OLEN EDELLEEN TÄÄLLÄ

Kirjoittanut Éva Nagy (www.crimsoncircle.com)
Kesäkuu 2026 – Shaumbra New Sentience Magazine
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Olen ollut shaumbra noin 20 vuotta. Tämä polku on kulkenut hiljaa kanssani. Se on ollut seuranani transformaatioiden läpi, joita minulla on tapahtunut kehossa, perheessä, luovuudessa, kivussa, oivalluksissa ja monissa pienissä sisäisissä muutoksissa matkan varrella.

Pitkän aikaa elin selviytymistilassa.

Lapsuuteni opetti minulle jo varhain, miten tarkkaillaan ympäristöään ja suojellaan itseään. Mutta silloin pidin sitä vahvuutena. Myöhemmin aloin nähdä, että vain osa tuosta vanhasta vahvuudesta oli todellista vahvuutta. Toinen osa oli kireyttä.

Elämä tuntui kireältä ympärilläni pitkän aikaa. Sitten yhtenä päivänä näin, että pidin myös itseäni tuossa kireydessä: kehoni, koko itseni, vanhat pelkoni ja jäykät kaavat, joita olin kantanut menneisyydestä. Kun näin sen, jokin alkoi vapautua

Kaksikymmentä vuotta sitten minulla diagnosoitiin immuunijärjestelmän sairaus. Tuolloin kerrottiin, että minulla saattaisi olla noin viisi vuotta jäljellä. Olen nyt 52-vuotias.

Olen täällä.

Kehoni on kantanut minut hyvin paljosta läpi: lapsuus, sairaus, avioliitto, perhe, uupumus, luovuus, kyyneleet, aamunkoitot, runot ja tarinat. Kehooni sattuu edelleen paljon. Se muuttuu hitaammin kuin minä sisäisesti. Kuitenkin tunnen, että se kuuntelee minua, omalla tavallaan, omana aikanaan.

Tänä päivänä katson sitä eri tavalla. Rakastan sitä, koska kehoni kantaa minut. Se on kumppanini. Pelkästään se on upea tarina.

Sisäiset muutokseni ovat usein nopeampia kuin muutokset kehossani. Olen tullut olemuksessani avarammaksi. Kehoni opettelee vielä tätä avaruutta. Se opettelee turvallisuutta. Se opettelee, että vanhojen puolustusmekanismien sijaan on toinen tapa olla.

Pelko on myös muuttumassa sisälläni. Aiemmin se veti minut sisäänsä välittömästi. Tänä päivänä usein vain tarkkailen sitä. Kenties se on jonkin vanha osani, joka puhuu. Kenties kehoni pyytää läsnäoloa. Kenties vanha energia saapuu, koska on lopultakin tilaa, jossa se voi näyttäytyä.

Aloin sallia turvallisuuden uutena tunteena. Se tulee hitaasti: hengityksessä, aamunkoitossa, keskustelussa, itkemisen jälkeen, hetkenä jolloin katson itseäni eri tavalla.

Minulla oli sisäinen kokemus, joka muutti monia asioita. Näin itseni, kuin olisin katsonut sisältä ja ulkoa yhtä aikaa. Näin hyvin syvän, vanhan, pienen ja suojelun osan itsestäni käpertyneenä vauvamaiseen asentoon.

Itkin, sillä näin hänet viimeinkin puhtaasta läsnäolosta. Minussa oli osa, joka oli ollut peloissaan pitkän aikaa. Hyvin peloissaan. Tuolla hetkellä hänen näkemisensä riitti. Kireys vapautui. En halunnut ymmärtää sitä. Kehoni tiesi. Kyyneleeni tiesivät.

Sen jälkeen aloin tuntea kaiken eri tavalla.

Noin kuusi vuotta sitten aloin maalata. En ollut maalannut koskaan ennen. Yhtäkkiä tulivat värit, muodot, sisäinen liike. Useita maalauksiani on nyt yksityiskokoelmissa. Tämä tuo minulle iloa, mutta suurin lahja oli oivallus: energia löytää tien, kun sallin sen.

Sitten palasi kirjoittaminen. Olin kirjoittanut nuorena – sitten se loppui moneksi vuodeksi. Se tuli takaisin vahvempana: ruonoja, novelleja, tarinoita ja lastenkertomuksia.

