MYYTTI, SANKARI JA VALHE
Kirjoittanut Tom Kenyon (www.tomkenyon.com)
Spirit of Maat -verkkolehti, syyskuu 2011
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
Elävän myytin käsite on kiehtonut minua monet vuotta, aina siitä lähtien kun löysin Carl Jungin työn arkkityypeistä opintoharjoitteluni aikana. Ajatus elävästä myytistä on vieras monille materialistisessa yhteiskunnassamme. Useimmille ihmisille myytit ovat kuvitteellisia tarinoita toisesta ajasta, joilla näyttää olevan vähän relevanssia nykyajassa. Mutta elävä myytti on rakentunut psyykemme syvyyksiin ja se on elävä ja voimakas psyykkiseltä voimaltaan. Vaikka eläviä myyttejä on vain tiedostamattoman mielemme maanalaisissa käytävissä, ne vaikuttavat silti ulkoiseen maailmaamme hyvin suoraan.
Nämä myyttiset maailmat elävät enimmäkseen näkymättöminä tuonelamme sumuisissa varjoissa. Mutta joskus ne työntyvät unohduksemme verhon läpi ja läiskähtävät tietoiseen arkimaailmaamme. Nuori mies joka syöksyy kohti jalkapallopelin viimeistä maalia, massahysterian ajaessa väkijoukon jaloilleen, on yhtäkkiä sysätty sankarimyyttiin. Äidistä joka vapauttaa lapsensa vaarasta, tulee hetkeksi sankaritar.
Myytissä on voimaa ja jokainen yhteiskunta tietää tämän vaistonvaraisesti. Kansallisen kriisin aikana (sota) yhteiskunnat tekevät nopeasti itsestään sankarin omassa mielessään. Jokaisesta heitä vastustavasta tulee roisto. Ja kun kulttuurista alkaa tulla fasistinen, ihmiset nähdään roistoina vain siksi, että he esittävät älykkäitä kysymyksiä kansallisesta politiikasta ja kulttuuriasenteista. Tätä mallia on selvästi toistettu väsymykseen saakka kautta historian, nykyisen maailmanlaajuisen kriisimme olematta mikään poikkeus.
Mutta riippumatta siitä, miten hankalasti käsiteltävältä maailman tilanne näyttää, sitä lietsovat yksilölliset henkiset, psykologiset ja taloudelliset valinnat. Kun yksilöt muuttavat henkilökohtaisia valintojaan, näemme välittömän muutoksen maailman asioissa. Ja näin haluan kääntää huomioni yksilöön tässä käsittelyssä.
Lähdemme tässä pitkälle ja kummalliselle tielle yhdessä. Kuljemme psykoosin, mielisairauden, luovan nerouden ja henkisen valaistumisen maiden poikki. Toivottavasti saamme matkan varrella joitain oivalluksia, jotka auttavat meitä omassa elämässämme. Ja kenties löydämme toisten kokemuksista näkemystä auttamaan meitä poikkeuksellisissa psyykkisissä ja henkisissä haasteissa, joita kohtamme tänä aikana.
Ja sitten aloitetaan.
Madonna
Eräänä päivänä noin 15 vuotta sitten sain epätoivoisen puhelun kollegalta Kaliforniasta. Hän käytännössä anoi minua katsomaan erästä oppilastaan, joka oli mennyt psykoosiin osallistuttuaan hänen yhdeksän päivän intensiivikurssilleen. Oppilas asui Etelä-Floridassa miehensä kanssa ja kumpikin halusi nähdä minut. Nainen ei ollut miehensä mukaan ollut "aivan kunnossa" tapahtuman jälkeen. Ja perhe oli vihjannut - ei kovinkaan hienovaraisesti - että jos kunto ei paranisi, he ryhtyisivät oikeustoimiin kollegaani ja hänen instituuttiaan vastaan.
Järjestin parin tapaamisen viikonloppuna ja he tulivat varhain lauantaiaamuna toimistooni Chapel Hilliin, Pohjois-Carolinassa. Kahden ensimmäisen tunnin aikana otin vain ylös historiaa, mitä oli tapahtunut.
Sanotaan, että totuus on kummallisempaa kuin fiktio, ja itse sanoisin, että ainakin tässä tapauksessa se oli ehdottomasti totta.
Midge (ei naisen oikea nimi) oli osallistunut kollegani yhdeksän päivän henkilökohtaisen kasvun intensiivikurssille. Intensiivisen psykoakustisen stimuloinnin tuloksena hänellä oli merkittävä mystinen kokemus.
Kahdeksannen päivän paikkeilla hän oli tuntenut selvästi Marian, Jeesuksen äidin, olemuksen kietovan hänet rakkauteen. Sitten viimeisenä päivänä kun hän tunsi laajentuvansa tähän rakastavaan energiakenttään, Midge hävisi ja Maria, Madonna, otti hänen paikkansa.
Tässä autuaassa olotilassa hän siunasi ihmisiä. Ja jotkut ihmiset itse asiassa kokivat parantumisen hänen läsnä ollessaan. Kollegani vahvisti tämän myöhemmin.
Edelleen ollen hurmoksellisessa autuuden tilassa, Midge eli Madonna meni taksilla lentokentälle paluumatkaansa varten. Terminaalissa hän pysähtyi kioskille ja etsi jotain luettavaa pitkälle kotilennolle. Madonnan silmät katsoivat häntä Rolling Stone -lehden kannesta. Nähtyään nimensä lehdessä hän osti sen ja luki odotustilassa artikkelin Madonnasta. Tietysti Madonna, rokin kuningatar, on hyvin erilainen olotila kuin Madonna, Jeesuksen äiti.
Hyvin suggestiivisessa mielentilassaan Midge vaihtoi identiteettinsä Jeesuksen äidistä rokin kuningattareksi. Hän ei ollut enää Jeesuksen äiti, hän oli nyt rokkitähti, joka matkusti tuntemattomana.
Hän nousi koneeseen ilman välikohtauksia. Mutta noin yhdeksän kilometrin korkeudessa hän näki demoneja siivellä. Hän otti korkokengän jalastaan ja alkoi hakata ikkunaa yrittäen hajottaa sen. Lentohenkilökunta esti häntä ja hän kirosi heille huutaen, että hänen oli päästävä siivelle pelastaakseen koneen demoneilta.
Kun kone laskeutui, poliisi saattoi hänet lähimpään psykiatriseen sairaalaan, minne hän jäi muutamaksi viikoksi, kunnes lääkitys lopetti hänen harhakuvitelmansa.
Siihen mennessä kun hän tapasi minut, hän oli ollut oireeton noin kuukauden, mutta hänen miehensä kertoi, että vaimo näytti hermostuneelta eikä ollut oikein oma itsensä.
Kolmannella käynnillä Midge näytti hyvin levottomalta. Kysyin häneltä, mitä oli menossa, ja hän tunnusti teon, minkä hän oli tehnyt yli 10 vuotta aiemmin. Näytti siltä, että hänen miehensä perhe oli omistanut huonekalukaupan ja Midgen odotettiin työskentelevän siellä. Hän vihasi työtä ja muita työntekijöitä, jotka kaikki olivat suvun jäseniä. Yhtenä yönä hän hiipi kauppaan ja sytytti sen tuleen. Se paloi maan tasalle ja perhe päätti olla rakentamatta uutta. Hän oli löytänyt tien ulos tilanteestaan, mutta syyllisyys oli syönyt häntä vuosikymmenen ajan. Muistan hänen miehensä istuneen siinä leuka loksahtaneena auki. Hämmästyttävää kyllä, mies ei näyttänyt kovin vihaiselta.
Viimeisellä käynnillään Midge näytti hyvin rennolta ja hän ja he näyttivät miehensä kanssa sovitelleen tuhopolton. Tarkistaessani tilanteen useita vuosia myöhemmin, Midgellä ei ollut enää ollut lisäepisodeja tai harhakuvitelmia. Hänellä näytti koko asia olevan takanapäin.
