PÄIVÄ JOLLOIN LÖYSIN JUMALAN PUBISTA
Kirjoittanut Antonia Lyons (www.crimsoncircle.com)
Heinäkuun 2023 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
Kun ensimmäisen kerran kuulin Adamuksen sanat: "Olet myös Jumala", tiesin saman tein, että kirjoittaisin siitä kirjan enemmin tai myöhemmin. Se oli ensimmäisen sulkutilan aikana tällä Lontoossa, noin kolme vuotta sitten, ja paljon on tapahtunut sen jälkeen maailmassa ja elämässäni.
Mutta samaan aikaan noissa sanoissa oli minulle paljon sulateltavaa. Tällä oli vähän tekemistä katolilaisen kasvatukseni kanssa, ja paljon sen silkan kauhun, etten voinut enää rukoilla "jotakuta" tuolla jossain. "Jos olemme kaikki Jumala", ajattelin itsekseni, "kenen puoleen käännymme, kun apua tarvitaan? Kuka kuulee itkumme ja kuivaa kyyneleemme? Ennen kaikkea, kuka vakuuttaa meille, että kaikki järjestyy aina?"
Muistan itkeneeni silmät päästäni pari päivää, ikään kuin olisin surrut rakkaan ystävän menettämistä. Jumala johon olin oppinut turvautumaan ja jota usein pelkäsin, olinkin minä, mutta tämän hyväksyminen tuntui olevan vähän liikaa. Iso vastuu oikeastaan, koska tämä merkitsi, etten voinut enää mokata. Otin Adamuksen sanat kehotuksena tulla jonkinlaiseksi epäitsekkääksi ja jalomieliseksi ihmiseksi, joka raivasi armollisesti tiensä maailman läpi, kuin kaunis enkeli. Enpä tiennyt sitä tuolloin, mutta enkelit kaatuvat usein mahalleen kuraan – ja sitten alkavat kieriä siinä, koska heillä on hauskaa. Se aistillinen elämä, jota he tulevat tänne kokemaan, vaatii usein heitä likaantumaan todella ja sitten unohtamaan menneet ja jatkamaan eteenpäin, välittämättä siitä, mitä muut ehkä ajattelevat.
Ajan kuluessa olen kuitenkin oppinut, että jumaluutemme hyväksyminen on eri asia, kuin yrittää olla täydellinen. Jokseenkin päinvastoin itse asiassa. Silloin aloin helliä ajatusta kirjan kirjoittamisesta niistä monista Jumalista, joita olen tavannut matkan varrella. Ja yhtäkkiä ihmiset ympärilläni alkoivat kuulostaa ja näyttää hyvin erilaiselta.
Todellisuudessa oma aviomieheni inspiroi kirjoittamaan kirjan The Day I Found God in A Pub (= päivä jolloin löysin jumalan pubista). Vaikka hän ei koskaan osoittanut mitään kiinnostusta metafysiikkaa kohtaan, hän ilmaisi viisautta ja itsevarmuutta, joka on tyypillistä hyvin vanhalle sielulle. Rakastin häntä tämän vuoksi ja todella arvostin hänen antiaan. Kuitenkin oltuamme muutaman vuoden yhdessä, ryhdyin hyvin arveluttavaan tehtävään: käännyttämään miestä Hengen asioihin. Häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Mitä enemmän yritin, sitä enemmän hän vastusti. Muutuin vähäksi aikaa hieman "henkiseksi natsiksi", mikä aiheutti melko monia ongelmia ja jännitteitä välillemme. Uskoin jääräpäisesti, että vain jos kulkisimme molemmat samaa polkua, avioliittomme voisi kestää. Ennen kaikkea uskoin ylimielisesti, että vain jos tekee tilaa Hengelle, voi saada elämän menemään niin, kuin haluaa.
