ITSEENSÄ LUOTTAMINEN – KAIKKEIN HULLUIN SEIKKAILU

Kirjoittanut Thalía Güido Z (www.crimsoncircle.com)
Joulukuun 2022 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

On vuosi 2022, ja olen juuri täyttänyt 33. Saavutin Kristus-iän koko maailman romahtamisen aikana. Koneiden ajan alkamisen keskellä. Kaaos vallitsee maan päällä, ja käymme läpi hulluinta unta/unelmaa, kaikkein aikojen radikaaleinta ja ehdottomasti todellisinta transformaatiota: kaiken sen ruumiillistaminen, mitä olemme, pysyen maan päällä säteilemässä valoamme. Ja, tuottamatta pettymystä, tämä syntymäpäivä oli erilainen kuin mikään muu.

Päätin juhlia sitä lähtemällä yksin matkalle Meksikon vuorille, Tepoztlánin kaupunkiin Morelosin maakunnassa, kahden koirani kanssa: Laisha, 14-vuotias sekarotuinen, joka näyttää keltaiselta labradorinnoutajalta, ja Ticho, keskikokoinen, 4-vuotias, vietnamilainen phu quocinkoira, joka on puolivilli ja juovikas ja jolla on nallekarhun naama ja asenne.

Asuin syrjäisessä hotellissa lähellä kukkuloita, ympärillä vehmasta luontoa ja kauneutta. Syntymäpäiväsuunnitelmani oli ottaa vain rennosti, ja seuraavana päivänä menisimme patikoimaan kevyesti kukkuloille. Ja kuitenkin minulla oli vähän pelkoa tästä nimenomaisesta päivästä. Päästettyäni irti 98 % ystävistä, tämä olisi ensimmäinen erakkosyntymäpäiväni, ja lisäksi olin nähnyt painajaisia muutamina viime öinä. Yksi niistä oli selväjärkinen uni, ja tämä liittyi sen ytimeen, mitä oikeasti tapahtui.

Tarpeellisena huomautuksena, paras kommunikointikanava minun ja sieluni välillä on ollut unimaailma. Ennen kuin kohtasin Crimson Circlen ja Adamuksen, olin tuskin vakavissani, joten heräämisprosessini ja myös Oivaltamiseni tapahtui ensin unissani. Sitten niistä tuli mahdollisuuksia, jotka voisin ladata, kun avauduin enemmän ja enemmän itselleni ja annoin vanhan identiteettini hävitä – identiteetin jolla oli syvään juurtunut suhde, kivun ja kaipauksen kera.

Vuosi sitten erosimme kumppanini kanssa – järjetön prosessi, kun se tapahtui pian Oivaltamiseni jälkeen. Se oli järkyttävää ihmisaspektilleni. Olin ajatellut, että jos menisin koskaan naimisiin, se olisi juuri tuo kaveri. Sen sijaan tapahtui erittäin tuskallinen ero, joka toi mestarin läsnäollessa monia haavoittuneita aspekteja integroitavaksi, täydellisessä synkronissa tietoisen valintani kanssa rakastua syvästi itseeni. Olin täysin intiimissä ja omassa hiljaisuudessani päättänyt sydämessäni valita itseni. "Valitsen minut, ennen kaikkea." Kolmen päivän päästä eksäni tuli sanomaan, ettei hän enää ollut rakastunut minuun. Minusta tuntui, että kuolisin. Ja tosiaan kuolin. Suhteemme aikana hän usein maadoitti minut. Hän oli tasapainottoman maskuliinienergiani ilmaisumuoto, joten elin siinä illuusiossa, että hän oli vakauteni ­– se joka vetäisi jalkani takaisin maan pinnalle, kun oli tämän todellisuuden ulkopuolella. Hänen brittiläinen sarkasminsa ja nokkela huumorintajunsa muistuttaisi minulle, että elämässä oli nautittavampia asioita kärsimyksen ulkopuolella, ja nyt häntä ei olisi siinä. Päätimme lakata pitämästä mitään yhteyttä, jotta voisimme päästää täysin irti tosistamme, ja tiedän, että jotkut teistä ymmärtävät sanoessani, ettei sen tekeminen ole kaikkein helpointa.

