ONEMAXXING
Kirjoittanut Lucas Oliver Bigandt (www.crimsoncircle.com)
Lokakuu 2026 – Shaumbra New Sentience Magazine
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
Olet ehkä törmännyt Z-sukupolven uuteen slangitermiin maxxing (suom. huom. tarkoittaa jonkin viemistä huippuunsa tai maksimoimista). Se inspiroi minua keksimään oman termini: onemaxxing (suom. huom. one on yksi). Vähän hölmö, mutta siitä syystä se on hauska.
Minulle onemaxxing on sen tunnistamista, että kaikki mitä koet, kuuluu omaan täysivaltaiseen ykseyteesi. Sen sijaan, että yrität kontrolloida elämää, astut siihen uteliaisuuden ja luottamuksen kera, sallien oman sisäisen tietämisesi paljastaa, mitä tulee seuraavaksi.
Käytännössä se on yllättävän yksinkertaista. Lähde kotoa ilman tiukasti määriteltyä suunnitelmaa. Seuraa intuitiota tottumustesi sijasta. Tee yllättävä käännös. Aisti sisäistä tietämistäsi sen sijaan, että ajattelet välittömästi tiesi eteenpäin. Alat löytää oman energiasi sen sijaan, että jahtaat jonkun muun todellisuutta.
Tästä seuraa luonnollisesti se, mitä kutsun winmaxxingiksi (suom. huom. win on voitto, voittaa).
Winmaxxing on valmiutta lakata kamppailemasta suurimpien voittojen eteen ja sen sijaan koota vaivattomasti ne voitot, jotka jo odottavat sinua.
Minulle tämä näyttäytyi skeittauksen kautta.
Vuosien varrella olin ollut eri paikoissa vähällä onnistua lukemattomissa erilaisissa tempuissa. Koska en kuitenkaan todella välittänyt itsestäni, luovuin niistä jatkuvasti etsiessäni jotain muuta. Usein ne ihmiset joiden kanssa skeittasin, halusivat siirtyä toiseen paikkaan tai tehdä jotain erilaista, ja seurasin vain mukana. Siinä ei ollut mitään vikaa, mitä he halusivat tehdä, mutta pysähdyin harvoin kysymään, olinko jo valmis sen osalta, mitä itse halusin tehdä.
En yksinkertaisesti ollut riittävän kärsivällinen, että olisin sallinut itseni saattaa loppuun sen, minkä olin jo aloittanut, ja ajan kuluessa nuo merkityksettömiltä tuntuvat hetket muuttuivat toistuvaksi tavaksi luopua itsestäni. Jätin oman kokemukseni kesken, koska jokin itseni ulkopuolella tuntui vievän mukanaan tai menevän kaiken muun edelle. Näin tapahtui myös elämäni muilla alueilla, mutta skeittaus teki tuon toimintatavan epätavallisen helpoksi nähdä.
Niinpä palasin yhtenä päivänä skeittaamaan noudattamatta tavanomaista rutiiniani, jota oli suuresti muovannut vanha tapani skeitata. Sen sijaan, että menin samaan paikkaan vain siksi, että se oli tuttu, kysyin itseltäni, mitä aidosti halusin tehdä.
Samaan paikkaan palaaminen samalla asenteella voi helposti johtaa paikalleen juuttumiseen. Edistyminen loppuu, ja niin loppuu myös ilo. Vanhat kaavat työntyvät esiin ja ohittavat sydämen todellisen toiveen.
Niinpä valitsin helpot voitot. Sitä sydämeni halusi tehdä. Se halusi nuo voitot minulle.
Palasin temppuihin, joissa oli melkein onnistunut vuosia sitten. Ne olivat edelleen olemassa ja odottivat kärsivällisesti – odottivat minua. Koska skeittaustaitoni oli parantunut paljon siinä välillä, monet niistä onnistuivat vaivattomasti.
Noissa unohdetuissa tempuissa onnistuminen antoi minulle enemmän tyydytystä kuin itseni pakottaminen johonkin uuteen pelkästään siksi, että ajattelin, että minun pitäisi tehdä niin.
Mutta minut yllätti se, ettei tämä tuntunut todellisuudessa siltä, että olisin onnistunut vain skeittitempuissa.
Niihin palaaminen tuntui kuin palaamiselta menneisyyteni puuttuviin palasiin, sallien niiden viimeinkin saada täyttymyksensä. Ne olivat uinuneet tarpeettomina muistikerroksina ja kantaneet kummallista painolastia pelkästään siksi, etten ollut koskaan ollut täysin läsnä noissa kokemuksissa.
Kun viimein palasin, tunsin itseni.
Se ei ollut parannettu versio itsestäni, eikä ihminen, jollaiseksi minun mielestäni pitäisi tulla seuraavaksi. Tunsin jotain paljon tutumpaa: osa itseäni, jonka olin jättänyt taakse ja jonka luota en halunnut enää lähteä pois.