Myytin voima
Transpersoonallisesta näkökulmasta voisimme sanoa, että kokemuksensa alkuvaiheissa Midge astui myyttisiin tai arkkityyppisiin tietoisuusulottuvuuksiin. Ei todellakaan ole tavatonta, että ihmisillä jotka osallistuvat henkilökohtaiseen kasvuun, on mystisiä kokemuksia. Uskon, että osa tästä saadaan aikaan siinä taustassa, missä sellainen työ tapahtuu. Ja luulen, että suuri osa siitä johtuu aivokemiasta.
Nopea silmäys mystisiin kokemuksiin joista kertoivat pyhimykset ja mystikot ympäri maailmaa, paljastaa selviä yhtäläisyyksiä, valtavista kulttuuri- ja perinne-eroavuuksista huolimatta. Monet näistä yhtäläisyyksistä liittyvät muutoksiin aika- ja paikkahavainnoissa sekä muihin muutoksiin havaintotavassa, mukaan luettuna korkeat hurmio- ja autuustilat. Nämä muutokset osoittavat kaikki selvään muutokseen aivokemiassa ja -fysiologiassa. Aivofysiologia on kuin mielen peili. Se heijastaa, mitä tapahtuu. Ja päinvastoin, silloin kun fysiologiassa tapahtuu muutoksia, vastaavia muutoksia pitää olla havaintotavassa ja kokemuksissa. Tästä perspektiivistä monet muinaiset henkiset harjoitukset voidaan nähdä alhaisen teknologian tavaksi muuntaa aivojen fysiologiaa ja näin havaintoja ja kokemuksia.
Lopuksi uskon, että myyttinen maailma on luontainen osa olemustamme. Jos ihminen menee riittävän syvälle omaan mieleensä, hän kohtaa lopulta myyttisiä tai arkkityyppisiä olentoja. Tietyn tyyppinen sisäinen työ ja jonkinlainen aivostimulointi paljastavat tämän sisäisen myyttimaailman. Uskon, että näin tapahtui Midgelle.
Hänen kontaktinsa Madonnaan, Jeesuksen äitiin, oli aito kontakti myyttimaailmaan (eli rakastavaan universaaliin feminiiniolemukseen). Koska Midgellä kuitenkin oli huono itsetunto (eli huonosti ylläpidetty ego), hän ei pystynyt ylläpitämään kontaktia myyttimaailmaan, vaan se nielaisi hänet. Tämä on todellinen vaara myyttiulottuvuuksia lähestyttäessä. Koska ne ovat elämää suurempia ja usein niissä on hyvin voimakas energia tai olemus, on helppoa joutua niiden nielaisemaksi. Kun ottaa yhteyden myyttiulottuvuuteen, on tosiaankin parempi ns. pitää jalat maassa.
Asioiden mutkistamiseksi lisää, Midgellä oli synkkä salaisuus, joka oli syönyt häntä yli 10 vuotta. Syyllisyys ja psyykkinen ristiriita tuhopolttoon liittyen oli ampunut pintaan kun valas, silloin kun henkilökohtainen identiteetti oli hajonnut.
Se että Midge muutti taas identiteettiä lukiessaan artikkelin Madonnasta, rokkitähdestä, osoittaa hänen yleistä psyykkistä heikkouttaan ja vahvan egoidentiteetin puutetta.
Sanalla "ego" on eri vivahde psykologiassa kuin monissa henkisissä piireissä. Psykologisesta perspektiivistä ego on vain oma itsetunto. Se on keskeinen viitekohta ja kriittinen psyykkiselle hyvinvoinnille.
Psykoterapeuttina minusta on hyvin tuhoisaa ja suorastaan vaarallista murskata ego henkisyyden nimissä. Näen tällaista koko ajan ja joka tapauksessa se vaarantaa psyykkisen terveyden.
Ongelma ei ole ego sinällään. Ego on vain tunne omasta identiteetistä. Jos Midgellä olisi ollut ehjä ego, en usko, että hän olisi koskaan joutunut laitokseen. Mutta hänellä ei ollut vahvaa itsetuntoa ja näin hän oli hedelmällinen maaperä myyttien yhdistymiselle. Hänelle identiteetin vaihtaminen oli vapautuminen psyykkisestä vankilasta, mutta ongelmana oli, että hän ei ollut ansainnut vapautusta tai edes pääsyä ehdonalaiseen. Hänhän ei ollut päässyt sopimukseen polttavan salaisuutensa kanssa. Ja psyyke vaatii eräänlaista sisäistä oikeutta. Vasta kun hän myönsi teon miehelleen ja tämä antoi anteeksi, hän pystyi rakentamaan elämänsä uudelleen.
Mutta hänen vaikeuksiaan ei aiheuttanut ego yhtään sen enempää, kuin auton lämpömittaria voi syyttää varoituksesta, että moottori "keittää". Ne ovat kumpikin mekanismeja. Ja ego on tietoisuuden (tai mielen) mekanismi, jolla on yksi ainoa tarkoitus - navigoida henkilökohtaisen identiteettitunnon kera myriadien elämänkokemusten läpi.
Jos Midgellä olisi ollut vahva egoidentiteetti, kohtaaminen Marian kanssa olisi ollut erilainen. Hän olisi voinut saada henkilökohtaisten ristiriitojensa vääristämättä ne siunaukset, joita kohtaaminen sellaisten olentojen kanssa tuo. Jos hänellä olisi ollut vahva ego, se olisi varmistanut, että hän palasi itsetuntoonsa, kun kokemus Marian kanssa oli ohi. Mutta hänellä ei ollut tätä ja niin ei ollut mitään tuomaan hänet takaisin psyykkiseen keskukseensa.
Vilkaisu mystikkojen psyykkiseen tilaan heidän hurmoksellisten kohtaamistensa aikana osoittaa tämän hyvin selvästi. Lukekaa selostuksia Pyhä Teresa Avilalaisesta - sekä muista mystikoista - ja näette, että hän koki mystisen kohtaamisensa imeneen hänet täysin sisäänsä. Hänen itsetuntonsa hävisi matkan ajaksi taivasulottuvuuksiin. Vasta kun hän alkoi palata maan pinnalle, itsetunto palasi.
Verratkaa tätä joogien raportteihin samadhista (joogatranssi) ja näette saman asian. Samadhin Intensiivisimmissä muodoissa tapahtuu täydellinen itsen katoaminen. On vain puhdas tietoisuus ilman kohdetta (eli mitään muuta koettavaa kuin itse), kera autuuden ja hurmion tunteiden. Sanskritissa tätä kutsutaan nimellä satchitannanda - "sat" merkiten olemassaoloa, "chit" tietoisuutta ja "annanda" autuutta. Joogaperspektiivistä olemassaolon luonne on sekä tietoisuutta että autuutta.
Parikymppisenä tein henkilökohtaisia kokeiluja, joissa tutkin lukuisten uskonnollisten - mm. hindulaisuus, buddhalaisuus, taolaisuus ja esoteerinen kristillisyys - perinteiden mystisiä tekniikoita. Nämä kokeilut tuottivat kaikki saman tuloksen: väliaikaisen itsensä kadottamisen tai itsen laajentumisen hurmion ja autuuden kentäksi.
Mutta vaikka tietoisuus ja autuus ovatkin osa luonnettamme, niin ovat myös psyykkiset ristiriidat, jotka olemme perineet ja/tai luoneet itsellemme. Midgen psyykettä oli häirinnyt, vainonnut, kaikki nämä vuodet hänen tuhopolttonsa ja pelkuruutensa. Yhdistyttyään myyttiulottuvuuteen missä hänen identiteettinsä hävisi, ristiriidat tulivat pintaan kuviteltujen demonien muodossa. Kun hän oli tunnustanut tekonsa miehelleen ja tämä oli antanut anteeksi, hän pystyi palaamaan psyykkisen vakauden tilaan ja jatkamaan elämäänsä.
