ERÄÄN UUDELLEENSYNTYNEEN SHAUMBRAN MUISTELMIA
Kirjoittanut Joep Claessens (www.crimsoncircle.com)
Toukokuun 2023 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
"Olet planeetalla nyt nauttimassa elämästä itseäsi varten, näyttämässä muille, että elämä voi olla iloista ja rakastavaa, ja olet siellä maan päällä juuri nyt ketä tahansa ihmistä varten, joka haluaisi kuulla lisää."
Sanoja jotka Tobias sanoi huhtikuussa 2008 ja jotka puhuivat sydämelleni. "Kyllä! Ilmoita minut mukaan", muistan ajatelleeni. Vuosia nämä sanat, kirjoitettuna ensimmäisessä persoonassa, koristivat Facebook-profiiliani – ajatuksena, että se auttaisi tekemään niistä totta jollain tavalla. Ei tehnyt. En koskaan oikeasti tuntenut, että pystyin elämään tuon moton mukaan, huolimatta kaikista "aspekteista", joita olin integroinut vuosien saatossa, ja puhumattakaan Aliyahin harjoittamisesta, kunnes lehmät tulivat kotiin, minkä oli tarkoitus tuoda ilo takaisin elämääni, kuten Tobias väitti. No, yhtään lehmää ei koskaan ilmestynyt ovelleni. Niinpä jossain kohtaa päästin siitä kaikesta irti ja pilkoin kaikki ne porkkanat, joita nuo kummitukset heiluttivat jatkuvasti edessämme, ja tein niistä porkkanakakkua. Silloin asiat alkoivat lopultakin muuttua.
Mutta ennen kuin pääsemme hyvään osuuteen, peruutetaanpa vähän, tämän vuoden helmikuuhun, jolloin Geoffin artikkeli Ulottuvuustyöntekijöistä ilmestyi Shaumbra-lehdessä. Tuon artikkelin lukeminen oli "tule Jeesuksen tykö" -hetkeni, kuten sanotaan. Ja sitten oli myöhemmin The Realm Workers – Call to Return -kanavointi (= ulottuvuustyöntekijät, kehotus palata), jossa Adamus käsitteli aihetta tarkemmin.
Erityisesti Geoffin artikkelin lukeminen iski minua, kuin lekalla päähän. Ikään kuin olisin kompuroinut pimeässä koko elämäni, ja aivan yhtäkkiä joku sytytti valot. Hyvin monissa elämäni asioissa oli yhtäkkiä tolkkua, asioissa joiden kanssa olen kamppaillut ja joita olen ihmetellyt koko ikäni. Perspektiivini siihen, kuka olin ja mitä olin tehnyt koko elämäni, muuttui täysin tuolla hetkellä.
Siinä oli nyt täysi tolkkua, ettei Aliyahin harjoittaminen ollut minua varten, sillä se vaatii olemaan läsnä. Tuo harjoitus vahvistaa läsnäoloa ja ankkuroi sinut enemmän ja enemmän fyysiseen kehoosi. Tämä on syy, että hyvin monet ihmiset tuntevat vastustusta tuota harjoitusta kohtaan – he eivät oikeasti halua olla kehossaan; liian monia tuskallisia tai traumaattisia muistoja on tallennettuna siihen! Minusta se olisi tehnyt hyöyttömän ulottuvuustyöntekijänä, tullessani liian maadoittuneeksi tähän todellisuuteen. Jos olisin vain tiennyt tämän, se olisi säästänyt minut paljolta turhautumiselta silloin!
Kaikista henkilökohtaisista ominaisuuksista joita Adamus antoi sellaiselle, jota hän kutsui ulottuvuustyöntekijäksi, saatoin ruksata melkein kaikki: elää hyvin hiljaista elämää; tarvitsee paljon, paljon aikaa yksin; nukkuminen, torkut ja päiväunelmointi ovat lempiajanvietteitä; on sisäänpäinkääntynyt ja pohdiskeleva; ei kovin kiinnostunut perheestä, urasta tai sosiaalisista aktiviteeteista; on herkkä 3D-maailman karuudelle; innokas lukija; rakastaa kunnon patikointia luonnossa; on liian paljon lahjakkuutta jonka ilmaisemiseen en koskaan löytänyt tapaa; ja olin täysin tietämätön, mitä tein maan päällä ja mitä itua minun oli olla täällä (paitsi, että valmistauduin lähtemään iäksi, siis edes sen hoksasin, kiitos Adamuksen).
