RAKAS MESTARI … MILTÄ TUNTUU MENNÄ MIELEN YLI?

Kirjoittanut Carolina Oquendo (www.crimsoncircle.com)
Joulukuun 2024 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Tie avautui edessämme, loputon nauha asfalttia, joka kiemurteli kullankeltaisten ja vihreiden peltojen läpi, jotka toisinaan antoivat tilaa pienille puuryhmille tai maatalolle. Myöhäisiltapäivän aurinko peitti kaiken lämpimään, hunajanväriseen valoon, pilvien roikkuessa alhaalla paksuina, luvaten sadetta. Maan pehmeä tuoksu viipyili ilmassa, ja autonmoottorin hyrinä tuntui vakaalta allamme, kuin sydämenlyönti.

Tarrasin rattiin tiukemmin, mieleni pöhistessä niiden kysymysten painosta, joista olin pitänyt kiinni. Halusin kovasti saada tolkkua siitä, mitä minun täytyi sanoa. Vieressäni istui mestari. Harmaiden hiusten valuessa kasvojen ympärille kuin hopeakiehkurat, käsivarsi tuettuna oveen, sormien naputtaessa kevyesti ja katse jossain kaukana horisontissa, hän näytti tietämättömältä kysymyksistä, joita heräsi sisälläni. Hänen läsnäolonsa oli kuitenkin lohduttava, kuin ankkuri, ja olin päättänyt olla hukkaamatta tätä harvinaista aikaa yhdessä.

Lopulta rikoin hiljaisuuden, haluten vain saada sen tehtyä. ”Mestari, olen ollut tavallaan pahalla tuulella/huonovointinen viime aikoina, enkä edes tiedä, miten aloittaisin tämän keskustelun, joten aion vain möläyttää sen ulos ja yrittää löytää sanani lennossa.”

Hän käänsi päätään hieman ja katsoi minua syrjäsilmällä, silmien tuikkiessa huvittuneen ystävällisesti. ”Anna mennä, möläytä. Minä kuuntelen.”

Pyöritin silmiäni, hymynkareen nykiessä suupieltäni hermostuksesta huolimatta. ”Siis, olemme puhuneet menemisestä mielen yli. Ja kuten olet myös sanonut monta kertaa, emme voi mennä mielen yli mielestä, joten olen tavallaan ... hukassa. Miten integroin tämän elämääni?”

Mestari nojautui taaksepäin, nostaen jalkansa kojelautaa vasten – hänen vanha tapansa, joka ei koskaan ollut ärsyttämättä minua, mutta tällä kertaa pidättelin huokauksen. Hän ei huomannut – tai todennäköisesti ei välittänyt. ”Ahaa, tuo suuri ”mielen yli” -arvoitus”, hän sanoi virnistäen. ”Kaikki haluavat tietää, miten pääsee ulos. Kuin mielen kotibileet olisivat jatkuneet liian kauan, ja nyt yrität löytää oven, ennen kuin joku vaatii karaokea.”

Naureskelin tahtomattani. ”Siis sanot, että se on niin helppoa? Lähteä vain noista bileistä?”

Hän kohautti olkapäitään ja heilautti kättään dramaattisesti ilmassa. ”No, se voisi olla, jos et olisi niin tiukasti päättänyt ottaa selvää kaikesta, analysoiden pienimpään muruseen saakka. Olet kuin orava, joka kerää pähkinöitä talven varalle, hamstraat ajatuksia ja käsitteitä, kunnes olet hautautunut niin suuren analyysimäärän alla, että pystyt tuskin hengittämään.”

Mulkaisin häntä leikkisästi. ”Tuo ei auta, mestari.”

”Voi, se auttaa kovasti”, hän vastasi virnistäen. ”Et vain pidä vastauksesta. Mieli haluaa olla sankari, napata jonkin suuren käsitteen ja painia sen alistumaan. Mutta arvaa mitä? Tuo ”yli” on paikka, jossa mielesi on jokseenkin yhtä hyödyllinen kuin hyönteisovi sukellusveneessä.”

Nauroin, ja tunsin kireyden hellittävän vähän. ”Hyönteisovi? Ihan oikeasti?”