Tänä päivänä vedän kirjallisuusryhmää. Luon antologioita. Annan myös tilan muille luojille. Kirjoitan, editoin, yhdistän, kohotan ja kuuntelen. Luon tiloja sanoista ja sisäisistä maailmoista.

Minulle kirjoittaminen on luomista. Energia ottaa muodon. Tuntemisesta tulee sanoja. Sisäisestä liikkeestä tulee näkyvää.

Haluan luoda pehmeyttä vanhasta kivusta. Tästä on tullut yksi tärkeimmistä valinnoistani. Kipu voi luoda myös kovuutta. Kuitenkin minulla siitä syntyy enemmän ja enemmän pehmeyttä. Tietoista pehmeyttä. Sellaista jossa on tila myös kyynelille.

Pamcsi-perhe syntyi tästä pehmeydestä. Ne ovat pieniä, pyöreitä, tuntevia, violetteja tarinaolentoja. Niiden pienet tupsut vaihtavat väriä tunteiden mukaan. Ne elävät kukkia täynnä olevalla niityllä. Vauvatarinoita. Iltasatuja. Tällä hetkellä kaksi Pamcsi-tarinasarjaa on valmiina.

Minulle Pamcsit ovat enemmän kuin satuhahmoja. Ne tulivat uudesta sisäisestä tilasta, jossa rakkaus on yksinkertaista, läsnä ja luonnollista. Tiedän, että jokainen Pamcsi on myös osa minua: pelokas, rakastava, auttavainen, laulava, nukkuva ja se, joka tulee lopulta kotiin.

Polkuni on muodostunut monista pienistä oivalluksista: runo, maalaus, aamunkoitto, syvä keskustelu, kyynel, tarina, Pamcsi, lause, hetki jolloin katsoin itseäni eri tavalla.

Säilytin myös merkintöjä syvällisistä keskusteluistani. Niistä tuli merkityksellisiä merkkejä matkan varrella. Ne näyttävät, missä kohtaa minusta tuli rehellisempi itselleni, missä kohtaa näin vanhan osani, ja missä kohtaa kireys alkoi vapautua.

Nyt olen tässä. Kehossa johon sattuu usein edelleen. Sisäisessä tilassa, joka on jo avarampi. Elämässä, jossa kirjoitan, maalaan, luon tarinoita ja yhdistän ihmisiä. Kehoni opettelee edelleen sitä vapautta, jonka olen jo sallinut sisällä. Ja yritän olla kärsivällinen sen kanssa.

Hengitän.
Tarkkailen.
Luon.
Sallin.
Olen tässä.

Kaksikymmentä vuotta sitten minulle annetiin vielä viisi vuotta. Tänä päivänä kirjoitan tarinoita, luon pieniä tarinaolentoja, maalaan kuvia ja ylläpidän yhteisöä. Ja tunnen enemmän ja enemmän, ettei elämäni pyöri enää selviytymisen ympärillä.

Elämälläkin on nyt paikka minussa.

Olen edelleen täällä.

Ja nyt sallin itseni elää.

* 

Pamcseista

Pamcsit ovat pieniä, pyöreitä, pehmeitä ja violetteja tarinaolentoja, joilla on tuikkivat silmät. Loin ne hyvin nuorille lapsille, erityisesti vauvatarinota ja iltasatuja varten. Ne asuvat Tuuliheinätalossa kukkien täyttämällä niityllä. Pamcsien perheessä on kolme lasta: Mó, Miri ja Milu. Heidän vanhempansa ovat Papa Lumó ja Mama Lumi.

Pamcsit liikkuvat kierimällä. Kun ne kierivät, ne vetävät sisään pikkuruiset kätensä ja jalkansa. Jokaisella Pamcsilla on myös erityinen merkkinsä, joka tekee siitä ainutlaatuisen.

Niiden tärkein piirre on pieni tupsu. Tupsu vaihtaa väriä niiden tunteiden mukaan. Kun ne pelkäävät, kun niillä on kipua, kun ne ovat onnellisia, rauhallisia tai tuntevat olevansa rakastettuja, väri muuttuu lempeästi. Tällä tavalla tarinat auttavat hyvin nuoria lapsia ymmärtämään tunteita yksinkertaisten kuvien kautta.