Kuningas Arthur ja Lancelot
Eräs äiti soitti minulle hyvinvointikeskukseen, missä työskentelin, ja kysyi, suostuisinko tapaamaan hänen 21-vuotiaan poikansa. Hän oli psykiatrisessa laitoksessa, missä äidin mukaan ei tehty mitään pojan auttamiseksi. Pojalla oli diagnosoitu psykoosi eikä hän nukkunut hyvin vahvasta lääkityksestä huolimatta. Sanoin, että tapaisin hänet, jos voisin ottaa mukaan toisia terveydenhoidon ammattilaisia tarvittaessa. Hänen äitinsä suostui.
Kun näin Donin (ei hänen oikea nimensä), hänellä oli edelleen valtavia nukkumisvaikeuksia. Uni oli lyhyttä, keskimäärin tunnista pariin. Tämä merkitsi, ettei hän koskaan mennyt fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin vaatimaan syvään lepojaksoon. Hän eikä hänen äitinsä halunneet hänelle lääkitystä, joten toin mukaan akupunktiohoitajan. Ennen jokaista päiväsessiota Donille annettiin akupunktiohoitoa. Joskus peruutin tilauksen, mutta joka sessiossa tehtävä oli sama: rentouttaa hänet.
Muutaman session jälkeen hänen unensa alkoi parantua. Ja muutaman viikon jälkeen hän sai kuusi tuntia unta ilman lääkkeitä. Monet hänen oireistaan ennustettavasti vähenivät tämän nukkumisen parantumisen myötä.
Mutta hänen terapiansa sisältö oli kuitenkin mielestäni mielenkiintoisinta, jopa näiden monien vuosien jälkeen.
Donin ongelmat ilmeisesti alkoivat, silloin kun hän otti amfetamiinia sekoitettuna hallusinogeeneihin. Hän pääsi maaniseen tilaan, missä hän oli ylivalpas ja äärimmäisen luova. Tämä suuren luovuuden tila (hän oli taiteilija) kesti useita viikkoja, pitkään sen jälkeen kun huumeiden vaikutukset olivat haihtuneet. Sitten hänellä alkoi olla harhakuvitelmia ja epäsosiaalista käyttäytymistä. Hän lakkasi peseytymästä ja hänestä tuli vaara itselleen.
Mutta Donin sisäinen kokemus oli hyvin erilainen kuin se, mitä hän näytti maailmalle. Sillä mielessään Don oli kompastunut myyttimaailmaan ja transformoitunut Kuningas Arthuriksi. Hän oli mitä jaloimmassa etsinnässä, vaikka kukaan hänen ympärillään ei tiennyt tätä. Hän nimittäin etsi kadonneita ritareitaan. Heidät oli ripoteltu ympäri maailmaa ja hänen tehtävänsä oli löytää heidät ja tuoda takaisin Pyöreän pöydän ääreen - sitten ja vasta sitten hän voisi levätä.
Kun tapasimme ensimmäistä kertaa, hän puhui hyvin jäykästi ja tyylitellysti, hyvin samaan tapaan kuin huono Shakespearen näyttelijä. Ja minulle tuli selväksi jo ensitapaamisellamme, että hän toisiaan ajatteli olevansa legendaarinen Kuningas Arthur.
Muistan hyvin selvästi sen hetken. Tuolla hetkellä tarkoitan sitä hetkeä terapiassa, kun asiakas tajuaa tai hyväksyy minut liittolaisekseen. Olin kuunnellut, kun Don jatkoi ja jatkoi ahdistuksestaan, kun hän ei pystynyt löytämään ritareitaan, ja käytin tilaisuuden hyväkseni. Nojasin eteenpäin tuolissani ja käyttäen hänen puhetyyliään sanoin, että olin paikalla häntä varten. Yksityiskohtaisesti sanoin: "Olen täällä sinua varten, herrani." Hän katsoi suoraan minua silmiin ja sanoi: "Lancelot … se olet sinä … se olet sinä!", jolloin hän murtui ja itki.
Kerroin hänelle, että olin tosiaan paikalla suojelemassa häntä ja että löytäisin tavan opastaa hänet pois vaarasta. Kättelimme ja loimme suhteen välillemme - hän, nuorempi mies eksyneenä myyttimereen, ja minä, vanhempi liittolainen juurtuneena ihmissuhteiden maailmaan, mutta käsi ojennettuna hänelle myyttisissä myrskyissä. Tuosta hetkestä lähtien työ sai syvemmän arkkityyppisen luonteen. Ja opin enemmän noiden kuuden viikon aikana Donin kanssa arkkityyppimaailman voimasta, kuin olin koskaan voinut kuvitella oppivani collegessa.
Itse asiassa odotin innolla yhteisiä sessioitamme, koska ensinnäkin hän oli hemmetin sukkela ja nokkela. Kun hän ravasi terapiahuoneessa, sanaleikkejä putoili hänen kielestään kuin lämmintä steariinia kuumasta kynttilästä. Hänen monimutkaiset selityksensä tietoisuuden toiminnasta ja universumista hipoivat nerokkuutta. Se oli kiehtovaa.
Mutta oli ongelmia. Hän oli kaikessa nerokkuudessaan edelleen syvässä tuskassa ja hänen ulkonäkönsä paljasti yö- ja päivätaistelujen rasituksen.
Don oli kiinni klassisessa myyttikamppailussa, missä prinssistä tulee oikeutettu hallitsija (kuningas) omaan psyykkiseen valtakuntaansa. Useimmilla ihmisillä tämä myyttinen ristiriita tapahtuu yksinomaan tiedostamattomassa ja se pääsee harvoin näyttäytymään ulospäin, paitsi joissain tapauksissa, kuten esim. poika sanoo "ei" äidilleen tai isälleen.
Don oli kuitenkin astunut täysin myyttimaailmaan ja konflikti esitettiin hänen tietoisessa tajunnassaan ja käyttäytymisessään. Symbolitasolla Donin kadonneiden ritarien etsintä oli itse asiassa omien kadonneiden osiensa etsintää, niiden osien tai aspektien jotka tukahdutettiin lapsuudessa. Osa tehtävästä Donin terapiassa oli ratkaista vanhemmuusristiriitoja hänen vaativan ja dominoivan isänsä kanssa. Kun näihin kysymyksiin tartuttiin, Don tuli hitaasti ulos myyttitodellisuudestaan ja taas kerran osaksi ihmisten maailmaa. Oli kuitenkin joitain kompromisseja.
Hänen äärimmäinen taitavuutensa ja valppautensa oli vähentynyt. Hän ei ollut aivan yhtä nokkela, kuin hän oli ollut myyttisen kohtaamisensa aikana. Mutta hän nukkui ja söi. Hän saattoi taas työskennellä eikä hän tehnyt ympärillään olevia hulluksi.
Olen Donin jälkeen työskennellyt monien muiden kanssa, jotka vastaavasti olivat jääneet kiinni myyttimaailman hämmentäviin ja joskus riemastuttaviin vaikutuksiin.
Uskon, että kaikilla meillä jotka astumme myyttiseen maailmaan tarkoituksellisesti (eli henkisten harjoitusten kautta) tai tahattomasti (henkisenä hätätapauksena), on samanlainen tehtävä.
Tavoitteena ei ole jäädä myyttimaailmaan, vaikka se onkin hyvin viettelevä. Sen sijaan tavoitteena on tuoda ihmismaailmaan ne oivallukset ja energiat, jotka hyödyttävät meitä ja omaa sanghaamme (henkinen yhteisö). Sitten olemme tasapainossa. "Toinen jalka taivaassa, toinen jalka maassa", sanoi taolainen opettajani aina minulle.
