HomeViestejäAntonia LyonsKesäkuu 2021 - Vankila jossa on monta ovea

Kesäkuu 2021 - Vankila jossa on monta ovea

VANKILA JOSSA ON MONTA OVEA

Kirjoittanut Antonia Lyons (www.crimsoncircle.com)
Kesäkuun 2021 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Olen aina pelännyt kuolemaa.

Hyvin nuoresta saakka kuolema on aina pysytellyt lähelläni. Melkein muistuttaakseen minulle, että ennemmin tai myöhemmin se veisi minut muualle.

Kuitenkin vasta äskettäin näin, miten tämä vaikutti tapaani olla vuorovaikutuksessa itseni, mutta myös muun maailman kanssa. Se merkitsi usein toisten antamista uskoa, että he tiesivät enemmän kuin minä, toivoen, että tämä pitäisi minut erossa vaikeuksista tai estäisi tulemasta liian suureksi, omaksi parhaakseni (hassuja ovat ne kieroutuneet pelit, joita pieni ihmisemme haluaa pelata).

Olin hyvin innostunut, kun tapasin muita shaumbroja viime vuonna. Vaikka se oli vain nettitapaaminen, minusta tuntui, että olisin tavannut hyvin vanhoja ystäviä. Ei tarvetta sanoihin tai olla mitään muuta kuin itseni.

Ainakin siltä minusta tuntui.

Samaan aikaan kun koko maailma tuntui tulevan hullummaksi, minusta tuntui turvalliselta avautua tuolla Facebook-foorumilla.

Jonkin aikaa melkein näytti siltä, että olin "tuhlaajapoika", joka oli taas perheen parissa, monia tarinoita kerrottavanaan. Totuus on, että olin kauan sitten kadottanut ilon tehdä sitä sosiaalisessa mediassa. Tunsin, ettei kukaan välittänyt, mitä minulla oli sanottavana, sillä kaikilla tuntui olevan liian kiire nauttia oikeassa olemisesta, samaan aikaan saaden kaikki muut olemaan väärässä. Siinä sitä oltiin kertomassa muille mestareille kaikkea omista ahaa- ja hupsis-tilanteista matkallani oivaltamiseen, todella nauttien viisauden ja usein huumorin jakamisesta. Jonkin aikaa minusta tuntui erittäin hyvältä, ja tuosta uhkaavan kuoleman tunteesta tuli vain etäinen kaiku.

Pian kuitenkin, mitä enemmän jaoin, sitä enemmän oivalsin, että tunsin olevani yksin. Ja sitä enemmän jatkoin jakamista. Yksinoleminen on hyvin eri asia kuin yksinäisyys. Olen aina ylpeillyt kyvystä "kulkea yksin". En koskaan tuntenut tarvetta lähteä omalta tieltäni ystävystyäkseni tai ollakseni osa ryhmää, mutta tämän pandemian aikana jokin muuttui minussa.

Näin jakautumisen ihmisten keskuudessa lisääntyvän ja lisääntyvän, ja yhtäkkiä tunsin, ettei minulle ollut enää mitään paikkaa maailmassa. Samaan aikaan kun kaikki väittelivät melkein kaikesta ja korottivat mielellään ääntään tullakseen kuulluksi, minä kavahdin surusta ja toivottomuudesta. Lakkasin jakamasta kirjoituksiani sosiaalisessa mediassa, muuttuen samalla valtavan "yksinäiseksi" sisällä.

Silloin aloin tuntea olevani vankilassa. Joka päivä sen muureista tuli paksummat ja joka päivä epätoivoni tuntui syvemmältä ja synkemmältä. Oivalsin, että olin ollut tässä vankilassa hyvin, hyvin kauan. Elämä toisensa jälkeen minut heitettiin sinne, täysin yksin ja kaikkien muiden unohtamana. Olin ollut minä ja vain minä niin kauan, että halusin epätoivoisesti tavata jälleen ne, jotka olin jättänyt taakse.

