Päivän uffo

Ei uffosta lähdetä kuin torpasta!




HomeViestejäMuita kirjoittajiaElokuu 2019 - Leigh Bisset - Pois kontrollista, takaisin itseen

Elokuu 2019 - Leigh Bisset - Pois kontrollista, takaisin itseen

POIS KONTROLLISTA, TAKAISIN ITSEEN
 
Kirjoittanut Leigh Bisset (www.crimsoncircle.com)
Elokuun 2019 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
 
Muutamassa tunnissa sen jälkeen, kuin olin kertonut Facebookissa tehneeni läpimurron luovassa ilmaisussani, keho päätti, että oli sen vuoro sanoa sanottavansa. Minulle täytyi tehdä kirurginen toimenpide, jossa täytyi nukuttaa, eli se tarkoitti lyhyttä rupeamaa sairaalassa.
 
Ennen operaatiota hoitaja toi minulle leikkauskaavun, pyysi minua riisumaan kaikki vaatteet ja laittamaan sen päälleni. Menin vessaan vaihtamaan. Kaavusta näkyi kuitenkin täysin läpi eikä sitä ollut tarkoitus pitää kiinni takaa. Seisoin peilin edessä ja yritin vetää masuni sisään ja nykiä kaapua eriskummallisiin asentoihin siinä toivossa, että se peittäisi ainakin takapuoleni, mutta ei ollut mahdollista.
 
Olen itsetietoinen enkä halunnut tissieni valahtavan esiin ollessani tajuttomana pöydällä (kyllä, minulla on vilkas mielikuvitus). Mutta oltuani leikkauksessa kerran aiemmin ja päästyäni kuin koira veräjästä pitämällä urheiluliivejä, tiesin, mitä tehdä. Melkein sankarina palvoen halasin rintsikoitani, kiitin niitä olemassaolosta ja laiton päälleni. Se sai tuntumaan, että minulla oli jotain kontrollia, edes hieman valtaa siihen, mitä tapahtui.
 
Astuin ulos vessasta, ja kuten ajoitukseen sopi, yksi paikallinen mies sattui kulkemaan ohi ja katsoi oikein kunnolla, koska 1) hän pystyi tekemään sen (sairaala ei taida uskoa oviin) ja 2) jättimäinen ikkuna takanani ei korostanut ainoastaan merinäköalaa. Totaalisen nöyryytettynä kipusin sänkyyni, paperiverhojen hauraaseen turvaan. Kyllä, siellä oli tosiaan paperiverhot. Nuo kapistukset olivat järkytys minulle. Kuka on koskaan kuullut moisesta hölynpölystä?
 
Joka tapauksessa minulla on 2-vuotiaan rakko, eikä aikaakaan, kun minun täytyy uhmata avointa ovea ja uskaltautua taas vessaan. Mutta tällä kertaa ajattelen sen olevan hallinnassa. Nappaan neulepuseroni, laitan sen kehoni eteen ja kävelen sivuttain kuin rapu, pitäen selkäni ikkunaa kohti. Saatuani homman hoidettua rapukävelen takaisin sänkyni hauraaseen turvaan paperiverhojen taakse.
 
Eikä aikaakaan, kun hoitaja tulee. Hän ilmoittaa minulle, että on leikkauksen aika ja minun täytyy kävellä poikkeuksellisen vilkasta yleistä käytävää pitkin leikkaussaliin. Mitä? Se on pahempaa kuin paperiverho!
 
Paikka näytti siltä, kuin puoli saarta olisi tullut tuolle sairaalaosastolle. Täytyikö minun oikeasti tehdä tuo "häpeäkävely"? Se oli niin … aataminaikuista. Auts, yksi huitaisu lisää arvokkuuteeni. Sanoin hoitajalle: "Lasketko leikkiä? Kuka luulet minun olevan, Cercy?" (Game of Thornesista, jossa hän teki oman häpeäkävelynsä).
 
Hoitajaa se ei huvittanut, mutta hän antoi minulle toisen kaavun laitettavaksi takaperin peittämään takapuoleni. (Pyysin kuutta kaapua, muttei hänellä ollut.) Sanoin hänelle parhaalla snobiäänelläni (kuin se muuttaisi jotain): "En aio kävellä tuota käytävää pitkin, kun puoli saarta näkee kunnolla tussuni ja persvakoni."
 
