli jo sanonut, joten miksi se kertoisi minulle lisää? Käsitin, että "tiedostamattoman" vihani puuskassa olin juossut tiedostamatta "holosviitin" luo. Koska olin siellä, voisin mennä myös sisään. Sama puumerkkitaajuuksien ohjelma pyöri. Itse asiassa olen varma, että Arcturuslainen näkisi nyt-hetkessään, että päätyisin tänne ja tarvitsisin jotain tuttua, vaikka vain holo-ohjelman.
Istuuduin tutulle kivelle ja mietin, mitä Arcturuslainen tarkoitti sanoessaan "kun jakso tulee loppuun". Olin tietoinen, että yksi elämäni jakso oli ehdottomasti tullut loppuun enkä olisi enää koskaan sama ihminen, mutta miksi viha? No, tietysti se johtui siitä, että tunsin olevani poissa kontrollista. Pitkäaikaisena soturina kontrollista poissaoleminen oli pelottavin asia ja pelko oli muunnettava vihaksi, jos soturi aikoi selviytyä.
Kenties soturina olemisen jakso oli loppumassa, sillä en pystyisi ottamaan uutta elämää nyt. Kenties minun täytyi "tyhjentää" vihan viimeiset jäänteet, mitkä sallivat minun pitää hengissä sen pelon, mitä en voisi antaa itseni tuntea taistelussa?
"Oletko edelleen vihainen?", tuli Arcturuslaisen ääni päästäni.
Ensimmäinen reaktio oli suuttua siitä, ettei Arcturuslainen puhuisi minulle "kasvotusten kuin mies!" Tietysti siinä oli taas tuota taistelunhalusta vihaa. Arcturuslainen ei ollut "mies". Itse asiassa en ollut varma, oliko se edes humanoidi. Kuitenkin käsitin, etten halunnut suuttua tälle upealle olennolle, joka oli opettanut minulle hyvin paljon. Itse asiassa aloin tuntea suurta katumusta käyttäytymisestäni sekä negatiivisista ajatuksistani ja kontrolloimattomista tunteistani.
"On tärkeää päästää irti siitä, mitä et enää tarvitse", tuli tutulla ja rakastavalla äänellä.
Käsitys siitä, ettei tarvitse pelkoa, vihaa ja surua, ravisti mieltä. Miten suojelisin itseäni ilman pelkoa, taistelisin taisteluni ilman vihaa ja surisin menetyksiäni ilman surua?
"Nautitko edelleen noiden piirteiden luomisesta todellisuuteesi?", Arcturuslainen kysyi tyynesti, ikään kuin minulla olisi vaihtoehto.
"Sinulla on aina vaihtoehto", Arcturuslainen vastasi ajatuksiini. "Sinä olet todellisuutesi luoja."
Hetkinen nyt, ajattelin. Sanoiko Arcturuslainen juuri, että olin luonut sotaelämän, kylämme vaarantumisen ja miehistötoverini menettämisen? Viha alkoi nousta sisälläni kuin tulimyrsky.
Halusin huutaa Arcturuslaiselle minun syyttämisestäni siitä kaikesta, mitä oli tapahtunut maailmalleni, silloin kun yhtäkkiä tunsin suloisen sisäisen rakkauden kietoutuvan ympärilleni kuin lämmin peitto. Ensimmäistä kertaa koko elämässäni tunsin turvaa - ei turvaa koska suojelin, vaan turvaa koska minua suojeltiin.
"Rakas Mytre, tämän tunteen olet antanut muille. Se lepää aivan vihasi alla. Miten lopulta olisit voinutkaan antaa toisille sitä, mitä sinulla ei ollut sisälläsi?"
"Mutta luulin tuon turvallisuuden tunteen tulevan sinulta", kysyin.
"Ei Mytre, tuntemasi turvallisuus tuli sisältäsi. Me vain vahvistimme sitä, mikä oli jo siellä."
Tiesin, että tunsin vihaa, pelkoa, surua ja myös rakkautta. Mutta en ollut koskaan ajatellut tunteneeni turvaa. Tuon ajatuksen myötä mieleni täytyi lapsuuskuvista rakkaiden vanhempieni kanssa. Maailmamme oli hyökkäyksen kohteena, mutta he eivät koskaan antaneet minun tuntea sitä. He suojelivat minua omalta peloltaan, vihaltaan ja surultaan. Kun he olivat kanssani, tunsin aina olevani turvassa ja rakastettu.
Aloin nyyhkyttää - en surusta, vaan kiitollisuudesta sitä kohtaan, miten upean lahjan he olivat näkymättömästi antaneet minulle. He uhrasivat kaiken antaakseen minulle, mitä tarvitsin, ja sanoivat minulle jatkuvasti, että olin erityinen ja tekisin suuria asioita jonain päivänä.
Mutta ollessani koulussa pommitus tappoi heidät. Olin niin järkyttynyt, että unohdin heidän antamansa turvallisuuden ja korvasin sen surulla, pelolla ja vihalla. Aloin nyyhkyttää lohduttomasti, kun käsitin heidän lahjansa, minkä olin unohtanut, ja sen, kuka minusta oli tullut.
"Sinusta on tullut se upea heräävä sielu, joka olet tällä hetkellä. Vanhempasi antoivat sinulle sen turvan, mitä tarvitsit saadaksesi rohkeutta olla soturi. Nyt sinun on kutsuttava tuota rohkeutta taistellaksesi oman sisäisen taistelusi", Arcturslainen sanoi.
"Et kuitenkaan taistele tätä sisäistä taistelua vihalla ja pelolla, sillä ilmaiseminen vahvistaa tunnettasi. Siksi rakas Mytremme, taistelet tämän sisäisen taistelun rakastamalla ITSEÄSI ehdottomasti."
Elämältä tuntuvan ajan olin hiljaa sekä sanoissani, ajatuksissani että tunteissani. Tämä syvä hiljaisuus lohdutti minua ja johdatti minut omaan ytimeeni. En ollut koskaan ajatellut, että minulla on ydin, mutta siellä se oli. Se oli paikka kehon keskellä, mikä oli ehdottoman hiljainen. Ei ollut ajatuksia, ei tunteita, ei kuvia - ei mitään!
Oli vain pimeimmän yön hiljaisuutta ennen aamunkoittoa. Olin juuri elänyt uudelleen pimeimmän yöni, mutta ei ollut vielä aamunkoitto. Luulen Arcturuslaisen sammuttaneen holo-ohjelman, sillä pimeys huoneessa oli yhtä ehdotonta kuin pimeys ytimessäni.
Pelko halusi vetää minut pois tästä syvästä, sisäisestä tyhjiöstä. Suru halusi täyttää sen vuodattamattomilla kyynelillä. Viha halusi taistella tiensä aamunkoittoon. Mutta rakkaus - ehdoton rakkaus - tunsi turvaa ja pystyi odottamaan kärsivällisesti valoa.
Ja niin odotin!
-----------
Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.
Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.