Minäpä kerron nyt tuosta selväjärkisestä painajaisesta, joka minulla oli viikko ennen syntymäpäivämatkaani. Tämä uni oli ensimmäinen kerta, kun näin tietoisuuteni sellaisena, kuin aivoni tulkitsevat sen. Se alkoi tyhjiöstä. Näin kolme majesteettista ja jättimäistä läpikuultavaa, värillistä kuplaa – jokainen oli erilainen ja niiden sisällä oli kuin meri. Näistä kuplista tuli valoheijastus, kuin katsottaessa elokuvaa elokuvateatterissa. Nuo kolme sädettä yhdistyivät muodostamaan yhden neliön, ja kun katsoin sitä, uppouduin 3D-todellisuuteen, kuin olisin hypännyt maalaukseen.

Seuraavaksi olin avaruusaluksessa parhaan mestariystäväni Amarán kanssa. Olimme menossa käymään jossain paikassa hänen syntymäpäivänään, joka oli juuri ennen omaani. Menimme kulkuneuvossamme johonkin muinaismetsään Euroopassa – suurenmoinen, mystinen ja aistillinen kokemus. Puhuimme keijujen kanssa, ja ystäväni näytti minulla jatkuvasti kätensä. Keskustelumme koskivat sallimista ja mitä se oikeasti merkitsee käytännössä. Hengitimme koko metsää sisään.

Seuraava pysäkki oli minun syntymäpäiväni, ja olin vienyt meidät Intiassa paikkaan, jossa oli pieniä kannibaalilapsia, jotka olivat hyvin nälkäisiä. Menin unessani täysin uhriuteen ja itkin, koska olin vienyt meidät painajaiseen. Ystäväni kääntyi minua kohti ja sanoi: " Thalí, näetkö?! Salliminen on sama asia metsässä kuin painajaisessa. Siinä ei ole mitään väärää, että olemme täällä – tuomme nämä pienet demonit tietoisuutemme valoon. Meille ei tapahdu mitään. Tämä on lahja. Jatka vain itsesi sallimista sisään!" "Auts!" hän sanoi nyppiessään hävyttömiä paskiaisia, kuin ne olisivat olleet minipiikkejä hänen sormissaan. "Auts! Valoa, valoa!" Nauroimme yhdessä.

Ymmärsin täysin, mitä hän tarkoitti – minun täytyi vain tehdä sama asia, kuin teimme metsässä. Niin yksinkertaista! Sillä ei ollut merkitystä, oliko kokemus epämiellyttävä mielelle – oli kyse sallimisesta ja hengittämisestä sisään. Sitten palasimme avaruusalukselle, ja heräsin.

Mennäänpä nyt syyskuun 14. päivään 2022. Minulla oli kummallinen syntymäpäivä, kaikenlaisten tunteiden ja paljon sallimisen kera. Seuraavana päivänä vietin aikaa nautiskellen uima-altaalla, ja menimme pienelle patikoinnillemme oletettua myöhemmin. Otin koirat ja lähdin hotellilta noin klo 17.30. Aurinko laskee noin klo 20.30, joten olin suunnitellut kävellä tunnin ja sitten tehdä täyden patikoinnin seuraavana päivänä.

Luonto oli niin lumoava, että jatkoimme Tichon ja Laishan kanssa kävelyä ja menimme pidemmälle kukkuloilla sademetsässä. Saavuimme pienelle vesiputoukselle, ja ajattelin meidän olevan hyvin onnekkaita. Kello oli jo melkein 19, joten aloin hermostua paluumatkasta. Takaisin oli kaksi reittiä: kaunis seikkailupolku tai käveleminen valtatien reunaa pitkin. Ticho tuijotti minua ja vaati seikkailua. Polku näytti selvästi merkatulta, vaikka menisimme metsän läpi, joten valitsin seikkailun! Mikä voisi mennä pieleen, jos meidän tarvitsi kävellä vain alas?

Kaikki sujui hyvin, kunnes tulimme vuorenseinämälle ja polku hävisi. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten pitkälle olimme jo kulkeneet, ja aurinko oli laskemassa. Hermostuneisuuteni lisääntyi, ja kun näin, ettei puhelimessani ollut kenttää, aloin mennä paniikkiin. En löytänyt tietä takaisin, enkä kuullut enää vesiputousta. Voi hemmetti! Olimme eksyneet.