Hän kohautti harteitaan hätkähtämättä. ”Sano, että olen väärässä.”

Pudistin päätäni ja yritin olla hymyilemättä. ”Okei, et ole väärässä. Mutta miltä tuntuu olla mielen ulkopuolella? Mitä itse asiassa tapahtuu?” Pidin tauon, vilkaisten häntä. ”Rehellisesti sanottuna luulin, että kaiken tämän ajan jälkeen aistisin nuo muut todellisuudet, jotka mainitsit. Mutta minusta tuntuu edelleen hyvin maadoittuneelta tänne.”

Mestari kohotti kulmakarvaansa ja ilmeili yliampuvasti. ”Kerrot siis minulle, ettet ole nähnyt neliulotteisesti? Ei kuulu kosmisia kuiskauksia korvaasi? Ei ole säteilevää sädekehää?”

”Lopeta”, sanoin nauraen, pystymättä pitämään naamaani peruslukemilla. ”Olen tosissani.”

Hän heilautti kättään vähättelevästi, mutta hänen ilmeensä pehmeni, huumorin vaihtuessa joksikin aidommaksi. ”Tiedetään, tiedetään”, hän sanoi. ”Mutta tässä on se juttu: luotat edelleen ihmisaistiesi, mielesi, tekevän jotain, mihin niitä ei ole suunniteltu. Mieli käyttää näitä viittä perusaistia kerätäkseen, tulkitakseen ja mitatakseen tietoa – ja se on fantastinen todellisuutesi luomisessa tänne. Mutta heti kun yrität tuoda nuo aisti tuonpuoleisiin ulottuvuuksiin? Mieli ei pysty alkuunkaan kuvittelemaan sitä”, hän sanoi. ”Mielen ulkopuolella on puhdas kokemus, suodattamaton potentiaali, valinta ja eläminen.”

Hänen sanansa laskeutuivat välillemme, ja hetken näin pilkkeen hänen silmissään – jotain kutsuvaa, ikään kuin usuttaen minua seuraamaan. Hän ei kuitenkaan työntänyt minua. Hän antoi minun vain olla sen kanssa, hänen katseensa lipuessa takaisin ikkunaan.

Vedin syvään henkeä, katsoen tietä edessä ja oivaltaen, miten paljon mieleni oli yrittänyt analysoida kaikkea tätä. ”Miten tunnet jonkin, prosessoimatta sitä?” ajattelin, kun mieleeni tulvivat kysymykset taistelivat etusijasta.

”Okei, mestari, mutta miten pääsen sinne, jos en voi älyllisesti ymmärtää sitä?”

Hän kallisti päätään, hieroen leukaansa teatraalisesti. ”Voi, ihmisrukkaa, hylätty järjen kuiluun”, hän pohdiskeli, teeskennellen sympatiaa äänessään. ”Se on traagista, oikeasti. Kaikki tuo älykkyysosamäärä, ja silti jumissa samoissa vanhoissa kaavoissa.”

”Mestari”, varoitin, virnistäen samalla tahtomattani, ”älä pakota minua pysähtymään ja jättämään sinua tähän.”

Hän nauroi, matalan ja voimakkaan äänen täyttäessä auton, kädet ylhäällä muka antautuneena. ”Okei, okei. Vakava vastaus: tarvitset uudenlaisen tietoisuuden – mestariaistin.” Hän nojautui taaksepäin, laittaen käsivarret ristiin ja vähän virnistäen. ”Tämä on Tietoisuuden aakkoset. Ensimmäinen askel: ’Olen olemassa.’ Mutta ei ajatuksena, ei mantrana. Se on tietämistä, tunnistamista, jota ei voi suodattaa mielen kautta. Se on yhtä yksinkertaista kuin vaikeaakin, koska se vaatii sinua lakkaamaan ajattelemasta ja alkamaan tuntea eri tasolla.”

Tunsin tuon tutun turhautumisen kuplivan esiin, mikä sai sormeni jännittymään ratin ympärillä. ”Joo, tiedän”, mutisin, himpun verran ärtymystä äänessäni. ”Mutta on erittäin vaikea olla lankeamatta tuohon vanhaan tapaan panna asioita tapahtumaan. Minut on opetettu ajattelemaan ja suunnittelemaan tieni kaikesta läpi.”

