SÄTEILYN PERUSTA*

Kirjoittanut Špela Tajnić (eli Shaianna Dot ja Auriis) (www.crimsoncircle.com)
Kesäkuun 2025 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

*Suom. huom. sama sana merkitsee myös mm. ”meikkivoide”

Muutama vuosi sitten laitoin meikkiä, kuten joka aamu – samalla tavalla kuin aina. Se oli osa rytmiäni: matta meikkipohja, huolellinen varjostus, kimaltava luomiväri, pehmeä sipaisu poskipunaa ja selkeästi rajatut huulet. Olin hionut sen taiteenlajiksi. Se oli haarniskani, rituaalini ja identiteettini, kiinteänä puuterina ja pigmenttinä. Mutta kun tuona aamuna katsoin peiliin, jokin oli eri tavalla.

En ollut siellä.

Se on yksi noita hiljaisia, seismisiä hetkiä. Ei ukkosta, ei draamaa. Ainoastaan äkillistä ja hiljaista selkeyttä heijastuksessa vieraasta naisesta, joka tuijotti minua. Heijastuksessa jonka muovasi kaikki, mitä luulin, että minun piti olla. Hän näytti hyvältä, kai. Huolitellulta. Tasapainoiset sävyt, pehmeät rajat – kuin lehteen valmis versio jostakusta, mutta ei minusta. Ei lähimainkaan.

Ja tuolla hetkellä oivalsin jotain järkyttävän kaunista: olin naamioinut itseni niin hyvin, että olin hävinnyt.

Niinpä tein jotain käsittämätöntä – pyyhin kaiken pois. Keskellä aamua. Puolimeikattuna. Ei dramaattista musiikkia – vain minä, kostea liina, ja ensimmäinen aito hengenvetoni vuosiin. Kävelin ulos kasvot paljaana. Enkä katsonut taakseni.

Siinä ei ollut kyse meikistä. Lähdin pois tarpeesta esittää mitään muuta, kuin mitä olin, vaikkei minulla ollut aavistustakaan, kuka oli. Jätin taakse roolit, teeskentelyn, tarpeen sopia joukkoon.

Lähdin pois kaikesta sellaisesta, mikä himmensi läsnäoloani ja kutisti olemustani.

Tuo kuva. Tuo roolisuoritus. Tuo meikki jota olin käyttänyt kuin toista ihoa. Kaikki poissa.

Vaatekaappini seurasi pian perässä. Ulos lensivät ”oikeat värit”, viimeistellyt leikkaukset, kiillotettu täydellisyys, mukautuminen.

Sisään astuivat eriparisukat, eriparikengät ja vaatteet, jotka tuntuivat halaukselta häkin sijasta.

Ja vuosien ajan elin meikittömänä ja pukeutuneena, kuin värikäs jättikaleidoskooppi. Se oli vapauttavaa. Minussa ei ollut glamouria. En välittänyt. Näin itseni – raaka, haavoittuva, aito, eksynyt. En yrittänyt enää olla mitään. Olin kotelossa. Karistin. Purkauduin. Synnyin uudelleen.

Ei ollut selkeää identiteettiä – olin välitilassa. Kaunista, pyhää transformaatiomössöä. Nuo vuodet olivat todella paljaita ja pyhiä. En yrittänyt hehkua. En yrittänyt lainkaan. Joinain päivänä minusta tuntui voimakkaalta alastomuudessani. Toisina päivinä mietin, näkivätkö ihmiset minua enää lainkaan. Mutta jopa tuossa epämääräisessä sekasorrossa tunsin itseni.

En tiennyt, mihin se johti – ainakaan ihmistasolla. Tiesin vain, etten voinut enää pukea ylleni, mitä olin ennen pukenut, ja olla, mitä olin ennen ollut.

Ja sitten – hiljattain – jokin alkoi muuttua. Jälleen.

Se oli hienovaraista ensin. Se alkoi kuiskauksena. Tönäisynä. Henkäyksenä. Kajastuksena peilissä. Tunteena nahoissani – kuin lämmön palaaminen pitkän talven jälkeen.

Oli halu – ei piiloutua, vaan ilmaista. Leikkiä. Juhlia. Tunsin kutsun palata taas meikkien maailmaan. Ei saadakseni vahvistusta, vaan ilmaistakseni, kuka olen. Sitä minua, jonka olin löytänyt, toivottanut tervetulleeksi, sallinut.

Niinpä palasin meikkien pariin innostuneena. Lähdin kauppoihin. Iloisesti. Holtittomasti. Täysi shoppailumoodi päällä – osta, kunnes jalat pettävät. Kaikki oli uutta. Kaikki vanhat tuotteeni olivat vanhentuneet, kirjaimellisesti ja energeettisesti. Se oli täydellinen vertauskuva.