Minäpä kerron tarkemmin, jotta saat kuvan.
Tulen torkkujien suvusta (vai pitäisikö sanoa "avaruuskadettien/pilviveikkojen" suvusta?). Isän puolen isoisä – riippumatta siitä, miten moni hänen 12 lapsestaan ja lukemattomista lapsenlapsistaan vieraili hänen ja rakkaan isoäitini luona jonain joutilaana sunnuntai-iltapäivinä – istui nojatuolissaan kaiken sen keskellä, ja kun hän oli saanut tarpeekseen siitä kaikesta, hän sammutti kuulolaitteensa, sulki silmänsä ja oli poissa, tietämättömänä metelistä ympärillään. Sitten oli isäni, joka oli kuuluisa kyvystään ottaa torkut mihin tahansa aikaan päivästä, missä tahansa asennossa – maaten, istuen tai seisten. Hän työskenteli vähän aikaa kaivosmiehenä, ennen kuin aloitti oman yrityksensä, ja kun heillä oli tauko, isä istui pöydän vieressä, laski päänsä käsivarsien päälle ja otti torkut siinä.
Siis minun oli kai määrä seurata heidän jalanjäljissään. Muistan, kun eräänä päivänä opiskellessani yliopistossa 1980-luvun alussa, tulin kotiin pitkän ja uuvuttavan kurssipäivän jälkeen ja panin pitkäkseni, ottaakseni torkut klo 17 iltapäivällä – ja heräsin sitten klo 9 seuraavana aamuna. Se oli varmaan ulottuvuustyöntekijöiden alokasleiri sen perusteella, mitä tiedän. Sillä heräsin uupuneena, käänsin kylkeäni ja torkahdin taas, kunnes oli puoli päivä, ja sain lopulta vähän lepoa.
Enemmän lähiaikoina, covid-pandemian aikana tein uuden henkilökohtaisen ennätykseni kolmilla torkuilla samana päivänä – yhdet aamiaisen, yhdet lounaan ja yhdet päivällisen jälkeen! Sitä seurasi kunnon kahdeksan tunnin yöunet. Silloin varmaan teimme loppusilauksia johonkin asiaan muissa ulottuvuuksissa.
Pandemia oli tietysti siunaus valepuvussa ulottuvuustyöntekijöille. Oli sulkutiloja, sosiaalista etäisyyttä, maskinkäyttöä, etätöitä – introverttien toteutunut märkä uni! Haluan kutsua tuota pandemiaa "introverttien kostoksi" (kuolonuhreja/kärsijöitä lukuun ottamatta tietysti, ne eivät olleet meidät tekosiamme). Maailma marssi lopultakin meidän tahtiimme. Sen sijaan, että meidän piti pakottaa itsemme elämään ekstroverttien tavalla, heidän täytyi elää meidän tavallamme jonkin aikaa. Puhumattakaan siitä, että se vapautti meidät ulottuvuustyöntekijöinä tekemään Taivaan ristin loppuvalmisteluja.
Toinen asia jota minulla tapahtui, aina lapsuudesta saakka, oli, että toisinaan en ollut läsnä kehossani, edes valveilla ollessani. Tätä tapahtui vaihtelevasti, ja tavallisesti sitä kesti muutaman päivän, ennen kuin ilmestyin taas paikalle. Kävelin ympäriinsä, mutta kukaan ei ollut vastaamassa puhelimeen. Se oli vaikeaa kumppaneilleni, niille kahdelle joiden kanssa olin pitkässä suhteessa. Kumpikin heistä otti sen melko henkilökohtaisesti, eivätkä he suhtautuneet siihen hyväntahtoisesti. Käytyäni Sexual Energies Schoolin, tunsin syyllisyyttä ja mietin, oliko se jonkinlaista energiansyömispeliä – saada heidät juoksemaan perässäni. Sitä kuitenkin tein. Nyt tiedän miksi. Mutta en tiennyt sitä tuolloin. "Kulta, lähden töihin", minun olisi pitänyt kertoa heille. "Rakennan siltaa taivaaseen. Ei kannata valvoa minun vuokseni!"
