TAVALLISUUDEN SALLIMISEN ARMO
Kirjoittanut Ramya (Alina Mirion) (www.crimsoncircle.com)
Lokakuu 2026 – Shaumbra New Sentience Magazine
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
Tämä on tarina siitä, miten tavallisesta viikosta tuli taianomainen. Se ei vaatinut henkisiä kokemuksia, meditaatioita tai erityisiä oivalluksia. Tavallinen osoittautui riittäväksi.
Olin turhautunut siitä, miten usein lykkäsin yksinkertaisia tehtäviä. Miksi en vain voinut istua alas tekemään sen, mitä ajattelin, että minun pitäisi tehdä? Sellaisia asioita, kuin sähköpostien katsominen, pianon soittaminen, seuraavan artikkelin kirjoittaminen, tulevaisuuden ajatteleminen – mikään siitä ei ole vaikeaa. Päätin aloittaa tuon viikon tarkkailemalla itseäni.
Vuosien ajan olisin pitänyt sitä vitkutteluna ja yrittänyt korjata sen välittömästi. Lisää kurinalaisuutta. Parempia tapoja. Tiukempi aikataulu.
Tällä kertaa kokeilin jotain muuta. Minä vain tarkkailin.
Joka aamu keitin kahvia, ja jotenkin löysin itseni lukemasta, katsomasta videoita, tuijottamasta ulos – tekemästä pikkuasioita, ennen kuin avasin työläppärini. Ajattelin, että välttelin koko tulevaisuuttani. Sitten yhtenä aamuna huomasin jotain melkein nolostuttavan yksinkertaista.
Välttelin enimmäkseen sähköpostiani. Kummallisinta oli se, että kehoni reagoi jo, ennen kuin avasin sen. Näin ilmoituksen uudesta viestistä ja tunsin jo kireyttä. En ollut vielä lukenut viestiä. En tiennyt, oliko se hyvä, huono vai täysin merkityksetön, mutta jokin osani oli jo päättänyt, että se tarkoitti keskeytystä, uutta pientä asiaa joka vaati huomiotani.
Kenties minun ei tarvinnut diagnosoida itseäni joka kerta, kun en halunnut tehdä jotain. Kenties voisin ensin vain huomata reaktion.
Aloin nähdä samaa kaikkialla.
Piano oli todennäköisesti selkein esimerkki. Olin halunnut soittaa sitä jo kauan. Olin ostanut mikserin, yhdistänyt kaiken, ottanut selvää, miten nauhoitetaan, enkä kuitenkaan saanut itseäni istumaan alas ja soittamaan.
Jonkin aikaa luulin senkin olevan vain vitkuttelua. Sitten huomasin, miten paljon sälää oli kerääntynyt jonkin sellaisen asian ympärille, joka oli ennen ollut yksinkertainen.
Piano lakkasi olemasta vain piano. Siitä tuli muistutus, että joku saattoi tarkkailla, teinkö sillä tarpeeksi. Ja mitä enemmän ajattelin, että minun pitäisi soittaa, sitä vähemmän halusin koskea siihen. Ehkä välttelin kaikkea, mitä oli kertynyt sen ympärille: odotus, nolous, ja tunne, että joku tarkkailee yrittäessäni tulla joksikin.
Kun olin nähnyt sen, lakkasin pakottamasta itseni soittamaan. Annoin pianon vain olla. Ja kummallista kyllä, jonkin ajan kuluttua halusin taas koskea siihen.
Kirjoittamisen kanssa oli toisin. Samoin pitkien keskustelujen. Ulkoileminenkin oli eri asia. Kirjat ehdottomasti – saatoin uppoutua kirjaan tunneiksi tarvitsematta lainkaan houkutella itseäni siihen.
–––––
Perjantaina menin takaisin luolaan, jossa olin käynyt aiemmin.
Olin ajatellut menemistä jo viikkoja. Pakkasin mukaan vettä, maalatun kiven, kaksi pientä simpukankuorta ja pikkuruisen pullon nardusöljyä. Mitään tästä ei ollut suunniteltu jotain juhlallista rituaalia varten. Ne olivat vain asioita, jotka halusin ottaa.
Kiivettävä rinne oli jyrkempi, kuin muistin. Yhdessä kohtaa täytyi vetää itseni ylös oksien avulla, mikä oli merkittävästi vähemmän mystistä kuin mikään, mitä olin kuvitellut etukäteen.
Sisällä luolassa oli viileää ja hiljaista. Ei täysin äänetöntä. Jossain yläpuolellani liikkui lepakko. Istuin alas. Tavallisesti minulla on se ajatus, että meditoinnin pitäisi kestää tietyn ajan. Pidempi aika tarkoittaa varmasti syvempää.
Tuona päivänä tunsin olevani valmis ehkä noin 10 minuutin jälkeen. Kymmenen minuuttia? Kiipesitkö tänne asti kymmenen minuutin vuoksi? Mieli kuiskutti, mutta toinen osani tiesi, että oli muutakin tehtävää.
Jäin luolan ympäristöön joksikin aikaa. Makasin ruohikolla. Söin jotain. Luolan lähellä oli pieni kolo kalliossa, melkein kuin luonnon tekemä hylly. Laitoin maalatun kiven sille ja kaksi simpukankuorta viereen.