Olin kauhuissani. Muistaessani eksäni, tunsin kamalaa tuskaa ja jotain puuttuvan. Hänellä oli tapana tyynnyttää minua, kun minulla oli paniikkikohtauksia tai tunsin olevani vaarassa tai maailman pakahduttama. Hän oli turvaverkkoni. Voitko kuvitella, mitä kaikkea vieraili luonani metsän pimeydessä? Itse-epäilyn lisäksi, oli entisten elämien aspekteja: orpo, tasapainoton neito joka odotti pelastajaa, pelokas ja kontrolloiva äiti, mokannut haavoittunut lapsi, avuton kuningatar joka rakasti esittää uhria valtapeleissään. Se, joka menetti rakkauden ja mietti itsemurhaa. Pelkurienkeli. Pioneeri joka meni aivan liian pitkälle rajojen yli ensimmäisellä luomiskierroksella, murtautui tulimuurin läpi ja oli nyt täysin eksynyt kaksinaisuuteen ja oli yksin.

Huusin kurkku suorana APUA! Tietysti kutsuin Adamusta, Kuthumia, Tobiasta, Jeshuaa, Kwan Yinia, ja kuulematta heistä hukuin syvemmälle epätoivoon. Mutta heidän myötätuntonsa on niin suurta, että he sallivat minun kohdata syvimmät ja kätketyimmät pelkoni – ne jotka asuivat kellarin kellarissa maton alla, lukkojen takana, haudattuna vankityrmään. Eikä vain tämä, vaan he sallivat minun kokea – omasta valinnastani ja todella aidolla tavalla – tulemisen omaksi sankarikseni.

Yritin jatkuvasti löytää tuon pienen polun, jotta voisimme palata vesiputoukselle, mutta koska olin täysin paniikissa, sallin itseni tehdä huonompia valintoja. Aloin hyppiä, ylittää ja tuhota aitoja hullun lailla. Poistin lukkoja ja heitin niitä ruohikolle huutaen, ettei minulla ole aikaa korjata teidän aitaanne – meidän täytyy pysyä hengissä!!! (Jälkikäteen tämä oli minusta melko huvittavaa.) Pelkäsin myös, että niiden kiinteistöjen vahtikoirat joille tunkeuduin, tulisivat ulos, koska Tichon aggressiivisuus on nolla, vaikka sen kimppuun hyökättäisiin (se on "ota kiinni jos saat" -tyyppiä), ja Laishita on seniori. Ja tietysti nämä kukkulat ja laaksot ovat tunnettua huumekauppa-aluetta, mikä lisäsi pelkococktailia.

Nyt ilmestyi ukonilma. Olimme täysin pimeässä, edes kuunvaloa ei näkynyt puiden lomasta, ja ympärillä oli rikottuja lukkoja, kiviä ja kostea sademetsä. Koiran kiitos (suom. huom. "koira" on "jumala" toisinpäin), minulla oli puhelimessa valo, ja kentän vilahtaessa pystyin näkemään kartan. Olimme kaukana mistään näkyvästä tiestä, mutta kartan saaminen käteensä auttoi paljon.

Joka kerta huutaessani koirat tulivat aina vain levottomammiksi, ja ukkosen ja sateen sekä niiden rakettien kera, joita ammuttiin isänmaallisuusjuhlissa kaupungissa, ne sekosivat. (Oli Meksikon itsenäisyyspäivä, joten saatoimme kuulla juhlimisen ääniä etäältä.)

Hetken luulin, ettei tilanne voisi tulla enää pahemmaksi. Silloin sanoin itselleni: OKEI, NYT RIITTÄÄ! PYSÄHDY, JA HEMMETTI, VEDÄ NYT SYVÄÄN HENKEÄ. Vaikka ajatus pysähtymisestä täysin paikalleen paikkaan, joka tunnetaan myrkyllisistä käärmeistään, hämähäkeistään ja skorpioneistaan, sai minut tärisemään, tiesin, että sitä juuri tarvitsin palatakseni takaisin keskukseeni.

Pysähdyin ja sallin itseni tuntea sateen. Hengitin syvään, join vähän vettä ja sitten kävin pissalla. Ukkonen jyrähti taas, ja toinen koirani yritti karata, joten menin sen perään ilman housuja. Saatoin kuulla koko Ylösnousseiden mestareiden klubin nauravan, ja sieluni nauroi vedet silmissä: millaista kokemusta elämmekään!

