TÄMÄ ON ELÄMÄÄ
Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)
Heinäkuun 2022 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
Kun olin teini-iässä, isälläni oli radio-ohjelma nimeltään "Tämä on elämää". Hän oli saarnamies ja käytti radiota jakaakseen oman versionsa evankeliumista, melko anteliaan kuvauksen Jumalan antamasta pelastuslahjasta Jeesuksen kautta. En oikeastaan muista paljoakaan tuosta ohjelmasta, paitsi että olin ihastunut Charlieen, söpöön kuuluttajaan jolla oli uskomaton ääni. Mutta pidin aina tuosta nimestä, ja olen toistanut sitä usein itselleni vuosien saatossa. Silloin kun jokin ei mene suunnitellusti tai jokin odottamaton asia tönäisee minut pois kurssista, yritän muistuttaa itselleni: "No, tämä on elämää."
Mutta hyvin pitkään kamppailin elämän kanssa, vastustaen nykykokemustani toivoen ja tavoitellen jotain parempaa. Perheeni fokus oli "tehdä oikein" tässä synkässä elämässä varmistamaan, että saisimme palkkiomme seuraavassa elämässä. Itse asiassa mitä enemmän kärsimme, sitä enemmän uskoimme Jumalan rakastavan meitä, koska "jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, hän lyö jokaista, jonka pojakseen ottaa." (Kirje heprealaisille 12:6) "Kurittaminen" merkitsee "korjaamista rangaistuksella tai kärsimyksellä", joten elämän koko pointti oli kestää ja myös toivottaa tervetulleeksi tämänhetkinen kurjuus, voidakseen lopulta saada taivaallisen palkkion. Lapsuuteni koko ilmapiiri oli: "Ole hyvä, ja valmistaudu, koska Jeesus tulee minä hetkenä hyvänsä."
Jossain kohtaa tuohon suunnitelmaan kehittyi ongelma, sillä minulla oli kaksi ristiriitaista halua: mennä taivaaseen mahdollisimman pian (jotta voisin viimeinkin olla onnellinen) JA kasvaa aikuiseksi ja mennä naimisiin (koska … seksi!). Vakaasti rukouksen voimaan uskovana, pyysin usein Jeesusta lykkäämään paluutaan, kunnes en ollut enää neitsyt. (Ilmeisesti hän kuunteli … haa!) Mutta periaatteessa elämän koko pointti oli pitkämielinen kestäminen perimmäisen pelastumisen toivossa.
Tämän päivän perspektiivistä voin nähdä, että se oli vain yksi versio ihmistaipumuksesta vastustaa sitä tai sivuuttaa se, mitä on, toivoen (tai peläten) sen sijaan, mitä jonain päivänä on. Ja joskus olen surullinen nähdessäni monien meistä edelleen tekevän sitä! Turhautuneena elämän kamppailuihin katsomme Adamukseen, Tobiakseen tai omaan mestari-itseemme, että se tekisi elämästä parempaa, korjaisi tämänhetkiset vaikeudet tai pelastaisi meidät niiltä. Koska "sitten kun elämä sujuu lopultakin hyvin, tiedämme olevamme mestari", eikö niin? Itse asiassa olen sitä mieltä, että elämä EI tule paremmaksi, ennen kuin hyväksymme elämän täysin sellaisena, kuin se on. Ironia on siinä, että myös mestarilla on edelleen kurjia päiviä, kuten Geoff selkeästi selitti tämän kuukauden artikkelissaan, mutta se ei tee yhtään vähemmän mestariksi, kuin on silloin, kun kaikki on ruusunpunaista. Mestarina olemisessa on kyse siitä, mitä sisällä on – ei siitä, mitä tapahtuu ympärilläni.
Tietysti täydellinen hyväksyminen tuntuu intuitionvastaiselta. Jos olen kurjassa tilanteessa, käyden läpi taas ihmisen yhtä puhdistumiskierrosta, eikö hyväksyminen merkitse, että jumitan siinä ikuisesti? Eikö minun pitäisi korjata tuo tilanne, tai ainakin tehdä se paremmaksi? Yrityksessä muuttaa elämääni ei ole mitään väärää sinänsä, mutta silloin kun kaikki ponnistelu yrittää muuttaa elämää "tuolla ulkona", siitä tulee pitkällinen prosessi, joka päättyy harvoin halutulla tavalla, koska olen fokusoitunut heijastukseen syyn sijasta.
Kun odotan elämän tulevan paremmaksi, energiani ei ole läsnä tässä ja nyt, jolloin kaikki on täydellistä. Mutta odota! Mitä jos läsnäoleva hetki ei ole täydellinen? Mitä jos kehooni sattuu, laskuni eivät tule maksetuksi, suhteeni hajoavat ja tunnen vain masennusta? Selvästikään mikään siinä ei ole täydellistä!
Itse asiassa mestari tietää, että se ON täydellinen. Katso sitä näin: joko kaikki on hyvin koko luomakunnassa, ja olemme muistamassa luojuutemme, tai ei ole hyvin, emmekä ole muistamassa.