Se ei ollut vitsi. Tarkoitin sitä. Niinpä vedin peiton sängystä ja kiedoin sen kehoni ympärille yrittäen säilyttää edes hivenen arvokkuuttani (siinä se sana on taas). Mutta kohdataanpa se suoraan: ei ollut mitään arvokasta kävellä pitkää käytävää kietoutuneena peittoon, jalassa paperitossut ja päässä verkko, joka ei peittänyt edes korviani! Minulla on suuret korvat – haluan pitää nekin peitossa! Hiusverkko oli yksi loukkaus lisää sataan muuhun.
 
Minut johdatetaan odotushuoneeseen, ja näen kolme miestä, jotka auttavat leikkaussalissa sekä paikallisen kaverin, joka vaeltelee käytävässä. Mitä helvettiä nämä miehet tekevät täällä? Ja miksi tuo hemmetin sairaala-apulainen maleksii täällä? Alan hikoilla. Luulin, että paikalla olisin vain minä, naislääkäri ja hoitaja tai pari. Tarkoitan, että tässä oli kyse minun vaginastani, pyhästä naisten jutusta – eivätkö he tienneet sitä?
 
Juttu on niin, että tiesin hemmetin hyvin, että jalkani olisivat ylhäällä jalustimissa ja olisin tiedoton kehoni ollessa kuin sika paistovartaassa! (Varoitin sinua mielikuvituksestani.) Mikään ei ollut kontrollissani. Tunsin olevani täysin paljas ja vereslihalla. Sitten alkoi paniikki.
 
En aio kieltää, että tämä yllätti minut. En panikoi koskaan. Olen tyyni ja mukava ihminen (minulla on oikeus kuvitella itseni niin, kuin haluan). Tuhansia ajatuksia kulki mielessäni. Kaikki niistä tietysti hulluja. Sen tietäminen, että miehiä olisi läsnä, todella laukaisi tunteeni.
 
Olin jo vakuuttanut itseni siitä, että tuo sairaala-apulainen oli ikkunan korkuinen, näki leikkaushuoneeseen ja tuijottaisi "sikavartaan" osia (jos tajuat tarkoitukseni). Kun näin tuon miehen rennosti hengailevan, se melkein tappoi minut sisältä, ja kyyneliä virtasi kasvoilleni. (En itke julkisesti, pidän enemmän yksityisestä pelkuri-itkemisestä.) Olin menettänyt täysin kontrollin tilanteesta, ja yrityksenä saada sen takaisin päätin paeta. Kävelisin vain helvettiin sieltä ja sanoisin: "Ei, en halua tätä." (Ja yrittäisin vakuuttaa itselleni, että mestari sanoo sen, en minä.) Olin niin keskittynyt oveen, että tuskin huomasin, kun käsi kosketti olkapäätäni. Se oli mukava tuo naislääkäri. Voi sitä helpotusta, kun näin hänet! Tiesin silloin, että hän tekisi toimenpiteen, eikä joku noista miehistä. Hän sanoi: "On aika", ja kävelimme leikkaushuoneeseen.
 
Pikakelauksena 11 päivää siihen, kun tarvitsen yhtäkkiä hätäleikkauksen. Olin alkanut vuotaa, ja poikani vaati minua menemään ensiapuun. Minut tarkistettiin varotoimena, mutta asiat eskaloituivat melko nopeasti. Ei kauaakaan, kun tiesin olevani suurissa vaikeuksissa.
 
Säästän sinut karmeilta yksityiskohdilta, mutta positiivisena puolena oli, että tällä kertaa minulla oli oma huone, varustettuna symbolisesti puolikkaalla paperiverholla. Mutta luksuksen luksusta: minulla oli ovi. Jos aikoo vuotaa kuoliaaksi, täytyy hemmotella itseään ovella.
 
Mieslääkäri mantereelta, puhelinkokouksessa oman lääkärini kanssa, kysyi minulta, ajattelinko, että se mitä koin, voisi olla kuukautiset (menetettyäni 20 % verimäärästäni kahdessa tunnissa). Käänsin pääni ja katsoin poikaani. Hän näki minun kasvoni ja minä näin hänen kasvonsa, ja purskahdimme nauramaan.
 