Pamcsi-perheen tarinat käsittelevät rakkautta, turvallisuutta, perhettä, ystävyyttä, pelon lievittämistä ja rauhallisia nukkumaanmenohetkiä. Tällä hetkellä on 24 Pamcsi-tarinaa (täällä). Tässä on yksi niistä.

Pamcsit ja niiden ensimmäinen myrsky

Olin kaunis kesäpäivä. Pamcsit leikkivät kukkien täyttämällä niityllä. Ne kierivät tähän suuntaan. Ne kierivät tuohon suuntaan. Ne nauroivat.

Sitten yhtäkkiä synkkiä pilviä tuli auringon päälle. Taivas jyrähteli kovaan ääneen. Salamat välähtelivät.

Pienet Pamcsit pelästyivät. Niiden pienet tupsut muuttuivat sinisiksi.

”Voi, mikä se on?” Mó kysyi.

Alkoi sataa. Sade ropisi ja ropisi. Taivas jyrähteli taas kovaa. Salamat välähtelivät taas.

”Minua pelottaa”, Miri sanoi.

”Minua pelottaa”, Milu sanoi.

”Minua pelottaa kovasti”, Nimi sanoi.

Sitten pikku Pamcsit kierivät kotiin Tuuliheinätaloon. ”Mama! Papa!” Mó huusi. ”Mitä tuolla taivaalla on?”

Papa Lumó asui heidän luokseen. ”Se on myrsky”, Papa Lumó sanoi. ”Taivas jylisee. Salamat loistavat. Sade ropisee,”

Nimi puhui myös: ”Minua pelottaa kovasti!

Mama Titi silitti lempeästi häntä: ”Emme kastu täällä. Olemme turvassa täällä.”

Mama Lumi avasi sylinsä. ”Tulkaa tänne, te kaikki. Jokainen halaa vieressään istuvaa.”

Pamcsit halasivat toisiaan. Rakkaudella. Heidän siniset tupsunsa muuttuivat hitaasti taas keltaisiksi.

Mama Lumi alkoi laulaa pehmeästi. Sitten kaikki lauloivat hänen kanssaan.

Sade ropisee,
taivas jylisee,
tule syliin,
ala hymyillä.
Pamcsi kainaloon käpertyy,
enää ei itketä.

Ne lauloivat, kunnes myrsky oli ohi. Aurinko tuli esiin taas pilvien takaa.

”Katsokaa” Nimi sanoi. ”Aurinko paistaa!”

Pamcsit kierivät takaisin niitylle. Ruoho oli märkää. Kukat loistivat.

Ne kierivät.

Ne kierivät.

Ne nauroivat.

Pienet Pamcsit väsyivät.

Tuli ilta. Ne käpertyivät mamojensa lähelle. Mama Lumi halasi Miriä, Móta ja Milua. Mama Titi halasi myös Nimiä. Mama Lumi ja Mama Titi lauloivat Pamcsien tuutulaulua yhdessä:

Nuku, pienokainen, nuku,
ilta saapuu suloinen,
unitähti syttyy taivaalle,
tuudittaen sinua rakkaudessa.

Mama kuiskaa hiljaa vierellä,
tähdet katselevat taivaalla,
pehmeä tyyny, maman syli
pitävät turvassa yön yli.

Pamcsit kuuntelivat. Ne räpäyttivät kerran. Ne räpäyttivät toisen kerran. Ne nukahtivat suloisesti.

Tähdet kurkkivat ikkunasta. Tuuliheinätalo keinui pehmeästi hiljaisessa yössä.

***

Éva Nagy kirjoittaa salanimellä Aurora Amelia Joplin. Hän on unkarilainen kirjoittaja, runoilija, taidemaalari ja neljän lapsen äiti, ja on kulkenut shaumbra-polkua noin 20 vuotta. Elettyään vuosia sisäisessä transformaatiossa ja haastavan fyysisen olotilan kanssa, hän alkoi maalata noin kuusi vuotta sitten ja siirtyi myöhemmin kirjoittamiseen. Tänä päivänä hän kirjoittaa runoja, novelleja, tarinoita ja satuja, johtaa kirjallisuusyhteisöä, luo antologioita ja tukee muita kirjoittajia jakamaan sisäistä maailmaansa. Hänen töitään on saatavilla Múzsák Könyvtára -sivustolta ja hänen kirjailijanettisivuillaan AuroraAmeliaJoplin. Häneen voi ottaa yhteyttä sähköpostilla.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.