Minulla oli edelleen hyvin paljon annettavaa – kiinnostaisiko ketään? Hyväksyisikö kukaan lahjani ja muistaisi minut, jottei kaikki olisi ollut turhaa? Löysin itseni itkemästä kyyneliä, joita olen varmaan itkenyt kerta toisensa jälkeen, kun tunsin, että minulta oli ryöstetty voimani ja liian äänekäs ja pinnallinen maailma oli hiljentänyt minut.

Sitten näin vanhan naisen, joka oli suljettu tähän pieneen selliin kanssani, musertuneena tuskansa painosta. Ollessaan kyvytön liikkumaan, hänen vaikerointinsa oli muuttunut lumoavaksi lauluksi. Uudestaan ja uudestaan hän lauloi muinaisesta maasta, jonka asukkaat olivat unohtaneet kaiken, mitä he olivat, ja alkaneet palvoa "sitä, joka ei koskaan anna anteeksi ja haluaa pitää sinut pienenä".

"Pysy kanssani, lapsi", hän lauloi. "Täällä olet turvassa, kaukana jumalista jotka ottavat voimasi, sillä he pelkäävät suuruuttasi. Jää tänne, pikkuinen, ettei kukaan koskaan enää satuta sinua." Elämä elämän jälkeen, tuon vanhan naisen laulu oli pitänyt minut lumouksessaan, vangittuna paikkaan josta oli tullut kotini.

Yhtäkkiä näin, etten itse asiassa halunnut tulla ulos pimeästä ja nuhruisesta sellistäni. Siitä oli tullut minun tarinani, ja joka tapauksessa, tunsin turvaa vankilassani. Epätoivoista turvaa. Koska tuolla oli suuri ja pelottava maailma, ja minusta oli tullut valtavan pieni noiden muurien sisällä. Päätin pysyä näkymättömänä pysyäkseni turvassa, vaikka se merkitsi, etten koskaan sallisi itselleni iloa kaiken sen muistamisesta, mitä olen, ja tulemisesta mestariksi, joka minun aina oli tarkoitus olla.

Hassua, miten kaikki muut shaumbrat kannustivat minua tulemaan ulos tuosta pimeästä paikasta. He kaikki ojensivat kätensä, valmiina tarttumaan minuun, jos minusta tuntuisi: "Lähde pois tästä kolosta, tyttö. Olet kertonut tätä tarinaa liian pitkään. Se ei ole sinun enää. Olet mestari, etkä kuulu sinne."

En pystynyt.

Tiedän, että monet teistä sanoisivat, että nautin omasta luomuksestani. Mutta totuus on, että tunsin silkkaa kauhua kehossani aina, kun yritin päästä pois. Jokin halusi minun jäävän tuohon vankilaan, ja itse asiassa se kontrolloi taustalla elämääni. Vasta äskettäin näin uskovani, että jos joskus pääsisin ulos, kuolisin. Se on täytynyt olla niin pelontäyteistä varmuutta, että valitsin hautautua sinne pysyäkseni elossa. Selvästikin olin vielä tuon vanhan naisen lumoissa.

Kun näin tämän, itkin enemmän kuin koskaan, koska minulla ei ollut rohkeutta kertoa kenellekään, miltä minusta oli tuntunut elämäni joka hetki. Kasvoin vankilassa, koska en tiennyt muusta. Ja kuitenkaan en halunnut koskaan lähteä, koska sitten tuo tarina loppuisi, ja kuolisin. En pystynyt näkemään sen yli. Se on oikeastaan hassua, melkein kuin tragikomedia, jolla on huono nimi: "Tyttö joka hautasi itsensä elävältä loputtomaan tarinaansa".

Viime aikoina sellini oli alkanut näyttää vielä pimeämmältä ja rajoittavammalta: heräsin usein yöllä huutaen, paitsi että jokainen huuto kuoli sisälleni. Mitään ääntä ei koskaan tullut ulos, sillä pelkäsin, että se tappaisi minut. Kuthumi kertoo meille usein, miten hän menetti kaiken matkalla valaistumiseen. Minusta tosiaankin tuntui toisinaan, että olin menettämässä itseni, eikä se ollut kovin hauskaa. Se tuntui itse asiassa pelottavalta ja hyvin, hyvin yksinäiseltä.