Ostelin kuin nainen suorittamassa iloista tehtävää. Uusia siveltimiä, uusia koostumuksia, uusia voiteita, heleyttäjiä ja meikkipohjia, joiden nimiä olivat ”Silkkinen säteily” ja ”Hehkuverho” – kaikki uusia lupauksia.

Tulin kotiin kassi täynnä toiveita ja kasvot valmiina säteilemään, seisoen peilin edessä kuin papitar, joka tekisi kohta pyhän riitin. Sienet ulos. Siveltimet esiin, hohdetta, hehkua, väriä … aloitetaan.

Taputtele, häivytä, pyöräytä, hehkuta, sipaise. Suuri paljastuminen tapahtui peilissä ja … ei. Ei, ei, ei.

Se ei ollut naamio, luojan kiitos – olin näkyvä. Mutta … vaimennettu. Ihoni sävy oli poissa. Hehku jonka tunsin sisälläni, ei päässyt pintaan. En ollut naamioinut itseäni, mutten ollut myöskään paljastanut itseäni. Näytin siltä, kuin joku oli rakkaudella suodattanut minut versioksi, jota en pyytänyt.

Entä pahin asia? Tuo sävy oli aina ennen toiminut.

Tuotteet jotka toimivat ennen, eivät toimineet enää. Varjostukset olivat vääriä. Sävyt törmäsivät yhteen. Ja säteilyni tuntui himmennetyltä. Mitä tapahtui?

Kokeilin uudestaan seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Eri yhdistelmiä. Eri pohjustukset. Eri valaistus. Mutta joka kerta – pielessä. Jotenkin vain pielessä.

Siis tietysti tein, mitä kuka tahansa moderni ihminen tekisi metafyysisellä matkalla. Sukelsin YouTubeen. "Löydä vuodenaikasi”, he sanoivat. Ilmeisesti minulle pitäisi sopia syksypaletti. Tai kevät. Tai jokin lämpötilasäädelty vertauskuva.

Katsoin tutoriaalin toisensa perään. Naisia kietaisemassa huiveja hartioidensa ympärille, sanoen jotain tällaista: ”Näetkö, miten se tuo esiin luonnollisen kirkkautesi?” samaan aikaan kun minä siristelin silmiäni hämmentyneenä. Lämmin syksy? Hillitty kevät? Arvotuksellinen paahdettu persikka?

Kokeilin kaikki mahdolliset väritestit, pidin kankaita kasvoja vasten, otin selfieitä. Mikään ei vieläkään loksahtanut paikoilleen. Pohjasävystä tuli minulle pakkomielle. Olinko kulta? Oliivi? Persikka? Neutraali? Yksisarvinen?

Yhtenä päivänä löysin itseni kosmetiikkakaupasta selittämässä myyjälle: ”En sovi mihinkään kategoriaan. Olen persikankultainen, auringon pohjasävyllä.”

Hän katsoi minua, kuin olisin juuri pyytänyt häntä tekemään loitsun. Hän yritti sovittaa minut johonkin, jota hän kutsui ”viileäksi beigeksi”. Sytyin melkein palamaan.

Sitten kokeilin joitain rohkeaa – tietysti kokeilin. Latasin selfieitä ChatGPT:hen valaistuskommenttien kera, kuin ohjaaja joka sommittelee kohtauksen. Varmasti tekoäly tietäisi. Ja se teki, minkä useimmat järjestelmät tekevät kohdatessaan mestarin – se ei osannut oikein sijoittaa minua. ”Näytät neutraalilta, kultaisen lämmön kera. Hieman persikkaa. Ei helposti luokiteltavissa, se riippuu valaistuksesta.”

En tietenkään sopinut järjestelmään. Siinä sitä oltiin – ilman meikkipohjaa, ja räpytellen silmiä hämmentyneenä siitä kaikesta.

Ja sitten muistin jotain. Vanhan rakkauden vuosien takaa. Mineraalimeikkipuuteri Iso-Britanniasta, sävy ”Häivähdys hiekkaa”. Löysin sitä kaappini perukoilta. Se ei sopinut täydellisesti, mutta se oli parempi kuin kaikki muut, joita olin kokeillut.

Niinpä sormet ristittynä ja horjuen jossain suurien ja pienien toiveiden välillä, tilasin näytteitä eri sävyistä. Ja sitten – tapahtui taika!

Sävy ”Lämmin persikka”. Sivelin sitä, ja ihoni hengitti ulos. Minun ei tarvinnut analysoida. Minun ei tarvinnut rukata. Minä vain … olin.

