VOIVATKO SUHTEET KESTÄÄ (AIKAA)?
Kirjoittanut Pepper Lewis (www.pepperkeenlewis.com)
23.7.2021
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
Kysymys: Menetän jatkuvasti suhteita, jotka ovat olleet tärkeitä minulle. Tätä on jatkunut jonkin aikaa, viime viikkoihin saakka. Eri syistä – kuolema, riitaantuminen, poliittinen suvaitsemattomuus, etäisyys. Tapahtuuko tätä muillekin?
Vastaus: Kyllä, sitä tapahtuu muillekin, myös minulle. Tuntuuko tämän tietäminen lohduttavalta vai kummallisen hälyttävältä? Muista vanha sanonta: "Miksi lykätä huomiseen, minkä voit tehdä tänään?" No, lykkäsimme tosiaankin monia asioita toiseen aikaan, ja merkit osoittavat nyt olevan se aika, jolloin kaikki pitkittämiset ja lykkäämiset tulevat maksettavaksi.
Aika on joustavaa. Se voi venyä tähän suuntaan ja tuohon, antaen meille sen illuusion, että olemme vapaa valitsemaan kaiken, mitä koemme. Aika on kumppanimme kaikessa, mitä teemme. Jotkut ihmiset uskovat, että kilpailemme aikaa vastaan. Itse ajattelen aikaa mieluummin hölkkäkumppanina. Aika auttaa minua tahdittamaan kulkuni. Se varmistaa, että pysähdyn siellä täällä haistelemaan ruusuja. Se varmistaa myös, ettei minulta mene ohi "karmalliset" virstanpylväshetkeni. Karmalliset tapaamiset eivät ole hyviä tai huonoja, mutta ne voivat olla haastavia. Jos sivuutamme ne tai lykkäämme niitä liian pitkään, jumalat lähettävät viestintuojia opettajina ja opetuksina muistuttamaan meille, että olemme täällä tekemässä tärkeää työtä.
Kuolema on ilmiselvä viestintuoja. Jotkut meistä ovat murheellisena luopuneet rakkaista ihmisistä, joiden (elämä) aika oli loppunut liian aikaisin. Ajattelemme mieluummin elävämme kypsään ikään ja vanhaksi, mutta se ei ole täällä olemisemme tarkoitus. Olemme täällä. Olemme. Rakastamme, jaamme ja kuulumme muutaman hetken, kenties vähän pidempään. Meille ei ole luvattu enempää. Todellinen vaihtoyksikkö maan päällä ei ole raha, vaan aika. Voimme hieroa kauppaa sen kanssa ja huijata sitä, mutta lopulta se löytää kaikki kätkömme. Kuoleville kuolema on siirtymisväline eri tasolle. Eläville se on herätys. Ne jotka jättävät meidät, lahjoittavat meille viimeisen hengenvetonsa. Heillä ei ole enää muuta tarjottavaa. Jokainen hengenveto kuuluu tähän maailmaan ja täällä sen täytyy pysyä. Hengittäminen muistuttaa meille, että meilläkin on sovittuja tapaamisia ja yksi niistä on kuoleman kanssa. Pahinta rakkaan ihmisen menettämisessä on, ettemme näe, minne hän menee. Jos näkisimme, olisi helpompaa sanoa: "Näkemiin. Toivottavasti tunnistan sinut, kun seuraavan kerran tapaamme."
On myös tuskallista menettää ystäviä ja perhettä riitaantumalla, erityisesti jos hän on ollut osa sisäpiiriämme. Oma sisäpiirini on yhtä kuin turvapaikka. Kun kutsun ystäviä sisäpiiriini, toivon, että he kunnioittavat sitä ja myös minua. Kun luottamus tällä tasolla voi helposti loppua, se voi tuntua järkyttävältä. Loukattu turvapaikka voidaan korjata vain sisältä. Se täytyy parantaa ja tehdä taas ehjäksi. Me ihmiset olemme kovia itsellemme – olemme kovia myös toisillemme. Nämä vaikeat ajat ovat tehneet sen tuskallisen selväksi. Ympäri maapalloa näen hyvien ihmisten astuvan toistensa hyvän tahdon päälle. Unohdamme, että olemme sukulaisia, vain auringonvaloa joka tanssii vedenpinnalla. Olen pystynyt liimaamaan jotkut suhteet takaisin yhteen, mutta muutamista on tarvinnut myös päästää irti.