Skeittaus on niin kaunis urheilulaji, koska pohjimmiltaan siihen tarvitaan vain sinut itsesi ja skeittilauta. Usein en edes ajattele meneväni skeittipuistoon. Pidän sitä enemmän vain menemisenä ulos kuuntelemaan musiikkia ja pitämään hauskaa. Sitä voi tehdä täysin yksin, ja silti se voi olla valtava kokemus.
Usein kohtaat ihmisiä joka tapauksessa, mutta et välttämättä ihmisiä, joita suunnittelit tavata. Kohtaat ihmisiä yksinkertaisesti, koska he ovat tuossa tietyssä hetkessä. Ei tarvitse olla painetta muuttaa jokaista kohtaamista pitkäaikaiseksi suhteeksi tai sitoutumiseksi. Se voi olla vain iloinen iltapäivä yhdessä, ja jos asiat loksahtavat paikoilleen, voitte nähdä toisenne uudestaan, koska se tapahtuu luonnostaan.
Siinä on jotain hyvin vapauttavaa. Voin olla täysillä muiden ihmisten kanssa, tarvitsematta luopua itsestäni voidakseni olla heidän kanssaan.
Jos tässä olisi kyse jonkin harjoittamisesta, minulle se olisi juuri tätä: palata menneeseen ja sallia se, mikä on unohtunut sisälleni. Olla sille läsnä ja tuntea valtavaa iloa, kun sallin tuon osan itsestäni tulla täysin todeksi sen sijaan, että jättäisin sen puuttuvaksi palaseksi, jolle en koskaan antanut tilaa, tai kuin kasviksi jota en koskaan kastellut.
Se teki minuun vaikutuksen, miten paljon tyydytystä jokin niin pieneltä vaikuttava asia voisi antaa.
Vanhassa skeittitempussa onnistuminen antoi minulle sellaista iloa, jota en voi oikeasti verrata asemaan yrityksessä, ylennykseen tai selkääntaputukseen silloin, kun on auttanut jotakuta rakentamaan unelmansa tai tuotteensa. Toinen tulee tunnustuksesta itseni ulkopuolelta. Toinen tulee välittömästä ja läheisestä yhteydestä omiin kokemuksiini.
Minusta toinen tuntuu epäaidolta ja toinen aidolta.
Siitä on tullut aina vain selvempää siinä suunnassa, jonka elämäni on ottanut. Tunnen aina vain suurempaa riemua vapautuessani tunteesta, että tarvitsen ulkoisen maailman tunnustusta sen asettamien standardien, palkintojen tai menestymismääritelmien kautta. En enää tunne samaa kiinnostusta todistaa pärjääväni hyvin jonkun muun ihmisen mittareilla siitä, millaiselta elämän pitäisi näyttää.
Tämä muutti myös sitä, miten ymmärsin kehittymisen. En noudattanut skeittitempuissa perinteisenä pidettyä etenemisjärjestystä. Tein vain omaa juttuani omalla tavallani, ja kuitenkin kehitystä tapahtui luonnostaan. Erona oli, että se oli minun oma tapani. Sen sijaan, että olisin kulkenut ennalta määrättyä polkua siinä, mitä minun pitäisi oppia seuraavaksi, oma kehitykseni tapahtui sen mukaisesti, mikä sopi minulle, mikä kiinnosti minua, ja minkä olin valmis kokemaan.
Minun saavutukseni on hyvin läheinen yhteys itseeni ja oman itseni löytämisen matkaan.
Se on kuunnella niin paljon musiikkia, kuin haluan kuulla, ja soittaa niin paljon musiikkia, kuin rakastan soittaa. Se on mennä metsään pelkästään katsomaan maailman kauneutta. Se on skeittaaminen siksi, että haluan tuntea tämän tiheyden vielä viimeisen kerran ja kokea, millaista on olla täysin tässä, kehossa.
Minkään noista asioista ei tarvitse näyttää tärkeiltä ulkopuolelta katsottuna. Niiden arvo on itse kokemisessa.
Mitä enemmän sallin itseni virrata tuolla tavalla – sen sijaan että etsin jatkuvasti jotain itseni ulkopuolelta – sitä enemmän tunnistan mestarin itsessäni. Ei toisena identiteettinä, joka minun täytyy rakentaa, vaan jonain sellaisena, josta tulee sitä todellisempi, mitä vähemmän yritän tulla joksikin muuksi.
Tuona iltana näin skeittauksen jälkeen elävän unen.