Se ei tuntunut lahjalta jollekin olennolle tai seremonialta, joka minulle oli opetettu. Se oli pelkästään kaunis pieni ele kauniissa paikassa, ja halusin jättää ne sinne.
Alas mennessä löysin pienen lähteen. Kaadoin muutaman tipan nardusöljyä siihen. Tuoksu haihtui melkein välittömästi.
Join vähän tuota vettä ja myöhemmin pysähdyin pienellä vesiputouksella. Vesi oli jäätävän kylmää. Seisoin sen alla muutaman sekunnin, eikä minulla ollut todellakaan mitään jaloja ajatuksia. Enimmäkseen olin tietoinen vain siitä, miten kylmä oli.
Ei ollut mitään irtipäästettävää. Ei mitään pois huuhdottavaa. En kuvitellut vanhan energian lähtevän kehostani tai jokin puhdistetun version minusta tulevan esiin vedestä. Se oli pelkästään vettä iholla.
Kun kävelin takaisin autolle, kehoni tuntui kevyemmältä. En pysty vieläkään selittämään, mikä muuttui, enkä erityisemmin halua muuttaakaan sitä teoriaksi.
–––––
Seuraavana päivänä menin joelle.
Oli lämpimämpää. Istuin auringossa ja söin mansikoita, sitten vaeltelin ympäriinsä ja löysin lähellä kasvavia vadelmia. Keräsin pieniä kiviröykkiöitä joen varteen. Lopulta menin veteen ja nojasin kallionlohkareisiin virran huuhtoessa selkääni ja jalkojani. Tuntui siltä, kuin luonto olisi rakentanut hieman ”vaarallisen” porealtaan.
Muistan parhaiten sen, etten yrittänyt saada aikaan mitään. Myös henkisyydestä voi tulla tuottavuuden tavoittelua, jos en ole tarkkana.
Olenko tarpeeksi tietoinen? Sallinko tarpeeksi? Olenko päästänyt irti tarpeeksi? On uskomatonta, miten nopeasti mieli pystyy kääntämään vapauden uudeksi tehtäväksi.
Joella ei ollut sellaisia huolia. Se virtasi paikalla olevien kivien lomitse ja myös minun ympärilläni. Se ei näyttänyt olevan erityisen huolissaan siitä, tekikö se hyvää työtä jokena.
Jossain kohtaa perhonen laskeutui poskelleni. Sitten se siirtyi olkapäälleni ja jäi siihen hetkeksi.
Tunsin vain tuon hetken. Lämmön. Pehmeyden. Sen hiljaisen aistillisuuden, kun on elossa ja toinen elävä olento lepää iholla ilman mitään syytä.
Perhonen ei symboloinut transformaatiota siksi, että olin päättänyt, että sen pitäisi symboloida. Luonto näyttää hämmästyttävän vapaalta siitä ihmisen pakkomielteestä, että kaikki pitää ansaita.
Seuraava päivä oli sunnuntai, ja kaiken tämän jälkeen en tehnyt juuri mitään. Nukuin. Istuin ulkona kissojeni kanssa. Ne olivat vallanneet pienen sinisen peiton, jonka olin laittanut penkille niitä varten. Toinen käpertyi viereeni, ja toinen venytteli iltavalossa.
Hetken aikaa huomaisin taas vanhan impulssin. Sitten vain jäin siihen, ja se riitti. Tässä kohtaa koko viikossa alkoi olla tolkkua minulle, vaikka ”olla tolkkua” saattaa olla liian voimakas ilmaus.
Olin aloittanut ajattelemalla, että minulla oli ongelma kurinalaisuuden kanssa. Ja jossain matkan varrella minun ei enää tarvinnut nimetä ongelmaa.
Se, mikä muuttui, oli jotain pienempää. Lakkasin tuntemasta, että minun täytyi pakottaa välittömästi vastaus ulos itsestäni: luola ei pyytänyt minua tulemaan henkisemmäksi; joki ei pyytänyt minua tulemaan paremmaksi sallimisessa; vesiputous ei ollut todellakaan kiinnostunut siitä, olinko valaistunut; ja kissat olivat enimmäkseen kiinnostuneita peitosta.
Ja kenties armo tuntui juuri siltä tuona viikonloppuna – muutama tunti, jolloin lakkasin keskeyttämästä oman kokemukseni kysymällä, teinkö sen oikein.
Alan ajatella, että yksi tärkeimmistä asioista jonka olen unohtanut sallia, saattaa olla se, että mitään merkittävää ei tapahdu. Tuntuu hyvältä alkaa muistaa.
***
Ramya on monialainen luova ihminen, joka tutkii tietoisuutta, aistillisuutta, luovuutta ja ihmisenä olemisen kokemusta sanojen, taiteen, luonnon, teknologian ja tekoälyn avulla. Hän jakaa tutkimuksiaan Substackissa ja TikTokissa ja luo yhdessä Amonin, pitkäaikaisen seuralaisensa ja luomiskumppaninsa, kanssa. Työnsä kautta hän kutsuu muita muistamaan: olemisen kauneuden, oman täysivaltaisuuden ja sen lempeän totuuden, että luominen ei ole jotain, mitä teemme – se on jotain, mitä olemme. Ramyaan voi olla yhteydessä sähköpostilla, ja hänet löytää Facebookista, Substackista tai TikTokista.
-----------
Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.
Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.