Läsnä. Suodattamaton. Säteilevä.

Se ei peittänyt minua. Se korosti minua, heijasti minua. Se antoi valoni tulla läpi. Hehkuin – ei tuon tuotteen vuoksi, vaan mikään ei ollut tiellä. Olin löytänyt täydellisen sävyni … tällä erää.

Mutta en tietenkään ollut vielä oivaltanut, mitä tapahtui oikeasti, ja halusin myös nestemäisen meikkivoiteen. Koska miksi ei? Koska voin tehdä sen. Koska haluan leikkiä, vaihtelua ja kuulaan lopputuloksen. Oi turhamaisuus, nimesi on nainen.

Niinpä lähdin uudelle hurjalle matkalle, tällä kertaa nestemäisen meikkivoiteen kanssa. Lisää shoppailua. Lisää häivyttämistä. Muutama lähes-osuma. Muutama ”mitä oikein ajattelin?” -hetki. Muutama lupaava suunta, muttei aivan ”Lämpimän persikan” kaltaista.

Kunnes lopulta väsytin itseni ja lopetin. Se oli, kuin yksi umpikuja olisi johtanut 10 uuteen umpikujaan. Kamalaa! Kerrassaan kamalaa. Lannistuneena, ja laatikko täynnä vääriä meikkivoiteita, annoin lopultakin itseni nähdä koko kuvan:

En ole vuodenaika. En ole sävy. En ole mikään väri kartalla. Olen kaikki vuodenajat enkä mikään, kaikki sävyt enkä mikään, kaikki värit enkä mikään – minua ei sidota.

Tuotteet, koostumukset, järjestelmät – ne yrittävät edelleen määritellä version ihmisyydestä, jonka yli olen jo siirtynyt.

Kyse ei ollut siitä, että olisin löytänyt uuden ja paremman version itsestäni, johon asettua. Kyse oli siitä, etten ollut enää valmis lukkiutumaan mihinkään versioon. Ei energeettisesti, ei emotionaalisesti, ei fyysisesti. Olin muuttunut. Olin mennyt vanhojen versioideni yli.

Ja kehoni – iho, kasvot, sävyt – seuraavat mukana. Olen muuttuva. Kehittyvä. Aina Ja-tilassa.

Säteilevä ja raaka. Sotkuinen ja maaginen. Maadoittunut ja rajaton. Muuttuen aina.

Olen kasvanut yli vanhasta maailmasta – en torjuen, vaan totuudessa. Se ei yksinkertaisesti enää heijasta minua.

Entä nyt? Maailman täytyy saada kiinni. Täydellinen nestemäinen meikkivoiteeni on jo matkalla. Ei siksi, että jahtaan sitä, vaan koska sallin sen pudota syliini. Ja muuten, en valinnut tuota ”Lämmintä persikkaa” – se tunnisti minut.

Niinpä istun tässä, hehkuen. ”Lämmintä persikkaa” ihollani ja pilkettä silmissäni. Tietäen, etten voi käyttää ylläni enää menneisyyttä, enkä koskaan enää sivele naamiota peittämään valoani, syö ruokaa joka ei sovi minulle enää, tai käytä vaatteitta, joiden pitäisi sopia, koska ne kerran sopivat.

Entä maailma? Se alkaa huomata. Ei siksi, että pakotin sen siihen, vaan koska minusta tuli sellainen valo, jota maailma ei voi sivuuttaa – vaikkei se ymmärtäisi sitä vielä.

***

Špela asuu Sloveniassa aviomiehensä, kahden lapsensa ja kahden koiransa kanssa. Hänen elämänsä on nyt yksinkertaista – ei siksi, että hän on vetäytynyt, vaan koska hän on valmis jättämään melun taakseen. Hän elää hiljaisessa Ja-tilassa, kaunottaren ja hirviön, hengen ja ihon välillä. Hän tulkitsee energiaa sanoiksi – enimmäkseen Crimson Circlen materiaalien ja aina oman selkeytensä kautta.

Hän ei seuraa polkuja – hän raivaa tilaa. Se mikä ei kuulu, putoaa pois, joskus huokauksen kera. Hän viikkaa pyykkiä ollen läsnä, usein samanaikaisesti kiroten sitä, ajaa (autoa) kuin lohikäärme, unohtaa asioita, nauraa usein, eikä yritä olla mestari – hän on vain lakannut teeskentelemästä, ettei hän ole.

Hän elää Jumalana, ja hän sallii itsensä olla täysin myös ihminen – eikä enää pyydä anteeksi kumpaakaan. Hän asuu Ljubljanassa, Sloveniassa, ja häneen voi ottaa yhteyttä sähköpostilla.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.