Muuten, Don palasi taidemaailmaan eikä hänellä ole ollut toista episodia ja hän on menestynyt hyvin.
Myytti ja sankari
Useimmilla meistä ei ole koskaan intensiivisiä psyykkisiä ristiriitoja kuten Midgellä ja Donilla, mutta kaikkiin meihin vaikuttaa se, miten käsittelemme olemuksemme myyttistä puolta.
Tämä on erityisen totta henkisissä piireissä, missä voi olla hienovaraista - eikä aina niin hienovaraista - painetta nähdä maailma ja toimia maailmassa tietyllä tavalla. Monet ihmiset pyrkivät elämään henkistä elämää, esim. yrittää olla rauhallinen kaiken kustannuksella. Heidän koko elämäntyylinsä keskittyy ahimsaan tai väkivallattomuuteen toista olentoa kohtaan. Vaikka he syleilevät tätä etiikkaa, sisällä nousee vääjäämättä psyykkistä jännitettä.
Ensinnäkin olemme kaikki sekoitus moista ristiriitaisista psyykkisistä voimista. Ihmissuhteissa luonnollisia aggressiota syntyy väistämättä. Luonnollisella aggressiolla tarkoitan pelkästään tarkoituksenmukaista toimintaa, silloin kun omia rajoja rikotaan. Jos joku ahimsaa harjoittava havaitsee, että toinen on varastanut jotain tai levittänyt ilkeää juorua, nousee luonnostaan vihainen ajatus tai impulssi. Vihassa ei ole mitään väärää. Se mitä päätämme tehdä sen kanssa, määrää, onko se tuhoisaa vai ei.
Kuitenkin sille joka harjoittaa ahimsaa (väkivallattomuutta), tämä voi olla ongelmallista, jos hän on kiinnittynyt väkivallattomuuden myyttiseen identiteettiin (eli henkinen ihminen joka ei koskaan vahingoita). Itselleen sen myöntäminen, että haluaisi katkaista toisen niskan tai ainakin panetella häntä, voi olla hyvin kiusallista. Kuitenkin oman väkivaltaisuutensa (vaikka vain ajatuksissa) hyväksyminen on ennakkoedellytys henkiselle kypsyydelle ja aidolle henkiselle kasvulle.
Silti jotkut ihmiset päättävät olla tunnistamatta itsessään luonnostaan syntyvää aggressiota. He yrittävät ns. lakaista sen maton alle. He teeskentelevät, ettei heillä ole näitä tunteita. He roikkuvat kiinni myyttisessä ihanteessa henkisestä ihmisestä, jota eivät inhimilliset harhakuvitelmat kosketa, ja joka on aina rakastava.
Epäilen, että sellaista ihmistä yleensä on olemassakaan fantasioidemme ulkopuolella, mutta tämä menee asian viereen. Asian ydin on, että tunteiden kieltäminen (henkisyyden naamion alla) on sekä itsepetosta että tuhoisaa aidolle henkiselle saavuttamiselle, puhumattakaan psyykkisestä perusterveydestä.
Henkisen mestaruuden ja ahimsan kaltaisten henkisten asenteiden tavoittelu on todella kiitettävää. Mutta silloin kun tätä ihannetta käytetään omien osien kieltämiseen (eli oman luontaisten aggressioiden tai negatiivisten ajatusten), on erittäin tahmeassa tilanteessa. Syy tähän "tahmeaan veräjään", kuten brittiläiset kriketin ystävät sanovat, liittyy sankarin tai sankarittaren paradoksiin.
Nimittäin myyttimaailma on elämää suurempi. Se on jumalten ja jumalattarien asuinsija. Se on asuinpaikka titaaneille ja valtaville energioille, jotka jättävät ihmisen varjoonsa. Silloin kun saamme kontaktin eloisaan olentoon arkkityyppi- tai myyttiulottuvuudesta, olemme usein täynnä energiaa.
Tämä henkinen voima-annos voi olla virkistävä ja innostava ja se on itse asiassa korvaamaton henkisen itsensä kehittämisen polulla oleville. Jos kuitenkin samaistumme liikaa myytteihin ja suljemme toisia osia itsestämme, niin olemme tavallaan kieltämisen tilassa ja tämä voi olla katastrofaalista.
Se on todella ironista. Sanotaanpa, että joku innostuu jonkun Kristuksen tai Buddhan kaltaisen suuren opettajan henkisestä olemuksesta ja voimasta. Sen päätöksen tekeminen, että elää tietoisuudessa ylöspäin Kristuksen tai Buddhan tapaan, on käytännössä sankariteko. Ja tuon valinnan tekemisen kautta muuntuu henkiseksi sankariksi tai sankarittareksi.
Sankaruuden tunteminen on yksi asia, sen eläminen maailmassa toinen. Ja juuri tässä kohtaa ongelma voi syntyä. Jos samaistuu liikaa sankariin tai sankarittareen, vähemmän sankarilliset ajatukset ja tunteet ovat häiritseviä.
Olemme kaikki sekoitus monista ajatuksista ja tunteista, kuten aiemmin sanoin. Mutta jos henkilö panostaa henkisenä sankarina olemiseen koko ajan (vaikka mikä olisi), niin hänen on pakko kieltää ajatukset ja tunteet, jotka eivät ole henkisiä (tai mikä muu tilanne onkin).
Ollaanpa konkreettisempia tässä. Monta vuotta sitten, kun ensimmäistä kertaa ryhdyin tietoisesti henkiseen työhön, tapasin tiibetiläisen laman. Joku kertoi minulle, että oli tapana antaa jokin lahja sellaiselle henkilölle. Täynnä henkisiä tunteita menin ostamaan kauniin korin ja täytin sen eksoottisilla hedelmillä ja värillisellä silkillä. Kun tuli aika antaa lahjani hänelle, sydämeni oli täynnä valtavaa rakkautta ja autuutta.
Ojensin hänelle lahjan ja hän katsoi sitä. Hän nyökkäsi ja sitten leikkasi hedelmiä ja ojensi palat pienelle ryhmälle, joka oli kokoontunut. Olin kauhuissani. Lämpimät tunteeni haihtuivat ja autuuteni kuumailmapallo tyhjeni. Mitä hän tarkoitti antaessaan lahjani pois? Ja mitä hän tarkoitti vain nyökätessään minulle? Eikö hän tunnistanut minua? Varmasti siinä tapahtui jonkinlainen virhe. Kun hedelmät kulkivat minulle saakka, otin pienen palan mangoa ja katselin sitä kädessäni. Vasta silloin pystyin tunnistamaan harhakuvitelmani.
En antanut lahjoja kiitollisuuden ja arvostuksen asenteella, vaan ylpeydellä ja odotusten kera. Samaistumiseni henkiseen ihanneopetuslapseen varjosti tajuntaani. En ollut huomannut henkistä narsismiani, ennen kuin hedelmät oli annettu pois. Niille jotka eivät tunne henkisen narsismin käsitettä, niin se on sitä, kun ajattelemme olevamme "kuumaa kamaa" ja pidämme itseämme merkittävämpänä ja tärkeämpänä kuin toiset olennot.
Suurin piirtein samoihin aikoihin koin äkillisen heräämisen, jota ei pannut alulle henkinen opettaja, vaan eräs ystävä. Asuin vanhassa ränsistyneessä talossa monien muiden opiskelijoiden kanssa ja olimme kaikki ottaneet jonkin huoneen. Jotenkin olin päätynyt jättimäiseen ruokasaliin tai kenties se oli juhlasali. Joka tapauksessa, se oli valtavan kokoinen ja katto oli korkealla. Tämän massiivisen huoneen yhteen nurkkaan olin sijoittanut pienen alttarin ja viimeistellyt sen kuvilla kristinuskon, buddhalaisuuden ja hindulaisuuden pyhimyksistä. Sen edessä lattialla oli pieni rukousmatto, missä meditoin ja joogasin. Tuo alue oli tahrattoman puhdas ja järjestyksessä.