Sitten yksinäisyys, yksinolemisen ilo. Olen aina ollut hyvin tyytyväinen omaan seuraani, jo lapsena. Vaihdoin ajan viettämisen naapurustoni lasten kanssa kadulla, runsaaseen aikaan yksin kotona, lukien kirjaa tai päiväunelmoiden. Äiti oli huolissaan minusta, koska oli niin ujo ja sosiaalisesti kömpelö lapsi. Teinivuosina, kun muut lapset alkoivat käydä ulkona, pysyin huoneessani musiikin, kirjojen ja pienen mustavalkotelevisioni kanssa. Nuorempana se ei koskaan vaivannut minua. Sitä vain tein. Vasta myöhemmin aloin ihmetellä sitä – oliko minussa jotain vikaa?
Pitkään olin kateellinen muille ihmisille, jotka näyttivät olevan paljon enemmän läsnä. Heillä oli tarkoitus, elämässä jotain mihin he voivat kanavoida energiansa. Yritin löytää jotain sellaista itselleni. Lapsena sanoin kerran äidille, että haluaisin olla tanssija. Se tuli täysin puskista, kun en tuntenut ketään, joka oli tanssija, enkä tanssinut millään muotoa siinä kohtaa. Vasta mentyäni yliopistoon aloin tanssia itse, mutta vain huvin ja itseilmaisun vuoksi. Tanssin edelleen, ja se on ehdottomasti ollut taivaan lahja tälle ulottuvuustyöntekijälle. Täydellinen tapa pitää energia liikkeessä ja päästä pois päästä!
Elämässäni on ollut aina myös musiikkia, olen kokeillut eri instrumentteja, kuunnellut paljon musiikkia ja myöhemmin laulanut, käyttäen ääntäni. Kaikki opettajat joiden kanssa työskentelin, sanoivat, että olin lahjakas, mutten koskaan kyennyt muuttamaan sitä miksikään kestäväksi.
Eräs astrologi sanoi minulle kerran, että karttani perusteella minusta tulisi mahtava terapeutti. Sitä tavoittelinkin, mutta turhaan. Loppujen lopuksi tiesin aina vaistomaisesti, ettei niin ollut tarkoitus olla, ainakaan urana. En ymmärtänyt miksi. Ja minulla ei todellakaan ollut aavistusta, mitä sitten tekisin omalla elämälläni.
Kun aloin tehdä töitä, urani oli jokseenkin olematon. Torjuin ylennykset, koska en ollut kiinnostunut työtunneista ja paineesta, mitä tuli tarjottujen paikkojen mukana. Minusta tuntui aina, että se mitä tein, alitti kykyni, mutta en yksinkertaisesti ollut kiinnostunut pyrkimään mihinkään haastavampaan, mihinkään mikä hyödyntäisi sen, mihin tiesin kykeneväni.
Sitten oli biologinen perheeni. En koskaan ollut juurikaan perhemies. Minusta tuntui aina käenpojalta omassa perheessäni – pudotettu sattumanvaraiseen pesään vieraiden joukkoon, jotka eivät näyttäneet tai tuntuneet yhtään minulta. Kun perustin oman perheen, aloin asua taas yksin kymmenen avioliittovuoden jälkeen, ja muutimme suhteemme "asutaan erillään yhdessä" -suhteeksi. Lapset asuivat kanssani puolet viikosta ja äitinsä kanssa toisen puolen, ja viikonloput vietimme yhdessä. Se oli taivaan lahja tuossa kohtaa, kun ulottuvuustyöni alkoi todella lisääntyä 1990-luvun alkupuolella. Tuohon aikaan tein töitä vain neljä päivää viikossa, minulla oli jokainen perjantai kokonaan itselleni, ja vietin viikonloput vaimoni ja lasteni kanssa.
En kadu perheen perustamista, lasten hankkimista ja 3D-työpaikassa työskentelemistä. Se piti minut ankkuroituna tähän todellisuuteen, piti minut maadoittuneena ja toi minulle myös iloa monin tavoin. Mutta se oli vaikeaa toisinaan: navigoida henkilökohtaista heräämismatkaani ja yrittää samalla elää "normaalia elämää".