Minä sanoin tavallaan: "Älä vie minua sinne!" mikä sai meidät taas nauramaan. Nimittäin Zachilla ja minulla on nauruhistoria. Kun kuulemme toisemme, niin riippumatta siitä missä olemme tai mitkä olosuhteet ovat, on mahdotonta lakata nauramasta. Tiedämme kumpikin tämän itsestämme, tiedämme, että meidän täytyy lopettaa, mutta emme pysty, ja se pahentaa tilannetta entisestään, kunnes alennumme puhtaasti hysteeriseen nauruun ja anelemme toisiamme lopettamaan. Mutta emme tietenkään pysty siihen.
 
Tämä ei luultavasti ollut sopivin aika, mutta oli jo liian myöhäistä. Tuo typeryys oli ratkiriemukasta. En vastannut, eikä minun tarvinnut myöskään olla huolissani lennättämisestä tuon typerän lääkärin hoidettavaksi. Oli selvää, etten selviytyisi mannersairaalaan saakka. Tiesin, missä mentiin – olin täysin tietoinen siitä mahdollisuudesta, etten ehkä näkisi seuraavaa päivää. Mutta huolen tai paniikin sijasta jokin muu otti hallinnan. Muistin, kuka olen.
 
Nyt oli myöhäinen ilta, Zachy meni kotiin ja minä asetuin mukavasti ja aloin hengitellä, aivan kuten Norma oli näyttänyt meille. Ajatuksia yritti tulla, mutta tässä hetkessä en antanut niille lupaa olla olemassa. Oli vain hengitys.
 
Makasin siinä hengittäen aamun varhaistunneille saakka. Ihminen halusi jotain tekemistä, joten annoin sen keskittyä kehoni rentouttamiseen. Ja huomasin asioita – sellaisia asioita kuin, miten jännittynyt kehoni oli. Tiesin intuitiivisesti, ettei jännitys kuulunut asiaan. Se edusti ihmisen yritystä kontrolloida lopputuloksia, koska se ei luottanut itseensä.
 
Tämä taisi olla pelottavaa sille, Itsen ihmisosalle – se ei ymmärtänyt, mitä sen keholle tapahtui. Ihminen oli ollut sen ohjaksissa niin pitkään, että se luuli, että sen täytyi olla myös tämän tilanteen ohjaksissa, ja näin ollen se oli jännittynyt. Se oli sen rakastava tapa yrittää tyrehdyttää verenvuoto. Hymyilin, tunnustin sen läsnäolon ja päästin sitä vain irti.
 
Irtipäästäminen ei ole kuin linnun päästämistä häkistä, jolloin minä määrään sen vapauttamisen. Ei se ole sellaista. Sillä on oikeus olla siinä ja olla rinnallani. Irtipäästäminen merkitsi sen aseman, roolin, muuttamista elämässäni. Päästin siitä irti kiinnittämällä huomion kehoni tukemiseen hengittämällä ja menemällä pois tieltä. Oli tilaa vain hengittämiselle ja sallimiselle.
 
Annoin tunnustusta keholleni ja päästin kontrollista irti. Jos kehoni täytyi vuotaa verta, niin tämä oli sen etuoikeus. Heittäydyin täydelliseen luottamukseen, rentoutin kehoni ja sallin veren vuotaa sekaantumatta asiaan. Kiinnittymistä johonkin lopputulokseen ei ollut. Sillä ei ollut merkitystä, elinkö vai kuolinko. Vain tällä itsen tapaamisella oli merkitystä.
 
Hoitajia tuli ja meni, ja he tekivät, mitä täytyi, ja oli aikoja, jolloin tiesin heidän luulevan, että olin unessa. Mutta en ollut unessa – olin yhteydessä Itseni kanssa.
 
Kun aamu tuli, minulla ei ollut ajantajua. Olin syvällä hengittämisen ja sallimisen tilassa. Kehoni teki edelleen, mitä sen tarvitsi tehdä, mutta nyt olin siirtynyt täysin eri tilaan. Minulla oli seuraa, paljon seuraa, ja he kertoivat minulle tarkkaan, mitä tapahtui ja miksi. Oli shoudin aamu, ja olen varma, että se voimisti noita kokemuksia.
 
