MUISTOJA HILJAISUUDESTA
Kirjoittanut Gerhard Fankhauser (www.crimsoncircle.com)
Toukokuun 2022 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
Olen taas erämaassa, tässä yksinäisessä kylässä keskellä ei-mitään, pienessä vuokramökissä, paikassa jonne voin tulla aina, kun tarvitsen puhdasta luontoa, yksinäisyyttä, tauon kiireisen maailman melusta ja erityisesti, kun tarvitsen hiljaisuutta.
Heräsin varhain ja tein aamulauluharjoitukseni, auringon noustessa erämaakukkuloiden yli. Tämä harjoitus puhdistaa pois yön energiat, unien kaiun, ja tuo minut iloisen tyhjyyden ja kiitollisuuden paikkaan toivottamaan tervetulleeksi uuden päivän. Emme koskaan tiedä, onko huomista, joten siinä on kai kaikki: ottaa tästä päivästä paras irti, elää sitä ja nauttia siitä täysillä ja olla hetkessä.
Rakastan erämaata. Se yhdistää minut oman olemukseni ajattomaan ytimeen. Jotkut paikat ja olosuhteet yksinkertaisesti tukevat rauhallista mielentilaa ja mestarillisessa tietoisuudessa olemista. Erämaa on turva/pakopaikkani. Se sallii minun olla täysin oma itseni ja virittyä itseeni, koska on hyvin harvoja häiriötekijöitä. Penkkeily on täällä täysin erilainen kokemus, kuin urbaanimmassa ympäristössä – penkkeily merkitsee täällä kommunikointia hiljaisuuden kanssa, olemista täysin itsensä kanssa.
Ihmiselämästä on tullut hyvin meluisaa. On tuskin hiljaista hetkeä, ja juuri kun luulet olevan, naapurisi alkaa ajaa nurmikkoaan tai kuorma-auto peruuttaa kadulla tuon ärsyttävän ja läpitunkevan piip-piip-äänen kera. Se on yksi suosikkini. Tarkoitan, että kuka neropatti keksi tuo älyttömän idean, että kuorma-auton täytyy piipittää peruuttaessaan, ja siinä on volyymiä! Melusaaste ei näytä vaivaavan ihmisiä yhtä paljon kuin visuaalinen saaste, mutta uskon, että melu on yksi suurimmista esteistä matkalla valaistumiseen. Melu on syvältä!
Rakastan todellakin hiljaisuutta. Sieluni kaipaa sitä, juo sitä kuin hyvää vanhaa viiniä, imee sitä kuin kuiva maa ensimmäisessä sateessa. Rakastan hiljaisuuden tuoksua, eleganssia, ääretöntä ei-mitään. Tänään, kävellessäni hiljaa ympäröivillä kukkuloilla, muistin yhtäkkiä kohtaamisen, joka jätti voimakkaan kaiun sisälle.
Se oli melko monta vuotta sitten, aikana jolloin asuin ja matkustin Himalajalla. Rakastin käydä vaeltamassa, ja olin patikoimassa muinaistemppelille korkeammilla kukkuloilla, kun törmäsin syrjäiseen kylään, kaukana kaikesta. Sinne pääsi vain jalkaisin, ja oli ollut melko jyrkkä kulkureitti – ensin puolitrooppisten laaksojen ja metsien läpi ja sitten aina vain vuoristoisemmalle alueelle. Polun viimeinen osa johdatti minut punaisena kukkivan alppiruusumetsän läpi. Kävellessäni noiden lumoavien metsien halki, kuulin yhtäkkiä kikatusta. Katsoin ympärille ja yllätyksekseni havaitsin puissa muutaman kylän naisen, jotka leikkasivat lehtiä ja sulloivat niitä koriin selässään. Useimmat heistä ovat puolipiilossa lehtien ja kukkien seassa, mutta koko metsä raikui heidän rupatteluaan, vitsailuaan, lauluaan ja erityisesti kikatustaan, kun he näkivät minun tulevan. En ollut koskaan ennen kokenut mitään sellaista – se oli kohtaus suoraan sadusta.
Lähdettyäni metsästä polku johti niitylle, jolla oli orkideoja, ja kylää ympäröiville pelloille, ja sieltä oli henkeäsalpaava näkymä mahtaville Himalajan huipuille. Saavuttuani kylän portille, minut toivotti tervetulleeksi joukko uteliaita lapsia, jotka saattoivat minut yksinkertaiseen kivitaloon, ja siellä minua tervehti perhe, joka toivotti minut tervetulleeksi asumaan kotiinsa. Otin tyytyväisenä kutsun vastaan, kun kylässä ei tietenkään ollut majataloja tai ravintoloita – vain pikkuruinen kauppa, josta voi ostaa tulitikkuja, kynttilöitä, savukkeita, sokeria, jauhoja ja karkkia.
