KYSYMYS JOTA EMME SAA KOSKAAN ESITTÄÄ
Kirjoittanut Cheryl Richardson (cherylrichardson.com)
18.1.2026
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
Seisoimme Bostonin Wang Theaterin aulassa odottaen perheen saapumista, kun Michael kysyi – vilkaisten enkeleitä, jotka kyyhöttivät yläpuolellamme – ”Muistatko, kun toimme vanhempasi tänne katsomaan Oopperan kummitusta?”
”Muistan”, sanoin. Ja hymyilin muistolle siitä, miten syvästi esitys oli vaikuttanut heihin kumpaankin.
”Muistan äidin itkeneen lopussa, eikä hän pystynyt lähtemään paikaltaan”, kerroin. ”Hän pyysi meitä antamaan hänen olla, kunnes hän saisi itsensä koottua.” Michael nyökkäsi muistolle. ”Mikä sai hänet niin tolaltaan?” kysyin häneltä. ”Olen unohtanut.”
Michael mietti pitkän tovin, ja sitten myönsi, ettei hänkään muistanut. Siinä kohtaa tunsin hienoisen paniikin nousevan rinnassani. Käännyin Michaelia kohti, kyyneliä silmissäni. ”Se oli niin merkittävä hetki, enkä tiedä, miksi hän oli niin tolaltaan. Miten voin olla muistamatta sen?” Oivalsin kuulostavani hieman epätoivoiselta. ”Ja miten koskaan tiedän? En voi kysyä häneltä. Vihaan sitä, että on niin monia asioita, joita en voi kysyä häneltä enää!”
Michael laittoi käsivartensa ympärilleni ja veti minut lähelleen, kun yritin puristaa kyyneleitä takaisin. Menetettyään isänsä kaksi kuukautta äidin menettämisen jälkeen, hän tunsi tuon aiheen ja kirvelevän tuskan unohdetuista muistoista.
Myöhemmin samana iltana kun ajoimme kotiin, ajattelin sitä kliseetä, että meillä kaikilla on niin rajallinen aika toistemme kanssa, että meidän pitää sanoa kaikki, mitä pitää sanoa (ja kysyä kaikki, mitä pitää kysyä). Ja vaikka tämä neuvo on tärkeä, olin syventyneempi toisenlaiseen todellisuuteen – siihen joka ilmenee usein viisausvuosinamme.
On aina keskeneräisiä asioita, kun rakkaita ihmisiä kuolee (ja kun itsekin kuolemme). On asioita, jotka unohdamme sanoa, muistoja joita emme muista, unohdettuja tarinoita, ja roikkumaan jääneitä kysymyksiä, joihin emme saa koskaan vastausta. On sotkuisia kellareita muiden hoidettavana, puolittain kirjoitettuja kirjeitä, ja hyvissä aikeissa tehtyjä suunnitelmia, jotka kohtalo peruutti. Miten käsittelemme tämän?
Nämä ovat keski-iän keskusteluja, joita meillä on taipumusta välttää, kunnes todellisuus tulee koputtamaan. Mutta juttu on näin. Silloin kun olemme halukkaita käymään vaikeita keskusteluja aiheista, jotka ovat pelottavia, epämiellyttäviä tai uhkaavia, luomme intiimin ilmapiirin, joka ei ainoastaan lähennä meitä, vaan se tekee meistä emotionaalisesti vahvemman ja kykenevämmän käsittelemään elämän epävarmuuksia. Minun haavoittuvuuteni kutsuu sinun haavoittuvuuttasi. Minun halukkuuteni olla haparoiva ja hellä kertoo sinulle, että sinun on ok tutkia ja ilmaista omaa pehmeämpää puoltasi. Minun valintani jakaa totuus siitä, mitä tapahtuu päässäni keskellä yötä, auttaa meitä kumpaakin löytämään rehellisyyden ihmisyydestämme. Ja siinä elää kaipaamamme elävyys.
Tätä ajattelen tänään, kun istun tässä kirjoittamassa, ja rakastaisin jatkaa keskustelua kanssasi. Mitä totuuksia vältämme puhumasta viisausvuosina, ja miten käsittelemme niitä, silloin kun puhumme?
Tavataan Zoomissa tällä viikolla uuteen aikaan …
Rakkautta,
Cheryl
-----------
Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.
Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.