Ihminen täytyi tainnuttaa. Sen kontrolli oli liian tiukka. Se seisoi tärkeän integroinnin tiellä. Tiesin, mitä integrointi oli, ja tunsin tuon aspektin ja olin odottanut tätä pitkän aikaa. Kaksi enkeliä tuli tuon jokseenkin haluttoman aspektin kera. Sain tuntea ja nähdä ne, ja tiesin, että minua autettiin. Sitten päästin siitäkin irti. "Minua ei tarvittu siellä. Viisauteni pitää huolen kaikesta."
 
Tiesin intuitiivisesti, että olin paikassa, johon Adamus oli johtanut meitä koko ajan, eikä ihmisellä ollut mitään osaa siinä, mitä tapahtui. Se mitä tapahtui, oli hyvin henkilökohtaista.
 
Jatkoin hengittämistä ja pysyin pois hyvin luonnollisen prosessin tieltä. Tiesin, että ihminen tekisi sitä luonnotonta ja vääristynyttä, jos sille annettaisiin tilaisuus. Ymmärsin ehdottomasti kaiken noina hetkinä. Jokainen shoud ja merabh heilahti näkyviin. Sitä on vaikeaa selittää, mutta aika oli ikään kuin pysähtynyt ja minulla oli tilaisuus tarkastella asioita ja kuunnella ääniä. (Voi, rakastan tuota lausetta.) Jos lääkärit tietäisivät, mitä oikeasti tapahtui, he eivät olisi huolissaan tussustani! Äänet rupattelivat, ja kävin sattumanvaraisissa paikoissa ilman suuntaa tai ajatusta.
 
Yhtenä hetkenä olin Denverin lentokentällä. Minulla oli ohikiitävä ajatus, että tämä oli melko sattumanvaraista, mutta menin sen mukana. Kuulin ääniä, haistoin hajuja ja tunsin sen energian, missä olin. Nautin energiakylvystä – se on hyvin erilaista kuin täällä oleminen.
 
Seuraavassa hengenvedossa katselin itseäni haudassa Egyptissä, kun kehoani valmisteltiin hautajaisiin. Hän oli kaunis, ja vaatteessa johon hänet oli kiedottu, oli suurta kunnioitusta. Joku laittoi kovakuoriaisskarabeen hänen (minun) kolmannen silmänsä päälle. Ja tiesin, että häntä (minua) rakastettiin syvästi.
 
Menin vain sen mukana, mitä näytettiin, enkä kyseenalaistanut mitään. Adamus oli kertonut minulle Threshold-tapahtumassa, että ovelleni tulisi kehooni liittyvä demoni. Ja näin kävi. Sen tuloksena muistan todelliset sukujuureni.
 
Ensimmäinen leikkaus järjestettiin tuomaan haava pintaan. Sen oli tarkoitus näyttää minulle se taso, jolla kontrolloin energiaani, luottamuksenpuute ja irtipäästämiseen liittyvä pelkomäärä. En tietenkään tiennyt sitä silloin – olin vain ihminen, jolla oli kamalaa.
 
Toinen leikkaus järjestettiin, jotta voisin päästää kaikesta siitä irti. Ja päästin siitä irti. Asiat menivät niin pahaksi toisella kerralla, etten välittänyt, kuka näki minun osiani tai mikä valahti ulos. Olin valmis myös kävelemään käytävää pitkin peppu paljaana ja vertavuotavana, jos minun täytyi. Minun ei tarvinnut – minusta huolehdittiin poikkeuksellisen hyvin tällä kertaa. En välittänyt edes suojaavista urheilurintsikoistani leikkauksen aikana. Hyvä minä!
 
Poikani – siunausta hänen pienille puuvillasukilleen – riisui ja puki äitinsä valmisteluna leikkaukseen, kun tämä oli siinä vaipoissa, kiinni tuhansissa putkissa ja kyvyttömänä auttamaan itseään. En välittänyt paskaakaan.
 
Nuo pienenpienet yksityiskohdat tuntuvat triviaaleilta valtavan energiakokemuksen valossa, mutta ne eivät ole. Nuo pienenpienet yksityiskohdat olivat kontrolloinnin tienviittoja. Rintsikat, rapukävely, neulepuseron laittaminen eteeni, jatkuva peittely arvokkuuteen naamioituna, jopa paperiverhot – kaikki tienviittoja tarinaan kontrolloinnista. Ja samaan aikaan kun integrointini (jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä) on tärkeää, niin on myös saamani selkeys.
 
