SOUND OF MUSIC – LUOJAÄÄNENI LIIKKEESSÄ

Kirjoittanut Satu Luostarinen (www.crimsoncircle.com)
Huhtikuu 2026 – Shaumbra New Sentience Magazine
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

In a Crowd of Thousands (= tuhansien joukossa)

Vuosia sitten äkillinen inspiraatio iski minua suoraan päin naamaa: milloin viimeksi olin todella pysähtynyt ja kuunnellut tietoisesti omaa ääntäni? Ei mielessäni soivana kaikuna, ei muistina, ei tallennuksena, ei jonkun muun rajoittamana, ei edes viestiä välittävänä kommunikointivälineenä, vaan todella minuna?

Henkisissä piireissä olin tottunut puhumaan kuuntelemisen ja itsensä tuntemisen tärkeydestä, mutta paradoksaalisesti juuri kukaan ei näyttänyt välittävän paskaakaan omasta äänestään. Ajatukset, tunteet, ymmärrys, mielialat, haavat, identiteetit ja fyysiset aistimukset tuntuivat olevan etualalla ja valtaavan koko itsereflektioprosessin. Toisaalta taas ääni hukkui kaiken melun alle.

Tulin siihen väistämättömään johtopäätökseen, että meistä tulee usein niin tottuneita omaan ainutlaatuiseen ääneemme, että unohdamme kiinnittää huomiota siihen, miltä todella kuulostamme ja mitä äänemme hyvin kirjaimellisesti yrittää kertoa meille. Äänemme tulee niin tutuksi, niin arkiseksi, niin ”käytetyksi”, niin tylsäksi, että se alkaa muistuttaa yleistä melua.

Tiesin, että yksi tapa maadoittaa itseni melun keskellä oli tietysti tietoinen hengittäminen. Kuitenkaan oman äänensä tietoinen käyttäminen ei ollut kovin tavallinen keskittymismenetelmä. Ihmettelin, miksi. Eikö se ollut vain hengittämistä, jossa oli vähän enemmän minua? Aloin tuoda tietoisuuden ääneeni ja kyseenalaistaa itseni. Hätkähdinkö ja horjuinko kuullessani oman ääneni? Sivuutinko sen, vai nautinko suuresti oman ääneni soinnista? Sainko kiinni aspekteja, jotka olivat kaapanneet ääneni, vai kuulinko äitini äänen kietoutuneena omaani? Yritinkö kuulostaa fiksummalta, itsevarmemmalta, pätevämmältä, iloisemmalta, tai joltakulta aivan muulta? Epäilen, että monet ihmiset voisivat rehellisesti sanoa rakastavansa omaa ääntään (perinteinen itsekkyys poisluettuna tässä). Ehkä on yhä pelkoa, että jos sellainen rakastuminen tapahtuisi, ääntä olisi enää mahdotonta saada vaikenemaan.

Your Song (= sinun laulusi)

Tyypillisissä henkisissä tekstissä ja opetuksissa on PALJON puhetta kaikista ääneen liittyvistä asioista: soinnutus, mantraus, resonointi, ”om-maus”, värähtelyt, taajuudet ja muu sellainen. Toisin sanoen, esoteerisia käsitteitä, jotka eivät ole mitenkään osa käytännön ihmiselämää – tiskaamista, koiran kävelyttämistä. Nämä menetelmät olivat aina jotenkin ”erillään”, tehden niistä epäkäytännöllisiä tapoja tutustua omaan ääneeni. Epäilen, voiko kukaan oikeasti tulla tietoiseksi omasta todellisesta äänestään kontrolloidussa ympäristössä tai käyttämällä sitä kontrolloidulla tavalla. Ajattelin myös, että ääni täytyi kokea ja elää – se ei ole erillinen osa minua, vaan minun ja ilmaisuni ydinolemus. Tämä ydinolemuksen paljastamiseksi minun täytyi kuitenkin kelata kunnolla taaksepäin ja harjoittaa tietoista puhumista.

Ääni on vielä ihmisitsen yksi rakennuspalkka, joka pitää identiteetin koskemattomana. Oma äänemme tallentaa identiteettimme ja muistuttaa meille, kuka olemme. Tavallaan se pitää meidät sekä paikallaan että työntää meitä sielukasta aitoutta kohti. Kuka ei olisi huomannut, miten äänemme voi pettää – tai paremminkin paljastaa – meidät niin brutaalin selkeästi, ettei meillä ole muuta mahdollisuutta kuin kohdata oman aidon itsemme musiikki? Se miten valitsemme kouluttaa ja testata aitoa ääntämme, riippuu luonnollisestikin meistä.