Kauan sitten hyväksyimme menetyksen paremmin kuin tänä päivänä. Kun perheenjäsenet erosivat, he tekivät sen joskus iäksi. He eivät odottaneet tapaavansa enää. Kun oli mahdollista, suhteet jatkuivat kirjeiden ja valokuvien avulla. Joskus hyvästit olivat viimeiset. Tänä päivänä on erilaista. Emme mittaa aikaa tai etäisyyttä samalla tavalla. Sähköpostit ja tekstiviestit poistavat etäisyyden, mutta niissä ei ole syleilyn lämpöä. Kenties emme arvosta ystävyyssuhteita niin, kuin ennen? Ei se mitään. Opimme, yritämme uudestaan ja muistamme, minkä unohdimme. Saamme sen oikein.
Suvaitsemattomuus – poliittinen tai jokin muu – on merkki epäkypsyydestä. Suvaitsemattomuus puskee, huutaa, keplottelee ja raivaa kaiken polultaan. Nuoret sielut ovat kärsimättömiä, kuin pienet lapset, ja haluavat kiukutella. Suvaitsevaisuus on opittu taito, joka vaatii jatkuvaa harjoittelua ja kärsivällisyyttä, myös pitkälle aikuisuuteen ja vanhuuteen. Meillä kaikilla olisi avulle käyttöä tällä alueella. Pääsemme siihen, muttemme vähään aikaan – siltä näyttää. Itse annan suvaitsemattomille ihmisille etuajo-oikeuden. Heillä on suurempi energiabudjetti kuin minulla, ja niin he valitsevat käyttää aikansa ja energiansa. Isäni oli suvaitsematon mies. En halunnut olla samassa huoneessa, kun hän oli pahimmillaan. Suvaitsemattomuus ei ole tervetullut kotiini tai turvapaikkaani, mutta en kohtaa suvaitsemattomuutta suvaitsemattomuudella.
Fyysinen etäisyys on myös vaikea asia. Useimmat suosikki-ihmiseni asuvat kaukana minusta. Miten julma vitsi! Miksi on niin vaikea löytää samanmielisiä, avosydämisiä ystäviä omalta takapihaltamme? Onko kyse siitä, että arvostaisimme ystäviämme emmekä ottaisi heitä itsestäänselvyytenä? Muutama vuosi sitten muutin pienestä kaupungista vähän suurempaan kaupunkiin, noin kolmen tunnin ajomatkan päähän. Tiesin kaipaavani hyvää ystävääni, mutta ajattelin, että näkisimme edelleen usein. Ajattelin myös, että olisi helppoa saada uusia ystäviä, mutta se on osoittautunut vaikeammaksi, kuin kuvittelin. Hyvät ystävät helpottavat vaikeissa hetkissä, he saavat elämän tuntumaan mukavammalta ja kannattavammalta. Pandemia opetti mm. meidät olemaan kiitollinen jonkinlaisesta kontaktista – lämmin halaus, yhteinen ateria ja kekseliäät kokoontumiset.
Joku on jo antanut lempinimen näille uuden vuosituhannen sadalle ensimmäiselle vuodelle: yksinäinen vuosisata. Ja useimmat meistä ovat yksin, ainakin jonkin aikaa. Kaipaamme jotain tai jotakuta. Emme ehkä pysty nimeämään, mitä kaipaamme, mutta tunnemme sen poissaolon. Kenties kyse on yksinkertaisesti sen tietämisestä, ettemme ole loppujen lopuksi erillisiä olentoja. Olemme yhtä suurta ja sotkuista ihmisperhettä, joka tarvitsee toisiaan. Hoksaamme sen ennemmin tai myöhemmin. Sitä odotellessa yritämme kovasti irrottautua siitä, mitä emme halua, muttemme ole varma, miten vedämme puoleemme, mitä haluamme. Olemme juosseet karkuun aikaa, mutta se on saanut meidät kiinni. Kenties meidän pitäisi pysähtyä tässä ja kuunnella, mitä se haluaa kertoa meille.
Millainen suhteesi on aikaan? Juokseeko ajanpitäjä edelläsi, pitää se tahtia vai jahtaa sinua? Omassa visualisointiharjoituksessani ajalla on aina jotain – lahja, viesti, työkalu. Viime kerralla kun "hän" sai minut kiinni, hänellä näytti olevan jonkinlainen heijastava merkki, mutta lähemmässä tarkastelussa se oli sellainen peilisalin peli, joka heijastaa tuhansia vääristyneitä versioita alkuperäisestä kuvasta. Viesti oli yksinkertainen: "meistä" on äärettömästi versioita kaikkialla, ja heillä kaikilla on erilaiset kasvot. Kukaan heistä ei ole todellinen "me". Olemme kaikki heijastuksia toisistamme.
-----------
Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.
Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.