Huomasin olevani takertuneena toiseen olentoon, jonka tunnistin välittömästi sen ruumiillistumaksi, jota Crimson Circle kutsuu seksuaalienergiavirukseksi. Se syytti, että minusta oli tullut itsekäs. Se yritti sulautua kanssani, melkein pakottautua sieluuni, mutta se ei onnistunut. Ennen katoamistaan se uhkasi ”katkaista yhteyden minuun”, ja sitten se oli poissa.
Uni teki minulle jotain hyvin selväksi.
Onemaxxingista, ja erityisesti winmaxxingista, oli tullut tapa mennä niiden vanhojen toimintamallien yli, joita ruokki itsestään luopuminen. Energiavirus oli ollut täysin tyytyväinen pysyessäni ihmisenä, joka onnistui aina melkein – teki tilaa muiden tempuille, kuin omani olisivat olleet vähemmän tärkeitä, ja oli aina lähellä tempun onnistumista, muttei koskaan sallinut itselleen täydentymistä, joka johtaisi luonnostaan seuraavalle tasolle.
Minussa oli usein ollut tunne, että minun täytyi tehdä ensin tilaa kaikille muille, kun taas se, mitä olin itse tekemässä, voisi jäädä toissijaiseksi. Pinnalta katsottuna se voisi näyttää huomaavaisuudelta, mutta käytännössä opetin toistuvasti itselleni, että omat kokemukseni eivät ansainneet samaa tilaa tai huomiota. Ja kun jatkuvasti asemoin itseni niin, muovasin luonnostaan myös suhteitani muiden kanssa. Jos pidin itse toissijaisena sitä, mitä halusin, ei kenelläkään muulla ollut mitään syytä pitää sitä ensisijaisena.
Ongelmana ei ollut, että muut ihmiset ottivat jotain minulta. Luovuin omasta paikastani jo ennen, kuin kukaan oli edes ehtinyt pyytää sitä minulta.
Se oli minua itseäni vastaan kääntyvä ajattelutapa.
Mutta sitten kun palasin itseeni, laitoin itseni etusijalle ja sallin itselleni voiton, jokin muuttui.
Esiin on tullut jotain, mitä kutsuisin radikaaliksi itseydeksi.
Siinä ei ole kyse eristäytymisestä tai itsekeskeisyydestä. On kyse siitä, että tulee hyvin valppaaksi oman polkunsa suhteen, vaatimatta itseään katoamaan aina, kun jonkun muun polku astuu kuvaan mukaan. Siinä on syvällinen ero, jakaako kokemuksen muiden kanssa vai luopuu omasta kokemuksestaan seuratakseen heidän kokemustaan.
Missä vaiheessa omaa kehitystäni tarkalleen ottaen olen?
Mikä minua innostaa aidosti tänään?
Missä on seuraava vaivaton askel omassa kehityksessäni?
Nuo kysymykset ovat äärettömästi arvokkaampia minulle kuin kysyä, missä kaikki muut skeittaavat tänään, mitkä temput sattuvat olemaan muodissa, tai missä kohtaa minun pitäisi muiden ihmisten mielestä olla nyt.
Sama pätee skeittauksen ulkopuolella.
Kysymys ei ole aina: ”Mitä minun pitäisi saada aikaan seuraavaksi?” Joskus se on: ”Mikä minussa on valmis koettavaksi nyt, mistä olen lähtenyt pois, koska katsoin jo seuraavaa asiaa kohti, ja mitä saattaisi tapahtua, jos lopultakin lakkaisin lähtemästä pois?”
Ennen kaikkea sitä onemaxxing on alkanut merkitä minulle. Siinä ei ole kyse persoonallisuuden maksimoinnista tai tulemisesta vaikuttavammaksi versioksi itsestäni. Se on sallimista enemmän ja enemmän sen tulla kotiin minuun, mikä on minun – olipa se sitten vanha skeittitemppu, musiikkikappale, iltapäivä metsässä, kohtaaminen toisen ihmisen kanssa, tai osa minua, joka on hiljaa odottanut, että olisin läsnä.
Vain minä tiedän, missä seuraava askel on.
Tai kenties täsmällisemmin.
Vain sieluni tietää.
***
Lucas Oliver Bigandt on tanskalainen yrittäjä, kirjailija ja muusikko. Hän on perustanut The Sovereign Flame Companyn, jossa hän työssään tutkii tietoisuutta, täysivaltaisuutta, luovuutta ja suhdetta ihmistietoisuuden, energian ja uusien teknologioiden, kuten tekoälyn, välillä. Kirjoitustensa, opetustensa ja digitaalisten projektiensa kautta hän pyrkii tuomaan uusia tietoisuuteen ja ihmisen potentiaaliin liittyviä ajattelumalleja laajemmin yhteiskuntaan ja käytännön elämään omassa paikallisyhteisössään. Lucasiin voi ottaa yhteyttä Facebookin tai hänen nettisivujensa kautta.
-----------
Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.
Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.