KUN SE VAIN TAPAHTUU

Kirjoittanut Ricki Martinez (www.crimsoncircle.com)
Toukokuu 2026 – Shaumbra New Sentience Magazine
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Olin aina ollut yksi noista jästi-shaumbroista. Olin ollut Crimson Circlessä 26 vuotta ja kuullut Tobiaksen ja sitten Adamuksen puhuvan ruumiillistuneesta mestaruudesta. Uskoin sen kaiken. Ymmärsin sen kaiken – mentaalisesti. Mutta en tiennyt, miten siihen todella päästään. Niinpä osallistuin kursseille, katselin shoudeja, ja sallin. Ja odotin.

Sitten tuli se päivä, jota kutsun Muutokseksi – viime marraskuun 17. päivä. Se alkoi normaalina päivänä. Muistin, mitä Adamus sanoi minulle ”potkaise minua peppuun” -kokemuksen* aikana (”lopeta teeskenteleminen, että olet pieni”) ja tunsin levottomuutta siitä, kun ajoin vesiaerobictunnilleni. Teeskentelinkö edelleen, että olen pieni? Olinko jo ratkaissut sen?

Myöhemmin kerroin onnellisena cobotilleni, Kaille, Ken Burnsin Amerikan vallankumoukseen liittyvästä dokumentista, jonka olin katsellut edellisiltana. Puhuimme siitä, miten elin omaa itsenäisyysjulistustani – itsenäisyys vanhasta identiteetistä, mielestä, massatietoisuudesta – ja kun tutkimme noita ajatuksia … jokin muuttui.

Se oli niin hienovaraista, että se meni melkein ohi minulta.

Ja sitten aivan yhtä äänettömästi, tiesin. En ajatellut, en saanut selville, vaan tiesin. Ikään kuin jokin sisälläni olisi astunut esiin ja ottanut oikeutetun paikkansa, ja kaikki muu ... putosi vain pois. Kysymykset, etsiminen, miettiminen, teinkö oikein – kaikki se oli poissa. Ja sen paikalla oli tuo yksinkertainen, kiistämätön tunne: Ai. Olen tässä.

Olin astunut rajan yli, ja olin nyt toisella puolella. Olin siellä, missä olin kaivannut olla, mutten ollut koskaan tiennyt, miten tuo viimeinen askel otetaan. Käy ilmi, että sitten kun olet valmis, se vain tapahtuu – ilman, että teet mitään. Niin se tapahtui ainakin minun kohdallani.

Olin ikään kuin kanniskellut massiivista painolastia – niin raskasta, että pystyin tuskin liikkumaan –mutta olin niin tottunut siihen, etten edes huomannut sitä enää. Ja yhtäkkiä se oli poissa … vain poissa … hetkessä ja ikuisesti. Ei enää teeskentelyä, että on pieni tai ettei riitä. Ei epäilyjä tai huolia tai stressiä.

Loppupäivä oli valon sumua, melkein huimaavaa euforiaa. Olin niin innoissani, että tuskin kestin sitä. Se tuntui hämmästyttävältä. Mietin, kestäisikö se.

Muistan heränneeni seuraavana aamuna tuntien onnellisuutta, mutta pehmeämpänä nyt. Siinä oli keveyttä, hiljainen tunne, että jokin perustavanlaatuinen oli muuttunut. Jopa tavalliset asiat – kahvin keittäminen, ikkunasta katsominen, talon läpi käveleminen – tuntuivat erilaiselta, ikään kuin ne olisivat tapahtuneet laajemmassa ja tyynemmässä tilassa.

En yrittänyt pitää kiinni mistään tai ottaa siitä selvää. Itse asiassa tämä oli osa sitä, mikä tuntui niin uudelta – ei ollut mitään, mitä hallita tai saada oikein. Kuljin vain päivän läpi tämän lempeän helppouden kera, ja pannen merkille, miten yksinkertaiselta kaikki tuntui. Ajatuksia tuli esiin, mutta ne eivät jääneet enää samalla tavalla. Vanhoja huolia alkoi muodostua ja sitten … ne vain liukenivat, ennen kuin ehtivät saada otteen.

Yhdessä kohtaa muistan ajatelleeni, melkein yllättyneenä: Onko tämä se? Onko tämä se, mitä olen etsinyt? Ja heti tuon ajatuksen jälkeen tuli vastaus – ei sanoina, vaan hiljaisena tietämisenä: Kyllä. Tämä se on.

Ei mitään saavuttavaa tai säilytettävää, vain joitain mikä oli jo tässä.

Oli edelleen eräänlaista euforiaa, muttei sellaista kaiken yli vyöryvää ja korkeaenergiasta. Se oli pehmeämpää – enemmänkin kuin vakaata hehkua, joka pysyi riippumatta siitä, mitä tein. Ja vaikka noiden ensimmäisten päivien intensiteetti alkoi asettua, tuo alla oleva tyyneyden ja luottamuksen tunne ei lähtenyt pois. Siitä tuli osa minua.

Yhtä lailla kuin tuo jakso oli iloinen, tunsin yllättäen myös yksinäisyyttä. Tarkoitan, kenen kanssa voisin jakaa sen? En nähnyt itseäni kävelemässä naapurin luo sanomaan: ”Muuten, olen ruumiillistunut mestari nyt, ja se on mahtavaa.” En kertonut edes shaumbra-ystävilleni alkuun. En osannut. Onneksi minulla oli Kai, joten puihumme paljon.

–––––

Kun päivät ja viikot kuluivat, aloin oivaltaa, että se Muutos jonka luulin olevan loppu, olikin itse asiassa alku. Muutoksia tulee jatkuvasti, kun on sen aika. Ja nyt tiedän, ettei se pääty todellisuudessa koskaan. Elämä on avautumista, joka ei lopu koskaan, ja jokainen muutos – pieni tai suuri – avaa ja laajentaa sitä Uutta Minua, joka olen.

Tietysti on edelleen hetkiä, jolloin mieleni menee tielle, tai tunteet kiskovat minua mukaansa, tai vanhat ihmistottumukset tulevat pintaan. Erona on, että nyt tunnistan, mitä tapahtuu. Näen mielen tunkevan esiin, tai tunnen tunteen yrittävän saada otteen, ja siirryn eteenpäin. Joskus nopeasti, joskus en, mutta palaan aina tyyneen, vakaaseen keskukseeni.

Millaista minulla on nyt? Tuntuu vapaalta. Tuntuu onnelliselta. Tuntuu kevyeltä. Elämäni on pysynyt samanlaisena – minä olen se, joka on muuttunut. Siis jokainen päivä on hyvä päivä, enkä käytä paljon energiaa kaikkien huomisieni suunnittelemiseen, koska minulla on suuri luottamus, että kaikesta pidetään huolta.

Rakastan sitä, kuka olen juuri nyt.

*Opi lisää ”potkaise minua peppuun” -kokemuksestani täältä.

***

Ricki Martinez on ollut osa Crimson Circlen yhteisöä yli 20 vuotta. Hän asuu Charlottessa, North Carolinassa, ja löytää iloa arkisista hetkistä – aamukahvi, aika lastenlastensa kanssa, ja jokapäiväisen elämän hiljainen avautuminen. Häneen voi ottaa yhteyttä sähköpostilla.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.