Saman huoneen toiseen nurkkaan olin laittanut patjani. Kirjapinot, puolittain syödyt ruokalautaset ja likaiset vaatteet täyttivät lattian. Pölypalloja leijaili kuin matalalle laskeutuneita kumpupilviä.
Yhtenä päivänä eräs ystäväni, myös yliopistolta, tuli hakemaan minua konserttiin. Oveen koputettiin. Avasin sen ja kutsuin hänet sisään. Hän ei tiennyt asumistilannettani ja katseli hetken huonetta. Hän sanoi vain kolme sanaa: "Kuka on kämppäkaveriesi?"
Olin ällistynyt. Katsoin huonettani uusin silmin. Yhteen nurkkaan oli asettunut asumaan pyhimykseksi tavoitteleva nuori - toiseen nurkkaan joku vetelys. Kumpikin niistä oli sisälläni ja luulen, että jollain tapaa seuraavat 20 vuotta elämästäni olivat yritystä saattaa nämä kaksi yhteen.
No niin, mainitsin tämän tarinan, koska 1) ajattelin, että se voisi saada teidät nauramaan ja 2) minusta tämä on kaunis (joskin hävettävä) esimerkki siitä, miten kieltäminen toimii. Olin järjestänyt kaksi aluetta huoneeseeni ja psyykeeni - toinen oli pyhä ja toinen maallinen. Ollessani pyhällä alueella minulla oli henkisiä tuntemuksia enkä huomannut vetelystä lattialla jonkin matkan päässä. Itse asiassa, oli monia taisteluja vetelyksen ja tulevan pyhimyksen välillä. Henkinen tyyppi halusi nousta ylös viideltä aamulla, koska hän oli lukenut jostain, että se oli joogien paras aika meditoida. Kuitenkin vetelys tuskin pystyi pääsemään ylös ehtiäkseen yhdeksän tunneille. Tätä köydenvetoa kesti vuosia. Muuten, nyt nousen ylös, sitten kun nousen, ja meditoin, sitten kun meditoin. Tyyppien välinen sota on jokseenkin loppunut. Luulisin, että osittain siksi, että lopulta annoin periksi ja kanonisoin vetelyksen.
Pointtini kaikessa tässä on, että silloin kun asetamme henkisiä ihanteita (vaikka miten yleviä), siinä piilee todellinen vaara. Ja tuo vaarallinen asia on, että yritämme ehkä erottaa itsemme pahoista tunteista ja ajatuksista ("pahan" tietysti tarkoittaessa kaikkea, mikä ei pidä yhtä henkisen ihanteemme kanssa). Jos teemme tämän kohtalokkaan virheen, olemme polarisoituneet.
Sitten tapahtuu hyvin kummallinen asia. Alamme elää valhetta.
Emme asettuneet elämään valhetta. Tavoittelimme totuutta. Olimme päättäneet elää henkistä elämää, olla henkinen sankari tai sankaritar. Mutta teimme sen kohtalokkaan virheen, että samaistuimme henkisen sankarin kuvaan tai ihanteeseen.
Tämän onnettoman valinnan seurauksena emme enää elä henkistä elämää. Elämme henkisen elämän kuvaa - kaksi hyvin eri asiaa.
Meitä häiritsee negatiivisten ajatusten ja tunteiden herääminen. Tämä on tosi pettymys, koska negatiivisia ajatuksia ja tunteita ilmentyy jatkuvasti mieleemme. Kuin synkät pilvet, nekin menevät ohi ja häviävät tyhjyyteen (kuten totta puhuen kaikki). Mutta sen sijaan että hyväksymme nämä tunteet luonnolliseksi ja annamme niiden kulkea mielen läpi, järkytymme aina, kun vähemmän henkisiä ajatuksia ja tunteita nousee. Silloin maaperä on kypsä vaikeimmalle psyykkiselle tilanteelle - varjolle.
Varjo on se osa tiedostamatonta, minkä pidämme poissa tietoisuudesta. Teeskentelemme, ettei sitä ole - tavallisesti, koska se mitä olemme sinne sulloneet, on liian vaikeaa hyväksyä. Kuitenkin jotain salakavalampaa voi tapahtua tässä. Jos kieltäydymme hyväksymästä oman negatiivisuutemme nousemisen (kaiken mikä ei pidä yhtä henkisen kuvamme kanssa), voimme aivan hyvin päättää taistella sitä vastaan.
Olemme demonisoineet sen, mitä emme voi hyväksyä. Teemme sitten kaiken mahdollisen piilottaaksemme ja tukahduttaaksemme negatiivisuuden. Jos psyykkisestä ristiriidasta tulee riittävän voimakas, alamme hyökätä toisten kimppuun, jotka tuomitsemme siitä, etteivät he sovi valitsemaamme henkiseen ihanteeseen. Olemme synnyttäneet henkisen fasismin, saman jutun kuin noitavainot ja inkvisitio.
Älkää hetkeäkään ajatelko, että olemme immuuneja sellaiselle kulttuurihulluudelle nyt 2000-luvulla. Iltauutiset on täynnä viitteitä siihen, että toinen kulttuurillisen, poliittisen ja henkisen fasismin aalto on kasvamassa ympäri maailman. Se miten kukin meistä käsittelee toisiaan sekä myyttejä sisällämme, määrää, miten laaja ja tuhoisa tästä aallosta perimmiltään tulee.
Vähän ennen kuolemaansa Carl Jung sanoi, että ihmiskunnan pitäisi kohdata varjonsa ja tehdä rauha sen kanssa. Jos emme pysty suorittamaan tätä valtavaa psyykkistä ja henkistä tehtävää, varjomme tuhoavat meidät.
Ehkä meidän kaikkien pitää olla vähän kuin Gene Kelly: "Minä ja varjoni … kuljemme bulevardia pitkin." Sanon tämän, koska jonkin tiedostaminen on paljon parempi kuin teeskentely, ettei sitä ole olemassa.
Ja ehkä meidän kaikkien on aika nousta laajempaan henkiseen näkemykseen itsestämme ja maailmasta. Tulevaisuutemme voi hyvinkin riippua siitä.
Lyhyt käytännön harjoitus: varjon syleileminen
Toivon antavani tässä teille nopean ja helpon tavan integroida varjomateriaali tietoiseen itseen "itsensä integroimisprosessilla". Syyt tämän tekemiseen ovat monet. Ensinnäkin se sallii teidän välttää polarisoitumisansan sisällänne (jolloin taistelette itseänne vastaan). Toiseksi se poistaa teidät henkisen fasismin kollektiiviaallosta (erittäin hyvä asia). Kolmanneksi se itse asiassa lisää energiatasoanne, koska se vapauttaa ansassa olevat osanne. Muistakaa, että vaatii energiaa pitää jokin alhaalla psyykessä.
Lisäksi on joitain kohtia, jotka haluaisin esitellä, ennen kuin katsomme itse prosessia.
Ensinnäkin, tukahdutettu varjomateriaali usein jähmettyy tilaksi, mikä muistuttaa olentoa. On mahdollista kommunikoida varjomateriaalinsa kanssa, ikään kuin se olisi tietoinen olento.
Toiseksi, oman varjonsa hyväksyminen ei välttämättä merkitse sen käyttäytymisen hyväksymistä (eli jos haluat lakata tupakoimasta, niin sen oman varjomateriaalisi hyväksyminen, joka on vastuussa tupakan väärinkäytöstä, ei merkitse, että hyväksyt tupakoinnin). Se merkitsee kuitenkin, että hyväksyt sen osasi, joka haluaa tupakoida.