Hengittäessäni aloin tuntea Henkeni. Muistin Adamuksen kristallitarinan, Geoffreyn "olen olemassa" -tarinan, kun kivi oli iskeytymässä häneen. Energiani kertoi minulle, että jos sain itseni johonkin sisään, niin saisin itseni myös ulos siitä. Muistin ystäväni Amarán sanat: "Tee ensin tietoinen valinta ja sitten vain salli se, ilman mitään odotuksia." Sieluni kuiskasi: "Päästä irti kontrollista. Olet minun käsissäni. Kaikki on hyvin." Komensin energiaani kovaan ääneen: "Olen puhdas tietoisuus. Olen olemassa! Käsken kaikkia energioitani palvelemaan minua vapaudessa! Minä olen mitä olen!!!!"

Kaikki tuli takaisin lämpimänä syleilynä, kuin taikakupla, joka kääri minut sisäänsä. Sydäntäni tuntui pidettävän ehdottoman herkullisessa ja maukkaassa rakkaudessa, myös paniikin keskellä. Tuolla hetkellä tunsin ehdotonta varmuutta, että saisin itseni ja koirani ulos tästä ehjin nahoin. Tein tuon mitä syvimmän oletuksen, ja sitä seurasi kaiken energiani ja fokukseni laittaminen sen tuntemiseen koko sydämelläni ja olemuksellani. Sanoin myös: "Olen takaisin, ennen kuin ravintola suljetaan, ja tilaan mezcalin ja oluen, Clamaton kera ja syön kokonaisen pizzan!"

Ei ollut enää tilaa pelolle, sillä se ei ollut kirjaimellisesti vienyt minua minnekään, ja se saanut meidät vain enemmän eksyksiin. Nyt minun täytyi hyväksyä viisauteni valitsemani avatarin kera: sisäinen soturi ja peloton prinsessa Xena.

Minun täytyi tulla omaksi miehekseni, feminiinisen intuitioni opastamana. Minun täytyi saattaa itseni takaisin kokonaiseksi, olla täysin läsnä ja olla se vakaus, jota tarvitsin saadakseni meidät pois sieltä. Ja tiesin, että jos luiskahtaisin takaisin kaksinaisuuteen ja pelkoon, tilanne voisi todella pahentua. Tässä kohtaa tietoisista valinnoista tulee taikasauva.

Jatkoin kävelemistä koirien kanssa ja saavuin risteykseen polulla. Toinen oli haara vähän selvempi, kun ei ollut niin paljon puita, ja toinen näytti pimeältä luolalta, ja saatoin nähdä vain kiviä. Pimeämmällä polulla sädehti tulikärpäsiä. Pääni kehotti valitsemaan näkyvämmän polun. Intuitioni oli eri mieltä, mutta pimeänpelosta seurasin mieltäni. Käveltyäni 20 minuuttia, löysin superkarmivan, valtavan linnatyyppisen talon, jonka vieressä seisoi pienempi talo tyhjänä. Olin jonkin kiinteistön sisäpuolella, valtavan verannan edessä, jossa oli monia lukkoja ja ketjuja. Uni palasi mieleeni: jatka itsesi sallimista. Seiso matalan aidan takana, erossa mielen tuomitsemisesta ja mielipiteistä. Me selviydymme!

Minusta tuntui, että meidän oli pakko olla lähellä maantietä, jos kerran tunkeuduimme jo talojen pihalle, mutta siellä ei tuntunut turvalliselta. Kun palasin takaisin risteykseen, tulikärpäsiä oli edelleen tuolla pimeämmällä polulla, ja oivalsin mitä kirjaimellisimmalla tavalla, mitä sydämensä sokea seuraaminen todella merkitsee. Kun kävelin vaarallisemmalta näyttävää polkua, tulikärpäset lensivät eteenpäin. Ai, tajuan nyt! Ne opastavat meitä! Oivalsin, että tämä oli kuivunut joenuoma. Kivet olivat valtavia ja liukkaita, mutta sydämeni sanoi: "Seuraa jokea. Anna virran viedä sinua."

Niinpä seurasin. Jatkoimme kävelyä, ja yhtäkkiä kompastuin johonkin, mikä näytti juuri kuoriutuneilta munilta, kanamunan kokosilta. Voi v**tu! Nuo ovat käärmeenmunia! Muistin mestarioikeuteni: olen turvassa! Ja puhuen eläimille olettaen, että joka asia on minun energiaani, kerroin, että olen mestari eikä ole tarvetta tulla esiin tervehtimään meitä. Eteenpäin kulkiessani löysin toisen eläimen luurangon, mutta tulikärpäset olivat tuikkivia oppaitamme. Pian kuulin juhlaäänien tulevan lähemmäs ja tiesin, että olimme lähellä maantietä.