Ainoa ongelma oli, etten tullut tällä kertaa tähän maailmaan saadakseni normaalin elämän. Niinpä pääsin heräämismatkallani siihen pisteeseen, jossa minun täytyy päästää irti siitä kaikesta. Silloin päätin muuttaa Atlantin yli, jättää perheeni, työpaikkani ja "normaalin elämäni" taakse ja fokusoitua täysin oivaltamiseeni vastikään löydetyn shaumbra-rakkauteni kanssa. Mutta sekään ei kestänyt, sillä noin 2015/2016 paikkeilla – jolloin Adamuksen mukaan lisäsimme ulottuvuustyötä muutamalla pykälällä – sekin alkoi hajota. Päädyin asumaan autossani pari vuotta, matkustellen ja yrittäen samalla löytää tukevaa maaperää ilman kumppania, johon tukeutua. Oli aika lopultakin tulla täysivaltaiseksi, reilun 35 vuoden jälkeen läheisriippuvaisia suhteita.
Muutaman kerran noiden vuosien aikana tulin kohtaan, jossa olin valmis heittämään pyyhkeen kehään. Viimeisen, erityisen haastavan sielun pimeän yön jälkeen, pieni minä kertoi koko Minulle, että olin valmis tämän elämän osalta. Jos asiat eivät muuttuisi paremmaksi pian, kirjoittautuisin mieluummin ulos täältä. Silloin sain luvun – 2023 – ja tuntiessani sitä, saatoin tuntea valoa tunnelin päässä. Mitään lisäyksityiskohtia ei annettu, mutta 2023 oli vain parin vuoden päässä siinä kohtaa, joten suostuin pysymään maisemissa nähdäkseni, mitä se toisi.
Ja tässä sitä ollaan, Taivaan risti on pulkassa ja työni ulottuvuustyöntekijänä on tehty. Ninja-päiväni ovat ohi! En koskaan resonoinut merirosvoleiman kanssa, jonka hyvin monet shaumbrat hyväksyivät. Ja siinä on täysin tolkkua nyt. Olin yksi noista salamyhkäisistä, jotka työskentelivät pimeän turvin. Et koskaan nähnyt minun tulevan, et koskaan tiennyt, mikä sinuun iski! Tulin sisään ja lähdin pois, ennen kuin ehdit vetää kunnolla syvään henkeä.
Taivaan risti antoi minulle uskomattoman loppuunsaattamisen ja helpotuksen tunteen, ja suurta ylpeyttä siitä, mitä olimme saaneet aikaan. Sen tietäminen, ettei kenenkään tarvitse koskaan käydä läpi, mitä me ulottuvuustyöntekijät kävimme läpi (no, ainakaan tällä maapallolla). Tunnen myös innostusta ja odotusta, mitä tapahtuu, kun satojentuhansien ulottuvuustyöntekijöiden tukahdutettu luovuus tulee lopulta esiin ja käyttöön tässä vanhassa Maassa.
Annan itselleni kaiken tarvitsemani ajan tottua siihen ajatukseen, että minut on vapautettu velvollisuuksistani ja että on lopultakin aika todella inkarnoitua – todennäköisesti ensimmäistä kertaa JA viimeistä kertaa – ja päättää, mitä elämästä nauttiminen maan päällä oikeasti merkitsee minulle. Minulla on edelleen paljon porkkanakakkua, joka pitää minut liikkeessä, joten se on ok – ei ole kiirettä. Mutta odotan innolla pääsemistä lopultakin siihen pisteeseen, jossa voin elää nuo Tobiaksen sanat, oppia enemmän, mikä roolimme oli ulottuvuustyöntekijöinä, tuoda Maahan sitä viisautta, jota olen kerännyt muissa ulottuvuuksissa tätä työtä tehdessäni, mennä jälleen sinne, mutta nyt ottaen ihmisen mukaan matkalle tietoisesti, ja kenties myös opettaa muille, miten navigoidaan noita ulottuvuuksia.
Kaiken kaikkiaan olen melko varma, etten ole nähnyt vielä mitään!
"... kun löydämme, mitä etsimme
pudotamme nämä laukut emmekä etsi enää.
Se tuntuu taivaalta, kun olemme kotona."
– The Wailin' Jennys: Heaven When We're Home
***
Joep Claessens oli mukana alusta saakka tällä vapaan tahdon planeetalla, mutta 1327 elämän jälkeen hän on valmis lopettamaan. Tässä viimeisessä elämässään hän suostui olemaan yksi ulottuvuustyöntekijöistä ja on hyvin onnellinen, että tuo työ on tehty ja todellinen hauskanpito voi lopultakin alkaa, hallelujaa! Häneen voi ottaa yhteyttä sähköpostilla.
-----------
Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.
Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.