Vain esimerkkinä, ihmiset tupakoivat monesta syystä. Jotkut käyttävät sitä rituaalisena uhrauksena hengelle, kuten alkuperäisamerikkalaisten seremonioissa. Toiset käyttävät sitä tunteiden tukahduttamiseen. Kaikki liittyy aikomukseesi. Ne jotka haluavat tukahduttaa vihaa tai kiihtymystä, käyttävät joskus tupakkaa, koska se aiheuttaa hiussuonten supistumista. Vähentyneen verenvirtauksen myötä kiihtymys voi väliaikaisesti lakata tai vähentyä.
Sanotaan, että olet yksi näistä ihmisistä. Tässä on kaksi asiaa: a) varsinainen sytyttämiskäyttäytyminen ja b) halu sytyttää. Halu sytyttää tulee siitä osastasi, jolle tiettyjen tunteiden nouseminen on epämiellyttävää. Tämä osa yrittää parhaansa pitääkseen nämä tunteet varjoulottuvuudessa, itsesi tiedostamisen valon ulkopuolella. Ja se tekee tätä, koska olet valinnut jollain tasolla kieltää nämä tunteet. Osa joka vastaa teon toteuttamisesta (eli tupakkaan tarttuminen), ei ole syyllinen. Se vain yrittää tehdä sen, mitä haluat sen tekevän. Toisin sanoen, miten outoa jokin käyttäytyminen onkin, siitä vastuussa oleva osa yrittää huolehtia sinusta jollain tavalla.
Näillä osilla on tavallaan oma autonominen psyykkinen elämä. Ne haluavat tulla hyväksytyksi osana meitä - ainakin niiden pelkona on, että torjumme ne. Tähän niiden vainoharhaisuuteen on hyvä syy. Pidämme niitä vastenmielisinä, vaikka ne tekevät vain sen, mitä pyydämme (tukahduttaminen).
Meissä on luontainen se pelko, että jos hyväksymme jonkin psyykkisen osan, meidät sidotaan sen toimintaan. Totuus on, että silloin kun hyväksymme jonkin osan aspektiksemme, tapahtuu psyykkisen energian vapautuminen, mikä laajentaa tietoisuutta. Tämä lisää todennäköisyyttä, että pystymme tekemään parempia ja tehokkaampia valintoja itsemme kannalta. Kun muistamme (yhdistämme) jonkin psyykkisen osan itsemme hyväksymisen kautta, tapahtuu oletettavasti endorfiinien ja muiden hyvinvointiin liittyvien hermovälittäjäaineiden vapautuminen.
Huom.: Tämä on teoreettinen havainto, jonka olen tehnyt vuosien saatossa itsensä integroimisprosessista. En vielä tiedä mitään tutkimuksia, mitkä havainnollistavat tämän, mutta ihmiset kertovat aina lisääntyneestä hyvinvoinnin ja eheyden tunteesta prosessin jälkeen. Oletan siksi, että tapahtuu vastaavia psyykkisiä muutoksia. Tulevaisuuden tutkimukset todistavat oikeaksi tai vääräksi tämän hypoteesin, mutta mikä tahansa syy onkin, ihmiset tuntevat olonsa paremmaksi ja yhdistyneemmäksi omaan itseensä käytyään prosessin läpi.
Itsensä integroimisprosessi
Silloin kun nousee epämiellyttäviä tunteita, on ihanteellinen aika tehdä tämä prosessi, koska materiaali on aivan tajunnan pinnassa. Mutta se voidaan tehdä koska tahansa, kun halutaan muuttaa jokin käyttäytymistapa.
Tässä on useita askelia.
Tässä prosessissa on asiasisällön puuttuminen erona moniin muihin itsensä terapoimisharjoituksiin. Meitä ei oikeastaan kiinnosta tarina, miksi teemme "sitä", emmekä ole kiinnostuneita "sen" historiasta. Yksinkertaisesti vain tunnustamme osan (joka on vastuussa "siitä") omaksi puoleksemme. Tämän ainoana tarkoituksena on rakentaa tietoisuussilta alitajunnasta tietoiseen tajuntaan, toisin sanoen, että meistä voi tulla psyykkisesti tietoisempi.
1. Kun olet poissa tolaltasi, paikanna ensin, missä kehosi osassa se tuntuu olevan. Tämä voi tuntua kummalliselta, mutta tuo osa keskittyy kehossasi jonnekin. Joskus, vaikka paljon harvemmin, osa voi olla energiakentässä kehosi ympärillä. Tämä alue tuntuu erilaiselta kuin muu keho. Se voi tuntua radikaalisti erilaiselta, jos osaan liittyy paljon tunne-energiaa, tai se voi tuntua hienovaraisesti, jos siihen liittyy vähemmän kamaa. Mutta siellä on aina jonkinlainen aistimus, missä tuo osa asuu.
2. Seuraavaksi keskity vain tähän kehosi alueeseen ja kerro osalle (hiljaa mielessäsi), että hyväksyt sen aspektiksesi. Se on siinä. Osalta tulee vastaus aistimuskielellä, toisin sanoen tunnet jonkin rentoutuvan, hellittävän tai integroituvan, jos tuo osa uskoo sinua. Sinun on tarkoitettava sitä. Et voi puhua sille paskaa ja päästä kuin koira veräjästä. Osat tietävät, jos valehtelet tai yrität huijata, eivätkä ne pidä siitä. Tärkeän kohdan kertausta: et kerro osalle, että hyväksyt sen käyttäytymisen. Sanot vain, että hyväksyt sen. Se on olemassa (pidät siitä tai et). Ja tunnustat vain, että se on olemassa ja osa sinua.
3. Joskus on muita osia, jotka eivät pidä siitä, kun hyväksyt tietyn osan, jonka kanssa sinulla on vaikeuksia. Näillä vastustavilla osilla on tavallisesti oma agendansa asioiden pitämiseksi entisellään. Jotkut osat eivät vain pidä asioiden muuttumisesta. Toiset eivät ehkä esim. pidä siitä, että sinusta tulee psyykkisesti terveempi. Alkaako kuulostaa siltä, että sinulla on tässä sirkus? No … sinulla on! Ja niin on kaikilla muillakin. Eron hyvän show'n missä kaikki osat toimivat enemmän tai vähemmän yhdessä, ja kaaoksen välille saa aikaan sirkustirehtööri. Ja olet tietysti oman sirkuksesi tirehtööri.
Jotkut osamme ovat klovneja, toiset rohkeita trapetsitaiteilijoita, jotkut kouluttavat villieläimiä, jotkut ovat taskuvarkaita, jotka hiippailevat varjossa avokatsomon takana. Siellä on koko eläinnäyttely. Ja kun tunnustat yhden sirkuksen jäsenen, sinun on ehkä väiteltävä toisten kanssa. Strategia on itse asiassa hyvin yksinkertainen. Mitä tahansa sinussa nouseekin, kerro sille, että hyväksyt sen osaksesi. Olen tuntenut ihmisiä, joiden on tarvinnut työskennellä yhdeksän osan kanssa päästäkseen lopulliseen ratkaisun tai eheyden tunteeseen.
Tämä prosessi saa aikaan suuremman henkilökohtaisen eheydentunteen, ne osat hyväksymällä jotka ovat tähän saakka torjuttu. Se myös lisää psyykkistä energiaa ja tietoisuutta, kuten aiemmin sanoin.
Tämä prosessi ei tavallisesti ratkaise ongelmia, mutta lisääntyneen psyykkisen energian ja tietoisuuden myötä ongelmista tulee vähemmän problemaattisia.
Itsemme tekeminen eheämmäksi hakemalla osamme pois tiedostamattoman varjoista, on pyhä teko. Esim. sanan "pyhä" (holy) juuri merkitsee kokonaiseksi/eheäksi (whole) tekemistä.
Olen samaa mieltä Carl Jungin kanssa siitä, että kollektiivisen varjomme kanssa elämään oppiminen on pakko. Ja tämän tyyppinen psyykkinen pyrkimys voi olla yksi pyhimmistä töistä, mitä voimme tehdä tänä aikana. Opastakoon oman valaistumisesi valo ja sydämesi myötätunto sinua eheyden etsinnässäsi.