Yhtenä päivänä, kuin tyhjästä, näin yhtäkkiä jotain, mikä on aiemmin mennyt minulta täysin ohi: mieheni olin täysin rento itsensä osalta. Hänellä oli aidosti mukavaa ihmisyytensä kanssa, opittuaan hyvin varhain elämässä, ettei mikään määrä suitsukkeiden polttamista ja alttareiden tekemistä muuta maailman suuntaa. Hän uskoi, että joinain päivinä kaadumme ja toisina päivinä kuljemme melko suoraan, mutta se kaikki riippuu meistä, miten unohdamme menneet ja jatkamme eteenpäin.
Hänen hyväksyntänsä elämää kohtaan oli vierasta minulle. Hänen luottamuksensa ja rentoutensa oli hämmentävää. Miten hän saattoi olla niin täysivaltainen ja viisas ilman kaikkia niitä oma-apukirjoja, jotka olin lukenut? Missä hän oppi seisomaan niin selkä suorassa ja kuninkaallisesti ilman jonkun henkisen opettajan apua? Ja voisiko kaikki tämä merkitä, että kenties se Jumala jota olin etsinyt, oli lähempänä, kuin luulin?
Yhtenä sateisena iltapäivänä, nauttiessani vaiti punaviinilasillisesta paikallispubissamme, katselin miestäni tilaamassa lisää juomia baaritiskiltä. Hänen naurunsa kuulosti sydämellisemmältä kuin tavallisesti. Hänen hymynsä loisti kirkkaammin kuin koskaan. Juuri tuolla hetkellä en enää nähnyt miestä, vaan Jumalan. Ajattelin, että jos se mitä olin etsinyt henkisyyden avulla, tuntuisi ja näyttäisi tuolta, halusin saman itselleni.
Mutta pian olin taas etsimässä. Ilmoittauduin uusiin työpajoihin, ostin muutaman kirjan lisää, löysin uusia opettajia, ja elämä jatkui samana pitkänä ja uuvuttavana etsimisenä. Ainoa poikkeus oli, että jätin mieheni sen jälkeen rauhaan ja aloin hyväksyä hänen "ihmistapansa" vähän enemmän.
Kunnes yhtenä päivänä törmäsin Adamukseen ja shaumbroihin, ja yhtäkkiä mieheni hyväksyntä elämää ja ihmisiä kohtaan ei näyttänyt niin kummalliselta. Adamus puhui aistillisesta elämästä ja ihmisenkeleistä. Hän kehotti meitä laittamaan suitsukkeet pois ja nauttimaan todellisen elämän tuoksuista. Enimmäkseen hän kertoi meille, että olemme myös Jumala.
Alkuvastustukseni ja -suruni jälkeen aloin tuntea uteliaisuutta noin kiistanalaista toteamusta kohtaan. Tarkoittiko Adamus oikeasti sanojaan, vai oliko tämä vain nokkela markkinointitemppu vetämään uusia shaumbroja? Voisimmeko oikeasti hylätä etsinnän ja alkaa elää tätä usein hullua elämää ilman jatkuvaa tarvetta korjata sitä? Vaatiko oletettu jumaluutemme täydellisyyttä ja mestaruutta, vai oliko se vain kutsu antaa itsellemme runsaasti armoa matkan varrella?
Sen jälkeen minulla on alkanut olla mukavampaa omissa nahoissani. Olen oppinut hyväksymään ilot, joita tämä elämä tarjoaa, ja uppoutumaan täysin maailmaan olematta huolissani, löydänkö koskaan tietäni takaisin. En enää tunne tarvetta opastukseen, enkä etsi enää mitään itseäni suurempaa, jonka puoleen kääntyä.