Yhtäkkiä saavuimme jyrkälle rotkolle, kenties 3 metriä korkea. Yritin löytää tien sen ympäri, mutta ei ollut muuta tietä kuin alas. Ensin kapusin alas löytääkseni reitin, sitten palasin hakemaan kummankin koiran, ja kannoin ne yksitellen toisella käsivarrellani. Tässä kohtaa minusta tuntui kuin Chuck Norrisilta, kunnes – pum! – luiskahdin Laishan kanssa ja kierimme alas kuin lumipallo. Taianomaisesti olimme kumpikin kunnossa! Kolautin pääni ja polveni, mutten tuntenut kipua eikä ollut murtuneita luita, vääntyneitä nilkkoja tai revähtäneitä lihaksia. Näin Tichon, jonka liivi oli pudonnut puolitankoon, ja se oli niin hupaisa näky, että purskahdin nauruun. Tämä oli suuri helpotus!

Kävelimme vielä 10 minuuttia, ja - voilá! – olimme maantiellä. Juuri samalla hetkellä kun pääsimme sinne, kaksi paikallista naista käveli ohi omien lamppujensa kanssa. Kerroin heille eksyneeni vuorille ja kysyin, tiesivätkö he, miten päästään hotellilleni. Myötätunto heidän silmissään toi mieleeni Adamuksen ja Kuthumin, ja tiesin, että olin rakkaiden ystävieni kanssa. Naiset kertoivat minulle, että olin vielä kaukana, mutta he tiesivät oikopolun, ja muutamassa minuutissa he olivat vieneet meidät asuinsijani ovelle. He kieltäytyivät tarjoamastani juomasta, ilmaisin rakkauteni ja toivotin hyvää yötä, tietäen, että olin kanssakäymisissä oman energiani kanssa.

Painajainen oli ohi, eikä meillä ollut enää mitään vaaraa. Sain Margherita-pizzani ja juomani. Koirat saivat myös herkkunsa, ja hotellin työntekijät kertoivat minulle kamalia tarinoita, miten moni ihminen eksyy metsään viikoiksi ja miten moni ei selviä kertomaan omaa tarinaansa. "En tiedä, uskotko Jumalaan, mutta olit todella onnekas!" he sanoivat.

"Ei ollut kyse onnesta", vastasin. Oli kyse ehdottomasta ja sokeasta luottamuksesta. Ei luottamuksesta sattumanvaraiseen Jumalaan jossain tuolla, ei ylösnousseisiin mestareihin, ei Crimson Circleen, ei Gaian hyvyyteen tai sademetsäkukkuloiden elementaaleihin, ei kristalleihin eikä onnenkaluhin, ei edes koiriini. Se oli täyttä, puhdasta ja ehdotonta luottamusta Itseeni, ei mihinkään muuhun.

***

Thalía on peloton sielu, jolta vei liian monta elämää oivaltaa, ettei hän ollut puut, vaan itse metsä. Meksikossa syntyneenä ja kasvaneena, hän oli ennen tutkiva ihmisoikeusaktivisti ja toimittaja merkittävässä meksikolaisessa El Universal -sanomalehdessä, sekä Playboy Magazinen reportteri, kunnes valaistumisen mahdollisuus tuhosi hänen uransa. Hän jätti tuon surullisen, traumaattisen ja kurjan elämä taakse ja salli itsensä lopulta nauttia elämästä. Hän asui Kaakkois-Aasiassa neljä vuotta, pääasiassa Hanoissa, Vietnamissa, ja on nyt taas Meksikossa, ruumiillistaa Itseään, löytää koko universumin luonnon shampoota valmistavasta maailmasta ja toteuttaa omia luomuksiaan aistillisten aromien ja hurjien, kosmisten pyrkimysten avulla. Thalía on aloittamassa omaa bisnestään nimeltään "De lo Cósmico & Salvaje" yhdessä parhaan kaverinsa Agné Viliutèn (Amará) kanssa, ja häneen voi ottaa yhteyttä sähköpostilla.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.