Anoin tuolta vanhalta naiselta, että hän antaisi minun mennä, mutta hän jatkoi vain lauluaan, silmät tiukasti suljettuna, ettei hän koskaan enää tuntisi elämää. Kunnes yhtenä päivänä sellini seinät alkoivat puhua minulle. Ne alkoivat liikkua, kuiskien nimeäni. "Käänny ympäri, tyttö. Katso meitä. Tule lähelle. Lähemmäs, sillä emme satuta sinua!"

Jokainen seinä muuttui oveksi, ja jokainen ovi alkoi avautua. Seisoessani aivan sen keskellä, mikä oli ollut koti koko tämän ajan, en enää nähnyt vankilaa. Pimeys oli transformoitunut moniksi erivärisiksi valoiksi, ja nyt ne kaikki leijuivat yhdessä. Tunsin, että myös pelkoni ja kyyneleeni olivat jossain tuossa kirkkaassa massassa, ja yhtäkkiä kaikki ne osani, jotka eivät olleet koskaan tunteneet turvalliseksi tulla takaisin, liittyivät tuohon hurmaavaan tanssiin.

Kuin taiasta, kaikki pysähtyi hitaasti, ja tuo vanha nainen tuli esiin. Häntä ei enää rampauta tuo katkera mielipaha, ja hänen vankilastaan on tullut turvapaikka/pyhäkkö. Hänen vapautensa on ollut siinä koko ajan, hädin tuskin hengenvedon päässä. Sellistä jota olimme käyttäneet piiloutumiseen julmalta ja epäkiitolliselta maailmalta, tuli paikka, jossa olimme armossa aina halutessamme.

Olen aina ihmetellyt, miksi annoin nettiseikkailulleni nimeksi "Evoking Grace" (= herätettävä armo, armon herättäminen). En ole uskonnollinen, eikä tämä nimi ollut koskaan minulle tuttu, puhumattakaan sen todellisesta merkityksestä. Nyt tiedän. Armo on purkanut tuon ikivanhan loitsun/taian, jonka vaikutuksen alla olen ollut hyvin pitkään. Kun löysin sen, löysin taas itseni.

Minun ei enää tarvitse kirjoittaa saadakseni "bravo" lukijoiltani tai innostaakseni heitä itse menemään tuolle puolen. He eivät koskaan tarvinneet tuskaani auttamaan sen tekemisessä. Nyt valitsen kirjoittaa pelkästään kirjoittamisen ilosta, koska se liikuttaa sydäntäni, ja yksinkertaisesti koska voin. Vankilassani oli monta ovea, muttei avaimia, koska ikinä ei ollut mitään lukkoja.

Nyt kun olen ulkona, tuskin maltan odottaa, että pääsen halutessani aina takaisin paikkaan, joka on transformoitunut turvalliseksi tilakseni. Yritin niin pitkään paeta, ollen huolissani, että muut unohtaisivat minut, että minulta meni täysin ohi se, miten kaunista ja hoivaavaa sen hiljaisuus on aina ollut. Valitsin sen sijaan aina olla "tuolla ulkona", antaen häiriötekijän toisensa jälkeen pitää minut poissa sisäisestä pyhäköstäni ja siitä armosta, joka oli kutsunut nimeäni hyvin pitkään. Se ei ollut koskaan hylännyt minua.

Olen varmaan kuollut matkallani ulos tuosta ikivanhasta vankilasta – en kuitenkaan koskaan tiennyt, miten suloinen kuolema olisi.

******
Antonia asuu Lontoossa, Iso-Britanniassa, ja on "energiaintuitiivi" ja perustanut "Evoking Gracen", pyhän paikan netissä joka on suunniteltu inspiroimaan sinua kukoistamaan & elämään onnellisempaa elämää. Hän on luonut hyvin ainutlaatuisen lähestymistavan, joka yhdistää intuitiiviset taidot, ajattoman viisauden ja käytännön työkalut auttamaan sinua tunnistamaan ne kätketyt dynamiikat, jotka estävät sinua elämästä hyvin ja todella nauttimasta olostasi/itsestäsi. Hänen tuotteitaan ja kirjoituksiaan löytyy EvokingGracesta, Facebookista ja Instagramista.
-----------


Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.

< PrevNext >