Kuitenkin sen olen varsinkin oppinut, että Jumalalla on monet kasvot. Ne kaikki eivät ole kauniita, ja melko usein Jumala tekee hyvin halveksittavia asioita. Silti, silloin kun todella hyväksymme jumaluutemme, hyväksymme myös sen, että tulemme tänne kokemaan elämää sen äärettömissä muodoissa. Ja joka kertaa tulee vähän helpommaksi muistaa itsemme ja mistä tulimme, erityisesti jos sallimme. Joskus muistaminen ja salliminen eivät tietysti ole peliämme, joten valitsemme olla hyvin kaukana jumalaisesta itsestämme ja aiheutamme melkoista tuskaa itsellemme ja ympärillämme oleville.
Jotain hyvin erityislaatuista tapahtuu, kun lakkaamme etsimästä parempaa itseä ja parempaa elämää: väreistä tulee kirkkaampia, ne tuntuvat ja näyttävät eläviltä; äänet, edes kovat, eivät enää särje korvaa, vaan paremminkin sekoittuvat taustalle kuin mestarillinen sinfonia; ja ihmiset eivät ole enää vain ihmisiä. Kun alkaa hyväksyä elämän sellaisena, kuin se on, oivaltaa, että jokaisella ihmisellä on tarina, joka täytyy kertoa, jotta tämä maailma voi jatkaa olemassaoloa.
Kirjani ihmisillä ei ole henkistä taustaa. Heillä ei ole koskaan ollut ketään gurua, eivätkä he ole uskoneet, että kukaan tai mikään voisi korjata haasteen, jonka he kohtasivat. Hyväksymällä ihmisyytensä he kykenivät tietämään selkeästi, mitä pitää tehdä seuraavaksi, pitäen samalla sydämen avoimena yllättymään. Sillä loppujen lopuksi, se yksi asia jonka olen oppinut oivaltamaan kirjoittaessani tätä kirjaa, on, että todella elääksemme oman aikamme tässä maailmassa, meidän pitäisi kyetä näkymään/paljastumaan ja sallimaan itsemme yllättyä. Jokainen hetki on uusi lahja ja antaa tilaisuuden muistaa vähän enemmän jumalaisen perusolemuksemme.
Kun The Day I Found God in A Pub oli julkaistu, en ollut huomannut, että sen nimi oli väärin. Kauhukseni aviomieheni huomautti, että nimi oli nettisivuilla eri, kuin kirjan kannessa, ja hetkeksi sain totaalisen raivokohtauksen itseäni kohtaan. Miten olin voinut olla niin taitamaton ja sokea, ihan oikeasti? Miten ihmeessä minulta meni ohi on niin tärkeä yksityiskohta?
Pari päivää annoin itselleni kaikenlaista kovaa kritiikkiä ja kieltäydyin antamasta yhtään lohtua tai armoa. Mieheni pelasti päivän sanomalla vain: "Ihmiseksi joka julistaa löytäneensä Jumalan muista, osaat olla melko julma itseäsi kohtaan."
Tuolla hetkellä näin yhtäkkiä, että jos se on totta, että olen Jumala, mikään virhe ei koskaan määrittele minua tai muuta tuota tosiasiaa. Unohdin menneet, käskin kärttyisiä pimeitä aspektejani olemaan hiljaa ja otin yhteyttä Amazonin asiakaspalveluun löytääkseni ratkaisun tuohon epämukavaan takaiskuun.
Adamus ei koskaan tarkoittanut työntää meitä täydellisyyttä kohti julistaessaan, että olemme myös Jumala. Sen sijaan hän kehotti meitä hyväksymään jumalaisen sotkun ja luottamaan, ettei armo ole koskaan liian kaukana.
***
Antonia Lyons on kirjailija ja intuitiivinen tarinankertoja, joka asuu Lontoossa, Englannissa. Hän auttaa muita avaamaan oman tarinansa potentiaalin ja elämään todellisen tarkoituksensa. Häneen voi ottaa yhteyttä nettisivujen kautta, EvokingGrace.com, ja hänen kirjansa "The Day I Found God in A Pub" voi ostaa Amazonista.
-----------
Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.
Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.