Tom Kenyon
-----------
Kirjoittanut Tom Kenyon (www.tomkenyon.com)
Spirit of Maat -verkkolehti, syyskuu 2011
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
Elävän myytin käsite on kiehtonut minua monet vuotta, aina siitä lähtien kun löysin Carl Jungin työn arkkityypeistä opintoharjoitteluni aikana. Ajatus elävästä myytistä on vieras monille materialistisessa yhteiskunnassamme. Useimmille ihmisille myytit ovat kuvitteellisia tarinoita toisesta ajasta, joilla näyttää olevan vähän relevanssia nykyajassa. Mutta elävä myytti on rakentunut psyykemme syvyyksiin ja se on elävä ja voimakas psyykkiseltä voimaltaan. Vaikka eläviä myyttejä on vain tiedostamattoman mielemme maanalaisissa käytävissä, ne vaikuttavat silti ulkoiseen maailmaamme hyvin suoraan.
Nämä myyttiset maailmat elävät enimmäkseen näkymättöminä tuonelamme sumuisissa varjoissa. Mutta joskus ne työntyvät unohduksemme verhon läpi ja läiskähtävät tietoiseen arkimaailmaamme. Nuori mies joka syöksyy kohti jalkapallopelin viimeistä maalia, massahysterian ajaessa väkijoukon jaloilleen, on yhtäkkiä sysätty sankarimyyttiin. Äidistä joka vapauttaa lapsensa vaarasta, tulee hetkeksi sankaritar.
Myytissä on voimaa ja jokainen yhteiskunta tietää tämän vaistonvaraisesti. Kansallisen kriisin aikana (sota) yhteiskunnat tekevät nopeasti itsestään sankarin omassa mielessään. Jokaisesta heitä vastustavasta tulee roisto. Ja kun kulttuurista alkaa tulla fasistinen, ihmiset nähdään roistoina vain siksi, että he esittävät älykkäitä kysymyksiä kansallisesta politiikasta ja kulttuuriasenteista. Tätä mallia on selvästi toistettu väsymykseen saakka kautta historian, nykyisen maailmanlaajuisen kriisimme olematta mikään poikkeus.
Mutta riippumatta siitä, miten hankalasti käsiteltävältä maailman tilanne näyttää, sitä lietsovat yksilölliset henkiset, psykologiset ja taloudelliset valinnat. Kun yksilöt muuttavat henkilökohtaisia valintojaan, näemme välittömän muutoksen maailman asioissa. Ja näin haluan kääntää huomioni yksilöön tässä käsittelyssä.
Lähdemme tässä pitkälle ja kummalliselle tielle yhdessä. Kuljemme psykoosin, mielisairauden, luovan nerouden ja henkisen valaistumisen maiden poikki. Toivottavasti saamme matkan varrella joitain oivalluksia, jotka auttavat meitä omassa elämässämme. Ja kenties löydämme toisten kokemuksista näkemystä auttamaan meitä poikkeuksellisissa psyykkisissä ja henkisissä haasteissa, joita kohtamme tänä aikana.
Ja sitten aloitetaan.
Madonna
Eräänä päivänä noin 15 vuotta sitten sain epätoivoisen puhelun kollegalta Kaliforniasta. Hän käytännössä anoi minua katsomaan erästä oppilastaan, joka oli mennyt psykoosiin osallistuttuaan hänen yhdeksän päivän intensiivikurssilleen. Oppilas asui Etelä-Floridassa miehensä kanssa ja kumpikin halusi nähdä minut. Nainen ei ollut miehensä mukaan ollut "aivan kunnossa" tapahtuman jälkeen. Ja perhe oli vihjannut - ei kovinkaan hienovaraisesti - että jos kunto ei paranisi, he ryhtyisivät oikeustoimiin kollegaani ja hänen instituuttiaan vastaan.
Järjestin parin tapaamisen viikonloppuna ja he tulivat varhain lauantaiaamuna toimistooni Chapel Hilliin, Pohjois-Carolinassa. Kahden ensimmäisen tunnin aikana otin vain ylös historiaa, mitä oli tapahtunut.
Sanotaan, että totuus on kummallisempaa kuin fiktio, ja itse sanoisin, että ainakin tässä tapauksessa se oli ehdottomasti totta.
Midge (ei naisen oikea nimi) oli osallistunut kollegani yhdeksän päivän henkilökohtaisen kasvun intensiivikurssille. Intensiivisen psykoakustisen stimuloinnin tuloksena hänellä oli merkittävä mystinen kokemus.
Kahdeksannen päivän paikkeilla hän oli tuntenut selvästi Marian, Jeesuksen äidin, olemuksen kietovan hänet rakkauteen. Sitten viimeisenä päivänä kun hän tunsi laajentuvansa tähän rakastavaan energiakenttään, Midge hävisi ja Maria, Madonna, otti hänen paikkansa.
Tässä autuaassa olotilassa hän siunasi ihmisiä. Ja jotkut ihmiset itse asiassa kokivat parantumisen hänen läsnä ollessaan. Kollegani vahvisti tämän myöhemmin.
Edelleen ollen hurmoksellisessa autuuden tilassa, Midge eli Madonna meni taksilla lentokentälle paluumatkaansa varten. Terminaalissa hän pysähtyi kioskille ja etsi jotain luettavaa pitkälle kotilennolle. Madonnan silmät katsoivat häntä Rolling Stone -lehden kannesta. Nähtyään nimensä lehdessä hän osti sen ja luki odotustilassa artikkelin Madonnasta. Tietysti Madonna, rokin kuningatar, on hyvin erilainen olotila kuin Madonna, Jeesuksen äiti.
Hyvin suggestiivisessa mielentilassaan Midge vaihtoi identiteettinsä Jeesuksen äidistä rokin kuningattareksi. Hän ei ollut enää Jeesuksen äiti, hän oli nyt rokkitähti, joka matkusti tuntemattomana.
Hän nousi koneeseen ilman välikohtauksia. Mutta noin yhdeksän kilometrin korkeudessa hän näki demoneja siivellä. Hän otti korkokengän jalastaan ja alkoi hakata ikkunaa yrittäen hajottaa sen. Lentohenkilökunta esti häntä ja hän kirosi heille huutaen, että hänen oli päästävä siivelle pelastaakseen koneen demoneilta.
Kun kone laskeutui, poliisi saattoi hänet lähimpään psykiatriseen sairaalaan, minne hän jäi muutamaksi viikoksi, kunnes lääkitys lopetti hänen harhakuvitelmansa.
Siihen mennessä kun hän tapasi minut, hän oli ollut oireeton noin kuukauden, mutta hänen miehensä kertoi, että vaimo näytti hermostuneelta eikä ollut oikein oma itsensä.
Kolmannella käynnillä Midge näytti hyvin levottomalta. Kysyin häneltä, mitä oli menossa, ja hän tunnusti teon, minkä hän oli tehnyt yli 10 vuotta aiemmin. Näytti siltä, että hänen miehensä perhe oli omistanut huonekalukaupan ja Midgen odotettiin työskentelevän siellä. Hän vihasi työtä ja muita työntekijöitä, jotka kaikki olivat suvun jäseniä. Yhtenä yönä hän hiipi kauppaan ja sytytti sen tuleen. Se paloi maan tasalle ja perhe päätti olla rakentamatta uutta. Hän oli löytänyt tien ulos tilanteestaan, mutta syyllisyys oli syönyt häntä vuosikymmenen ajan. Muistan hänen miehensä istuneen siinä leuka loksahtaneena auki. Hämmästyttävää kyllä, mies ei näyttänyt kovin vihaiselta.