Hän nyökkäsi, pieni myötätuntoinen hymy kasvoillaan. ”Ja siksi olet turhautunut. Ponnistelet edelleen, yrität edelleen puskea. Eikö se ole kuin kehän kiertämistä? Mieli ei rakasta mitään niin paljon, kuin asioihin sekaantumista. Se on kuin utelias naapuri, joka kurkkii aidan yli juuri, kun olet tekemässä läpimurron. ”Voi, mitäs täällä tapahtuu? Tarvitko apua?’” Hän pudisti päätään teeskennellen ärtymystä. ”Et oikeasti tarvitse sen apua. Pärjäät hyvin ilman sitä.”

Naurahdin vähän yllättyneenä, miten todelta se tuntui. ”Kyllä, olet oikeassa, kuten aina”, myönsin. ”Jään kiinni tuohon mielen ansaan, kun se yllyttää minua jatkamaan puskemista, kuin yrittäen ”auttaa" minua pääsemään, minne se luulee minun olevan menossa.”

Hän nosti kätensä kojelaudalle ja naputti radiossa soivan laulun tahtiin. ”Juuri niin. Ja se on ymmärrettävää. Sinulla on halu käyttää ihmisaistejasi tai mieltäsi sen selvittämiseen. Yrität myös tehdä mentaalisia laajentumisharjoituksia, eikö vain? Lyön vetoa, että kuvittelet tekeväsi mielestäsi suuremman. Ja ystäväni, ikävä sanoa tätä, mutta sekään ei toimi.”

Nauroin, hellittäen otettani ratista. Se oli totta. Olin tehnyt sitä.

Hän jatkoi: ”Kyse on sallimisesta, irtipäästämisestä. Luulet, että sinä olet liikkeessä, työntäen kaikkea eteenpäin. Mutta oikeasti? Kaikki liikkuu jo valosi, läsnäolosi vuoksi. Sinun ei tarvitse pakottaa mitään. Kaikki tapahtuu jo, ponnistelusi kanssa tai ilman sitä.

”Muista: luominen on liikkeessä – sinä et ole. Annat sen vain tulla sinulle.”

Katsoin nopeusmittaria, ja nostin jalkaa kaasulta, kun prosessoin hänen sanojaan. Ajatukseni palasivat projektiin, jota olin työstänyt hiljattain. ”Nyt kun mainitset sen, muistan, kun tein projektia ja minulla oli selkeä tunne siitä, mitä halusin, vaikken pystynyt pukemaan sitä sanoiksi. Mutta mitä enemmän yritin selvittää sen, sitä vaikeampaa siitä tuli – kuin olisi yrittänyt tarttua savuun. Lopulta olin turhautunut, kunnes vihdoin minulla välähti: minun tarvitsi päästää siitä irti ja vain luottaa, että se tapahtuisi itsestään. Ja se oli hauskaa, että heti kun lakkasin yrittämästä kontrolloida jokaista yksityiskohtaa, ratkaisu tuli. Juuri kun olin lakannut odottamasta sitä.”

Mestarin silmissä sädehti hiljainen ylpeys. ”Niin sitä pitää. Se on ”kultainen pääsylippu”. Päästät irti, ja on virtausta. Kuin seisoisi joessa, sen sijaan että yrittää ohjata sitä. Tuo hetki, jolloin oivallat: ’Ei puskemista, vain sallimista.’ Mutta älä ajattele sitä luovuttamisena – ajattele sitä luomisen antamisena tulla sinulle.”

Lopulta en vain ymmärtänyt sitä, vaan tunsin sen. Mukava hiljaisuus laskeutui välillemme, kun vanha laulu soi radiosta ja ohitimme kyltin, joka osoitti osavaltion rajan, uusien maisemien levittäytyessä eteemme. Puut tien reunoissa heittivät pitkiä varjoja, jotka kurkottivat kuin vastaanottava syli.

”Siis … asioiden puskemisen tai pakottamisen sijasta, sallin. Mutta miten tiedän, että olen oikeilla raiteilla? Miten tiedän, että se oikeasti tapahtuu?” kysyin puolittain vitsinä, puolittain ihmetellen sitä.