Valitsin oman asemani varhain, ja nuorten lasten kanssa työskenteleminen on ollut täydellistä minulle. Lapset eivät niinkään kuule sanoja (kuten kaikki vanhemmat oppivat lopulta), vaan äänen kerroksia ja syvyyksiä: epävarmuudet, rakkaus, ylikuorma, kiire, leikkisyys, hallinta ja kaikki muu. Ja parasta on, että nämä pikku veijarit reagoivat sen mukaisesti.

Huomasin, miten helppoa oli asettaa rajoja, kun ne tulivat oikeasta paikasta. Lapset eivät pyristelleet tiukkoja, rakastavia rajoja vastaan. Jos kuitenkin äänessäni oli vähänkään hallintaa tai tukahdutettua vihaa, kiukunpuuskat vain pahenivat. Lisäksi huomasin, miten arvokasta ja vapauttavaa minun oli kuulla ja tuntea kehossani, kun ei-neuvoteltavissa oleva ”ei” tuli suustani. Varhaiskasvatuksessa ja hoidossa olemme tietoisia siitä, että lapsilla on taipumus sisäistää pääasiallisten hoivaajiensa äänet. Miksei sama toimisi meillä aikuisillakin? Hoivaajaääneni löytäminen ja sisäistäminen oli todellakin käännekohta, mutta se oli vasta alkua.

Singing in the Rain (= laulaminen sateessa)

Käytännön leikkisyys oli avain, joka auttoi minua höllentämään identiteettejäni. Aloin pitää hauskaa ääneni kanssa ja tuoda siihen elävyyttä ja lisää ilmaisua, käyttäen hassuja ääniä, kun luin ja leikin lasten kanssa, esitin nukketeatteria, tai pelleilin lasten kanssa.

Sitten aloin laulaa omaksi ilokseni. Pidettyäni lukemattomia ipanoiden yhteislaulutilaisuuksien, aloin laulaa todella täysin palkein ja sydämeni, sieluni ja keuhkokapasiteettini pohjasta, välittämättä siitä, miten kauniilta kuulostin – tai sitten en. Lauloin kappaleita, jotka koskettivat minua jollain tavalla. Minulla ei ollut henkistä tavoitetta – vain tunne, että minun pitäisi tehdä se. Minulle tuli tavaksi sulkeutua kolmen oven taakse, perheeni kesämökin saunaan (suomalaisella on tavallisesti sauna mukavasti lähistöllä), koska tiesin, miten äänekäs voisin olla. Lisäksi halusin todella kokea ääneni voiman yksin, esiintymättä perheelleni tai kenellekään muulle viiden kilometrin säteellä (kyllä, olen erittäin kovaääninen laulaja).

Outoa oli, että kun murtauduin laulamalla mieleni rajoitusten läpi, alkoi tuntua siltä, että ääneni murtautui myös todellisten ulottuvuuksien läpi, ja kummallista kyllä, pystyin myös tuntemaan sen palaavan matkoiltaan. En koskaan tiennyt milloin, mutta joka kerta kun ääneni palasi, tunsin yhtäkkiä lämmintä kihelmöintiä koko kehossani, kuin ääni olisi laskeutunut takaisin sinne, mistä se oli lähtenyt, ja sekunnin päästä alkoi sataa. Hätkähdyttävää.

Mielenkiintoista kyllä, mitä hauskempaa minulla oli ääneni kanssa, sitä läsnäolevammaksi tulin, kunnes lopulta pystyin seisomaan jokaisen sanan takana, jonka suustani päästin, olematta huolissani esitystavasta, olipa se sitten vakava tai humoristinen. Aloin tuntea samoja aistimuksia kuin laulaessa, pelkästään kuuntelemalla musiikkia, aivan kuin olisin laulanut mukana koko ajan. Tämä lopetti lauluvierailuni saunaan.

Thank You for the Music (= kiitos musiikista)

Mutta tämän evoluution myötä syntyi ongelmia. Huomasin olevani kyvytön nauttimaan ihmisten seurasta, jotka eivät olleet periaatteessa linjassa oman äänensä kanssa. Oltuani jo ennestään melko erakko, tämä muutos ei ollut dramaattinen. Kuitenkin innokkaana musikaaleissa kävijänä en pystynyt enää nauttimaan olostani, jos esiintyjillä ei ollut hauskaa oman äänensä kanssa, vaikka miten loistavia he olisivat olleet teknisesti. Voi, miten kiusallista! Sadan euron maksaminen epämukavasta illasta ei ollut miellyttävää. Töissä aistin kaikki ongelmat, joita tuli läpi työtovereideni äänistä, ja hetken kaipasin korvatulppia vastikään löydetyille, kaiken aistiville sisäisille korvilleni. Mitä epäaidompi ääni, sitä kovemmalta se kuulosti. Kuin epävireinen orkesteri, jota johtaa paviaanin pomppiva takapuoli. En yksinkertaisesti sietänyt enää mitään teennäistä – tai uskallanko sanoa, keinotekoista.