Tällä löytämismatkalla ei toimi se, että muistan olevani luoja, mutta sitten kun en pidä luomuksesta, teeskentelen, etten ole. Riippumatta siitä, onko elämäni ihanteellista vai kamalaa, ensimmäinen ja tärkein askel täyttä täysivaltaisuutta kohti on hyväksyä, että olen jo täysivaltainen ja olen aina ollut. Tämänhetkisen luomukseni täydellisyyttä ei voi nähdä, ennen kuin on täysin hyväksynyt sen, juuri sellaisena kuin se on. TÄMÄ on elämää, ei jokin toivottavasti parempi hetki tulevaisuudessa. TÄMÄ sotkuinen, onneton, kiusallinen ja vaikea hetki ON ELÄMÄÄ. Voinko hyväksyä sen täysin? Sen tekeminen vahvistaa, että kyllä, loin tosiaan tämän koko tilanteen itselleni – riippumatta siitä, mikä se on – ja tämä merkitsee, että voin alkaa ymmärtää, miten se toimii. Jonkin luomukseni osan torjuminen – juuri sellaisena kuin se on – vain torjuu itseni sen luojana, ja olen taas takaisin lähtöruudussa ja ihmettelen, miksi elämä on syvältä eikä mikään ikinä toimi.
Näin hyvin elävää unta tämän kirjoittamisen aamuna, ja se tuntui tärkeältä. Kuten usein unissani tapahtuu, olin Crimson Circlen tapahtuman tukihenkilöstöä, mutta tällä kertaa otin muutaman hetken seurata, mitä tapahtui. Pian istuuduttuani alas, Adamus kutsui minut eteen. Minusta tuntui ruokkoamattomalta ja likaiselta, tultuani juuri sisälle ulkotöistä, mutta hän vaati sitä. Kun tuo kokemus kehittyi ja hän puhui minulle, tiesin, että minun täytyi vain seistä siinä juuri sellaisena, kuin olin – hiukset sotkussa, likaisissa vaatteissa ja haluttomana mutta läsnä – ja olla mestari joka tapauksessa. Kun hyväksyin sen kaiken, tunsin asentoni muuttuvan. Pienuuteni haihtui, ja suurta läsnäoloa alkoi huokua olemuksestani. Sitten täyttyessäni jostain, en pystynyt pidättelemään ja julistin kaikkien kuultavaksi: "Minä olen mitä olen – ja sinäkin voit olla!" Ei ollut epäilyä, ei epäröintiä, ei mitään muuta kuin varmuutta, ja oivalsin, että se voisi tulla vain hyväksymällä täysin elämäni ja sotkuisen itseni sellaisena, kuin ne olivat.
Kuulen monista shaumbroista ympäri maailmaa ja olen huomannut, että meillä on taipumusta olla toisessa kahdesta vaiheesta. Toinen on rämpiä loputtomassa irtipäästämisen sonnassa – uudestaan ja uudestaan – yrittäen saada tolkkua elämästä ja toivoen, että se tulee lopultakin paremmaksi, sitten kun meistä tulee oivaltanut. Toinen on elämän täydellinen hyväksyminen sellaisena, kuin se on, joko alistumisen tai tyytyväisyyden vuoksi. En ole varma, onko sillä vaikutusta, lakkaako joku vain yrittämästä korjata elämää, vai alkaako hän todella nähdä sen täydellisyyden, mutta lopputulos on samanlainen: kun lopulta hyväksyy elämän sellaisena, kuin se on, eikä toivo sen olevan erilaista, ironisesti asiat alkavat todella muuttua.
Esimerkiksi, joskus viime vuonna lakkasin täysin toivomasta ja etsimästä suhdetta, päättäen, että oma rakastava kumppanuuteni oli paljon parempi, kuin taas uusi hässäkkäkierros turhautumista, väärinymmärrystä ja pettymystä. Usko tai älä, mutta tuo tyytyväisyys, hyväksyntä, rakkaus ja ilo ilmestyi odottamatta ulkoiseen maailmaani, heijastuen hyvin erityislaatuisen olennon läsnäolona. Mutta ennen kuin hyväksyin sen tosiasian, että tämä on elämää, sillä ei ollut mitään tapaa muuttua. Uudestaan ja uudestaan muistutan itseäni olemaan tässä, TÄSSÄ hetkessä, myös silloin kun se on epämukavaa.
Todellakin on edelleen näkymättömiä kaavoja ja unohdettuja uskomuksia, joita kaivetaan pintaan (kiitos, Lohikäärme), mutta kun hyväksyn, että tämä on elämää, ja pysyn läsnä siinä, mitä on, jotenkin se muuttuu itsestään. Ei ole helppoa pysyä siinä, silloin kun häpeä tai turhautuminen tai epämukavuus tai jokin muu haaste jylisee lävitseni. Mutta mitä enemmän pystyn tarkkailemaan ja kokemaan tuon hetken tuomitsematta, sitä nopeammin se muuttuu ja sitä vapaammalta minusta tuntuu. Eikä niin ole, koska olen psykoanalysoinut itseni tai luonut uusia uskomuksia vanhojen päälle tai tehnyt jonkin muun tahtoponnistuksen. Todellisia muutoksia tapahtuu, kun hyväksyn täysin: "Näin tunnen, ja se on ok. Tämä on kokemukseni, joten annan sen täyttää minut. Tämä on elämääni tällä hetkellä, ja se on täydellistä. Se muuttuu – niin tapahtuu aina – mutta ei ole mitään korjattavaa, on vain koettavaa."
Tuossa hyväksymisessä alan nähdä elämän ehdottoman täydellisyyden juuri sellaisena, kuin se on, myös silloin kuin se on syvältä. Joskus tunnen myös houkutusta tuntea syyllisyyttä siitä, että elämäni on niin helppoa, kun toiset kamppailevat ja kärsivät. Haluan huutaa: "On niin helppoa saada täydellinen elämä – näe vain, millaista se on jo!" Mutta sen sijaan, että yrittäisin auttaa kaikkia, kenties minun täytyy vain nousta seisomaan säteilyssäni ja julistaa: "Minä olen mitä olen – ja sinäkin voit olla." Tämä on elämää, ja se on todella näin helppoa. Kyllä, myös silloin, kuin ei ole.
-----------
Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.
Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.