Mestari naureskeli, matalan ja voimakkaan naurun täyttäessä auton ja lämmittäessä tilan välillämme. ”Se ei voi mennä väärin”, hän sanoi, ja pyyhki olemattoman kyyneleen silmästään.

Sitten hänen äänensä pehmentyi, tullen melkein salailevaksi. ”Hassu juttu on, että tiedän sinun ajattelevan, ettei mitään tapahdu. Ei, ihmisaisteillasi havaittuna ei tapahdu. Et voi tuntea sitä vanhalla tavalla tai ajatella sitä vanhalla tavalla, etkä haluakaan.” Hän piti tauon ja vilkaisi minua, silmät säihkyen. ”Miten tiedät, että jotain tapahtuu? Se tapahtuu, koska sallit sen. Miten tiedät, että mestariaisti on tässä? Koska se on! Ei voisi olla enää yksinkertaisempaa.”

Hän piti tauon, hänen sanojensa viipyillessä välillämme. Saatoin tuntea rentoutuvani vähän, kun hän jatkoi.

”Miten tiedät, mikä tämä mestariaisti on? Koska sinulla on aina ollut se. Ja tiedätkö, mikä on parasta? Se kaikki tapahtuu, yrität sitä tai et. Sinun täytyy vain sallia se. Luottaa siihen. Eikö se olekin vähän kuin tämä autoretki? Sinä ajat, ja minä vain nautin tässä kokemuksesta ja luotan, että vaikuttavat ajotaitosi vievät meidät määränpäähämme. Sillä ei ole merkitystä, mikä tuo määränpää on, mutta luotan, että pääsemme sinne.”

Naureskelin ja pudistin päätäni. ”Luottaa ja sallia, häh? Ja minä kun luulin, että minun täytyi tehdä 12 askeleen sallimisprosessi, kaaviokuvien ja värikoodattujen taulukkojen kera hallitakseni sen”, sanoin virnistäen ja samalla vilkaisten häntä.

Hän puristi minua kevyesti olkapäästä. ”Hallitset sen jo olemalla täällä, valitsemalla kokea kaiken sen juuri sellaisena, kuin se on. Ja tästä siinä kaikessa on kyse. Se on yksinkertaisempaa, kuin luulet, mutta se on oppitunti, jonka ymmärtäminen vie eliniän.”

Vedin syvään henkeä ja hellitin taas otettani ratista. Taivas syveni väreistä, jotka näyttivät kirkkaammilta ja elävämmiltä, ja tie jatkui edessä, loputtomana ja kuitenkin rajallisena, ja se johti meidät sitä kohti, mihin ikinä meidän tarvitsi mennä. Ensimmäistä kertaa en tuntenut tarvetta selvittää, missä se oli.

Kun aurinko painui alemmas, antaen kultaisen hehkun kaikkeen, mitä se kosketti, hellitin otettani ratista vielä vähän lisää – luottaen tiehen, luottaen hetkeen ja viimeinkin luottaen itseeni.

Mestarin sanat tässä tarinassa perustuvat Adamuksen kanavointeihin:
(Seuraava)-sarja – shoud 12
Kulje eteenpäin -sarja – shoud 5

***

Carolina on ollut Crimson Circlen henkilökuntaa vuodesta 2021 ja on valvonut asiakaskokemusta ja data-analyysiä viimeisen vuoden. Hänen matkansa shaumbrana alkoi virallisesti 2011, jolloin hän sai vielä iloa planeetan pelastamisesta ympäristöinsinöörinä. Mutta vasta vuonna 2015, melko karun laskeutumisen jälkeen sen oivaltamiseen, ettei hän oikeasti nauttinut valitsemastaan elämästä, hän päätti muuttaa kurssia ja omistautua yhdistymiselle sisäiseen tietämiseensä ja viisauteensa, ja tehdä parhaansa päästäkseen itseluomiensa rajoitusten yli. Koska, Metallican viisailla sanoilla, ”millään muulla ei ole merkitystä.” Carolinaan voi ottaa yhteyttä sähköpostilla.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.