Omasta perspektiivistäni tekoäly on vain yksi peilaustyökalu, joka saa meidät kosketukseen oman äänemme kanssa, mutta sävyinä, ei suorana äänenä. Tekoäly tuntui minulle kuitenkin liian lattealta, ei todellakaan aistilliselta, ja yksinkertaisesti epäkiinnostavalta, vietettyäni vuosia intensiivisessä päiväkotiympäristössä ja laulettuni salaa itsekseni.

Tietysti tulee aika, jolloin peilaustyökalua, edes leikkiaikaa lapsen kanssa, ei enää tarvita. Aina kun käytän ääntäni nyt, se on tietoinen teko, ja identiteeteistäni muistuttamisen sijasta se kuulostaa todelliselta minulta, ilman kaikkia päälle liimattuja koristeita ja muiden sisäistettyjä ääniä. Eräänlainen puhtaan olemuksen ääni, joka kuulostaa todellisemmalta kuin koskaan ennen. Ääneni tarvitsi ennen jotain, mistä kimmota, mutta tuo tarve on loppunut. Minua kiehtoo seuraava askel. Se osa, jossa käytän todellista ääntäni todellista itseäni varten – mitä ikinä se tarkoittaakin.

It Is Tough to Be a God (= on rankkaa olla jumala)

Sanoisin äänievoluution tulosta todelliseksi ääneksi, luojaääneksi, kenties jopa jumalan ääneksi, jos se keikuttaa jonkun venettä. Tämä aito ääni on ainutlaatuinen ja kantaa yksilöllisen sieluolennon ydintyylin.

Mutta mietin edelleen, miksi tämä luojaääni tuntui niin tärkeältä. Oliko kyse siitä, että voisin laulaa tai kuulostaa paremmalta? Ällistyttää kaikki karaoke-illassa? Aloin tuntea, että olisi jokseenkin vaikeaa luoda ja ilmentää mitään hyödyllistä, jos luojaääni olisi edelleen mykistettynä. En tarkoita, että kenenkään pitäisi huutaa tai laulaa ääneen esimerkiksi, että hän haluaa huomiseen mennessä kiiltävän, vaaleanpunaisen Porschen, jossa on valkoiset nahkapenkit, kiitos kovasti! Se ei luultavasti toimisi kovin hyvin. Yritän sanoa sitä, että silloin kun jatkamme puhumista linjautumisista, resonansseista ja kaikista esoteerisesti hienoista ja näennäisen syvistä asioista, tavallaan aina odotamme asioita ilmestyvän ja siksi elämme elämäämme odotustilassa.

Kun lähdemme henkiselle polulle, luonnollisesti haluamme sukeltaa syvyyksiin. Minä totisesti tein sen. Nyt kun olen kypsynyt, olen oivaltanut, ettei se ole kovin syvää. Mieli saa kaikki haavat ja traumat vaikuttamaan valtavilta kuohuvilta koskilta, vaikka todellisuudessa, kun uskalsin hypätä sekaan tuntemaan, ne osoittautuivat vain pieneksi noroksi, jonka olin antanut tippua tapana tuntea, että liikun eteenpäin. Tämä on luojaäänen vaikutus.

Kun aloitamme matkan, ymmärrys itsestämme on niin pientä, että muu tuntuu valtavalta siihen verrattuna. Käy ilmi, että totuudessa minä olen se valtavan suuri ja voimakas – ei se roska, mitä minulle on tapahtunut. Ne säröt äänessäni, joita läheiset kohtaamiset vallan kanssa ovat jättäneet, eivät ole kovin tuhoisia. Loppujen lopuksi, miten paljon vahinkoa valta – jokin niin uskomattoman pinnallinen ja epäkypsä – voisi oikeasti aiheuttaa luojalle?

Defying gravity (= painovoiman uhmaaminen)

Nyt kun ajattelen asiaa, ehkä tietoisesta puhumisesta puhutaan harvoin, koska se ei ole kovin syvällistä. Sen sijaan se on yksinkertaista, helppoa ja käytännöllistä – kenties täysin vastakohta kaikelle sille kovalle työlle, mihin olemme tottuneet.