Puhuin vähän hindiä, ja pystyin käymään yksinkertaista keskustelua, mutta kaikki oli hyvin selvää ilman mitään sanoja. Kyläläiset olivat hiljaisia ihmisiä, ja he kuuntelivat ja aistivat erittäin hyvin. Oli yksinkertaista tietämistä, joka teki erittäin mukavaksi olla heidän kanssaan – tuntui luonnolliselta olla vieraana heidän kotonaan. Tämä kylä oli kaukana sivistyksestä, eikä ollut sähköä, televisiota, modernia teknologiaa. Jopa sytyttimeni ja taskulamppuni olivat nähtävyys. Kukaan ei kulkenut tästä ohi sattumalta, vain joitain pyhiinvaeltajia matkallaan korkeammalla oleviin temppeleihin jäätikön reunassa. Perhe jonka luona yövyin, olivat hyviä isäntiä ja antoivat minulle yksinkertaisen, mutta herkullisen aterian ja tietysti chaita. Kaiken kaikkiaan minusta tuntui todella tervetulleelta, eikä minua kohdeltu millään tavalla vieraana ihmisenä.
Illalla istuin penkillä talon ulkopuolella, yhdessä perheen isoisän kanssa. Istuimme siinä hiljaa, polttaen piippua ja kuunnellen kylän ja ympäröivän metsän lempeitä ääniä. Oli erilaisia ääniä – lapsia ennen nukahtamista, riitelevä pariskunta, lehmien ammumista, vuohien määkimistä, kanojen kotkotusta, lintujen sirkutusta ja laulamista, apinoiden rupattelua ja koirien haukkumista. Se kaikki sekoittui hyvin harmonisesti, ja oivalsin ensimmäistä kertaa, miten hiljaisuus yhdisti kaikki nuo eri äänet harmoniaksi. Syvä hiljaisuus oli astia kaikelle muulle. Hiljaisuus ei ollut äänen puuttumista, vaan sen ydinolemus, kaiken sen hiljainen keskus, ja musiikkia – kehittyneintä musiikkia – joka herätti sisällämme herkkyyden hiljaisuudelle, läsnäolevalle hetkelle, sisäiselle harmonialle.
Pohdiskellessani tuota luonnon ja elämän valaisevaa laulua, tuijotimme vuorien hitaasti häviäviä siluetteja, tumman samettisen taivaan ja sen suuren tähtikupolin alla. Se oli eeppistä ja suurta. Istuimme siinä pitkän tovin hiljaisuudessa, ei tarvittu sanoja, nautimme vain toisemme läsnäolosta ja seurasta. Ennen kuin menimme nukkumaan, isoisä katsoi minua silmiin ja sanoi: "Meille täällä, kylässämme, Jumala on läsnä." Nämä olivat ainoat sanat, jotka sanottiin tuona iltana, ja ymmärsin, mitä hän tarkoitti, tunsin sen. Aistin heidän elämänsä viattoman pyhyyden, tuon koskemattoman kauneuden ja puhtaan harmonian ennen putoamista paratiisista.
Oivalsin tämän hetken arvokkaan lahjan kiitollisena, mutta sisälläni oli myös tietäminen, että heidän elämänsä muuttuisi, että hekin putoaisivat paratiisista, kun moderni sivistys saavuttaisi heidät. Sitä ei voi välttää, aivan kuten emme voi välttää sitä, että lapsi kadottaa viattomuuden varttuessaan. Putosimme kaikki paratiisista, putosimme armosta, ja meidän täytyi käydä läpi koko elämänkokemus – illuusiot ja häiriötekijät, toiveet ja toivomukset, ylä- ja alamäet, rakkaus sekä vaikeudet ja tuska – kunnes lähdimme matkallemme takaisin kotiin.
Tästä syystä olen täällä ja kirjoitan tätä artikkelia, ja tästä syystä olemme kaikki täällä, kokoonnumme shaumbroina. Pääsimme takaisin kotiin. Olemme saapuneet kohtaan, jossa meitä pyydetään vain penkkeilemään, rentoutumaan läsnäolevaan hetkeen ja säteilemään valoamme tähän maailmaan.
*****
Gerhard Fankhauser on mestarimuusikko Itävallasta ja musiikkiryhmä Yohamin perustaja. Hän on taitava kitaristi, laulunkirjoittaja, yliäänilaulaja ja inspiroiva opettaja, jolle musiikin ajattomat mysteerit ovat syvä intohimo. Hän on työskennellyt Crimson Circlen kanssa vuodesta 2007 ja tehnyt useita nauhoituksia "uuden energian musiikkia", josta on tullut oleellinen osa shaumbra-matkaa. Ota yhteyttä Gerhardiin hänen nettisivujensa kautta, www.healingworldmusic.com.
-----------
Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.
Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.