Mainitsin aiemmin, että merabhit heilahtivat näköpiiriini, kun hengittelin. Yksinkertaisesti ilmaistuna, merabhit ovat nerokkaita. Ne ovat työkalu, joka saa meidät tottumaan siihen, miltä tuntuu, kun ihminen ei ole kontrollissa. Ne on suunniteltu näyttämään meille, miltä tuntuu toimia sallimisen tilasta. Muuten, salliminen ei ole mikään saavutettava asia. Se on vain sana, johon ihminen pystyy samaistumaan. Sana "salliminen" sisältää hienovaraisen viestin, joka ilmaisee ihmiselle, ettei sen tarvitse olla kontrollissa. Kaikessa mikä pidättelee meitä, on kyse siitä, miten paljon kontrolloimme energiaamme. Tiedän tämän, koska olin tätä.
 
Kun kohtaan villieläimen, olen lempeä ja hidas liikkeissäni – muuten luottamus särkyy. Tämä tekniikka on kokeiltu ja testattu. Samanlaista tekniikkaa käyttävät meihin enkeliystävämme, ja sama pätee merabhiin. Tämä ei vihjaa, että shaumbrat ovat villieläimiä, mutta hei … jos homma toimii. Kun luottamus on saatu aikaan villieläimen kanssa, niin todellisen suhteen luominen voi alkaa.
 
Siirtyminen ihmisestä mestaruuteen on juuri sellaista. Se on luottamuksen aikaansaamista Itsen kanssa. Siinä on kyse tottumisesta ja tutustumisesta Itseen. Ja merabhit ovat ovi tuohon hyvin luonnolliseen evoluutioon. "Mestari" saattaa olla vähän ylikäytetty sana toisinaan, mutta näen nyt, että se on toinen kuvaaja, sana joka kannustaa meitä liikkumaan eteenpäin, olemaan rohkea ja tietämään, että on turvallista päästää irti kontrollista. (Luulen, että shaumbrat tarvitsevat myös verbejä tai jotain vastaavaa, mihin samaistua.)
 
Me loimme merabhit valmisteluna siihen, mitä on tulossa. Se on meidän henkilökohtainen energeettinen  kylpylämme, ja voimme mennä sinne aina, kun haluamme. Emme kuuntele vain kivaa musiikkia ja miellyttävää ääntä – astumme kirjaimellisesti ovesta toiseen ulottuvuuteen. Me olemme luoneet tuon energeettisen kylpylän itsellemme. Se on todellinen, ja se on toisessa paikassa, mutta myös täällä. Siellä painamme nollausnappulaa. Ja mitä useammin nollaamme ja totumme tuohon tunteeseen, sitä vähemmän meidän täytyy tehdä se dramaattisemmilla keinoilla. Se on hyvin, hyvin nokkelaa. Ja kyllä, rakas Adamukseni, se on nerokasta.
 
Henkilökohtaisessa kokemuksessani merabh, paikka johon menin "nollaamaan", kun olin sairaalassa, ei ole kovin erilainen kuin Tien. Seinät olivat kauniit ja korkeat, huone oli suuri ja siinä oli luonnonkivimuodostelmia, mutta se ei ollut luolamainen. Paikka jossa kommunikoimme Itsen kanssa. Minun ei tarvinnut mennä kotiin – olen kotona.
 
Matka jatkuu edelleen. Makaan tässä paikallani ja hiljaa, ja annan keholleni tilaisuuden parantua. Se ehkä parantuu tai ehkä ei – se riippuu nyt kehosta, ei ihmisestä. Ja se on enemmän kuin ok. Tämä oma määräämiseni on tekojumala. Kuten Adamus ennusti, kohtasin tosiaankin demonini, ja sen nimi oli Jumala.
 
*****
Leigh on Creative Experssion Energy Experiencen (= luovan ilmaisun energiakokemus) opettaja ja myötävaikuttaja. Rakkaimman maanpäällisen enkelinsä, Tobiaksen, inspiroimana, se on monta vuotta sitten tehdyn lupauksen toteuttamista. Creative Experssion Energy Experience on kutsu nousta ihmisen unohdustilan yläpuolelle ja omistautua sen muistamiseen, kuka oikeasti olet. Jos haluaisit lisäinformaatiota, voit ottaa häneen yhteyttä sähköpostilla.
 
-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.

< PrevNext >