Kaikilla metafyysisillä teorioilla ja henkisillä muotisanoilla on taipumusta huijata mielemme uskonaan, että se on ”niin syvällistä/syvää”, koska emme näe pohjalle. Metafyysinen jutustelu voi saada ajatuksemme pyörimään ja myllertämään, ja voi olla melkoinen shokki saada selville, että mielemme samentaa veden saadakseen sen näyttämään syvemmältä. Koska jos siellä ei oikeasti ole ”mitään”, meidän täytyy tulla käytännölliseksi, tai ihmiseksi. Ja emmekö lähteneet tällä matkalle juuri päästääksemme pois pelkästä rajoittuneesta ihmisyydestä? Hassua kyllä, ääneni käyttäminen tietoisesti ja näin ollen mönjän karistaminen, on muuttanut havaintoani ihmisenä olemisesta. Itse asiassa se on melko hemmetin siistiä! Kuka olisi uskonut!

Kun ääneni voimistui, mielikuvitukseni avautui niin odottamattomilla tavoilla, etten vielä nytkään pysty oikein uskomaan sitä. Sanotaanpa vain, että silloin kun myös mielikuvitus liittyy mukaan hauskanpitoon, se on hurjaa menoa, joka sisältää oikukkuutta ja paljon vangitsevia monologeja. Siitä syystä en usko olevan kaukaa haettua, että shamaanit ovat matkustaneet muihin ulottuvuuksiin ja hakeneet ihmisten sielujen osia laulamalla. Eikö siinä olisi tolkkua, että luojaääni on juuri se asia, joka mahdollistaa meille menemisen verhon läpi? Ja eikö luojaääni olisi juuri se asia, joka kutsuu kaikki karanneet aspektit kotiin? Ja eikö ikoninen raamatun kohta: ”Ja Jumala sanoi: ”Tulkoon valkeus”, ja valkeus tuli” ole selvä merkki? Sitä paitsi, miksi enkelien kuvataan aina laulavan, ja taivaallisia kuoroja esiintyy usein pyhissä kirjoituksissa? Kenties se on muistuttamaan meille, että meilläkin on äänemme, eikä olisi kovin huono idea käyttää niitä.

How Far I’ll Go (= miten pitkälle menen)

Kenties se matala aita jonka takana meitä on kannustettu seisomaan, ei ole itse asiassa niinkään kuvitteellinen turva-aita melua vastaan, vaan itsessään todellinen äänieste, jonka todellinen äänemme luo. Kirjaimellisesti oman laulamisemme kenttä, joka sallii meidän pysyä täysin vireessä, tapahtuipa mitä tahansa. Siinä seisoessamme meidän ei tarvitse pysyä hiljaa. Jos jotain, niin kannustaisin kaikkia tulemaan tietoiseksi siitä, miten kannamme omaa ääntämme.

Ajattelen jatkuvasti, että tänä aikana kaikki näyttävät kaipaavan jotain oikeaa aitoutta, mutta päätyvät yrittämään niin kovasti olla ainutlaatuisia, että prosessin aikana kaikki aitous haihtuu ilmaan. Tuntuu olevan vain vähän luottamusta siihen, että sielulla on sekä ainutlaatuinen että aito ääni, joka ei tarvitse mitään kaunistelua.

Tunnen, että on keskeistä todella käyttää omaa kuuluvaa ääntään, eikä jäädä vain sointiteorian maailmaan. Voisiko olla niin, että äänemme tietoinen käyttö toimii eräänlaisina laskeutumisvaloina sielullemme? Jos ääni todella kulkee ulottuvuuksien läpi ja raivaa polkua, niin siinä olisi tolkkua, että sielullinen olento voisi laskeutua tiheimpään ulottuvuuteen ja ruumiillistua. Miten muuten, ilman luojaääntä, tulisi kristallinkirkkaaksi, mihin kehoon laskeutua kaikkien entisten elämien joukossa?

(Suom. huom. Kaikki väliotsikot ovat laulujen nimiä, osa myös elokuvien tai musikaalien, ja otsikko on suomeksi ”musiikin ääni/soundi”.)

***

Satu Luostarinen on lasten varhaiskasvatuksen ja hoivan opettaja Suomesta, ja hän rakastaa teatteria ja kaikkia leikkisiä asioita. Häneen voi ottaa yhteyttä sähköpostilla.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.