Viimeisellä käynnillään Midge näytti hyvin rennolta ja hän ja he näyttivät miehensä kanssa sovitelleen tuhopolton. Tarkistaessani tilanteen useita vuosia myöhemmin, Midgellä ei ollut enää ollut lisäepisodeja tai harhakuvitelmia. Hänellä näytti koko asia olevan takanapäin.
Myytin voima
Transpersoonallisesta näkökulmasta voisimme sanoa, että kokemuksensa alkuvaiheissa Midge astui myyttisiin tai arkkityyppisiin tietoisuusulottuvuuksiin. Ei todellakaan ole tavatonta, että ihmisillä jotka osallistuvat henkilökohtaiseen kasvuun, on mystisiä kokemuksia. Uskon, että osa tästä saadaan aikaan siinä taustassa, missä sellainen työ tapahtuu. Ja luulen, että suuri osa siitä johtuu aivokemiasta.
Nopea silmäys mystisiin kokemuksiin joista kertoivat pyhimykset ja mystikot ympäri maailmaa, paljastaa selviä yhtäläisyyksiä, valtavista kulttuuri- ja perinne-eroavuuksista huolimatta. Monet näistä yhtäläisyyksistä liittyvät muutoksiin aika- ja paikkahavainnoissa sekä muihin muutoksiin havaintotavassa, mukaan luettuna korkeat hurmio- ja autuustilat. Nämä muutokset osoittavat kaikki selvään muutokseen aivokemiassa ja -fysiologiassa. Aivofysiologia on kuin mielen peili. Se heijastaa, mitä tapahtuu. Ja päinvastoin, silloin kun fysiologiassa tapahtuu muutoksia, vastaavia muutoksia pitää olla havaintotavassa ja kokemuksissa. Tästä perspektiivistä monet muinaiset henkiset harjoitukset voidaan nähdä alhaisen teknologian tavaksi muuntaa aivojen fysiologiaa ja näin havaintoja ja kokemuksia.
Lopuksi uskon, että myyttinen maailma on luontainen osa olemustamme. Jos ihminen menee riittävän syvälle omaan mieleensä, hän kohtaa lopulta myyttisiä tai arkkityyppisiä olentoja. Tietyn tyyppinen sisäinen työ ja jonkinlainen aivostimulointi paljastavat tämän sisäisen myyttimaailman. Uskon, että näin tapahtui Midgelle.
Hänen kontaktinsa Madonnaan, Jeesuksen äitiin, oli aito kontakti myyttimaailmaan (eli rakastavaan universaaliin feminiiniolemukseen). Koska Midgellä kuitenkin oli huono itsetunto (eli huonosti ylläpidetty ego), hän ei pystynyt ylläpitämään kontaktia myyttimaailmaan, vaan se nielaisi hänet. Tämä on todellinen vaara myyttiulottuvuuksia lähestyttäessä. Koska ne ovat elämää suurempia ja usein niissä on hyvin voimakas energia tai olemus, on helppoa joutua niiden nielaisemaksi. Kun ottaa yhteyden myyttiulottuvuuteen, on tosiaankin parempi ns. pitää jalat maassa.
Asioiden mutkistamiseksi lisää, Midgellä oli synkkä salaisuus, joka oli syönyt häntä yli 10 vuotta. Syyllisyys ja psyykkinen ristiriita tuhopolttoon liittyen oli ampunut pintaan kun valas, silloin kun henkilökohtainen identiteetti oli hajonnut.
Se että Midge muutti taas identiteettiä lukiessaan artikkelin Madonnasta, rokkitähdestä, osoittaa hänen yleistä psyykkistä heikkouttaan ja vahvan egoidentiteetin puutetta.
Sanalla "ego" on eri vivahde psykologiassa kuin monissa henkisissä piireissä. Psykologisesta perspektiivistä ego on vain oma itsetunto. Se on keskeinen viitekohta ja kriittinen psyykkiselle hyvinvoinnille.
Psykoterapeuttina minusta on hyvin tuhoisaa ja suorastaan vaarallista murskata ego henkisyyden nimissä. Näen tällaista koko ajan ja joka tapauksessa se vaarantaa psyykkisen terveyden.
Ongelma ei ole ego sinällään. Ego on vain tunne omasta identiteetistä. Jos Midgellä olisi ollut ehjä ego, en usko, että hän olisi koskaan joutunut laitokseen. Mutta hänellä ei ollut vahvaa itsetuntoa ja näin hän oli hedelmällinen maaperä myyttien yhdistymiselle. Hänelle identiteetin vaihtaminen oli vapautuminen psyykkisestä vankilasta, mutta ongelmana oli, että hän ei ollut ansainnut vapautusta tai edes pääsyä ehdonalaiseen. Hänhän ei ollut päässyt sopimukseen polttavan salaisuutensa kanssa. Ja psyyke vaatii eräänlaista sisäistä oikeutta. Vasta kun hän myönsi teon miehelleen ja tämä antoi anteeksi, hän pystyi rakentamaan elämänsä uudelleen.
Mutta hänen vaikeuksiaan ei aiheuttanut ego yhtään sen enempää, kuin auton lämpömittaria voi syyttää varoituksesta, että moottori "keittää". Ne ovat kumpikin mekanismeja. Ja ego on tietoisuuden (tai mielen) mekanismi, jolla on yksi ainoa tarkoitus - navigoida henkilökohtaisen identiteettitunnon kera myriadien elämänkokemusten läpi.
Jos Midgellä olisi ollut vahva egoidentiteetti, kohtaaminen Marian kanssa olisi ollut erilainen. Hän olisi voinut saada henkilökohtaisten ristiriitojensa vääristämättä ne siunaukset, joita kohtaaminen sellaisten olentojen kanssa tuo. Jos hänellä olisi ollut vahva ego, se olisi varmistanut, että hän palasi itsetuntoonsa, kun kokemus Marian kanssa oli ohi. Mutta hänellä ei ollut tätä ja niin ei ollut mitään tuomaan hänet takaisin psyykkiseen keskukseensa.
Vilkaisu mystikkojen psyykkiseen tilaan heidän hurmoksellisten kohtaamistensa aikana osoittaa tämän hyvin selvästi. Lukekaa selostuksia Pyhä Teresa Avilalaisesta - sekä muista mystikoista - ja näette, että hän koki mystisen kohtaamisensa imeneen hänet täysin sisäänsä. Hänen itsetuntonsa hävisi matkan ajaksi taivasulottuvuuksiin. Vasta kun hän alkoi palata maan pinnalle, itsetunto palasi.
Verratkaa tätä joogien raportteihin samadhista (joogatranssi) ja näette saman asian. Samadhin Intensiivisimmissä muodoissa tapahtuu täydellinen itsen katoaminen. On vain puhdas tietoisuus ilman kohdetta (eli mitään muuta koettavaa kuin itse), kera autuuden ja hurmion tunteiden. Sanskritissa tätä kutsutaan nimellä satchitannanda - "sat" merkiten olemassaoloa, "chit" tietoisuutta ja "annanda" autuutta. Joogaperspektiivistä olemassaolon luonne on sekä tietoisuutta että autuutta.
Parikymppisenä tein henkilökohtaisia kokeiluja, joissa tutkin lukuisten uskonnollisten - mm. hindulaisuus, buddhalaisuus, taolaisuus ja esoteerinen kristillisyys - perinteiden mystisiä tekniikoita. Nämä kokeilut tuottivat kaikki saman tuloksen: väliaikaisen itsensä kadottamisen tai itsen laajentumisen hurmion ja autuuden kentäksi.
Mutta vaikka tietoisuus ja autuus ovatkin osa luonnettamme, niin ovat myös psyykkiset ristiriidat, jotka olemme perineet ja/tai luoneet itsellemme. Midgen psyykettä oli häirinnyt, vainonnut, kaikki nämä vuodet hänen tuhopolttonsa ja pelkuruutensa. Yhdistyttyään myyttiulottuvuuteen missä hänen identiteettinsä hävisi, ristiriidat tulivat pintaan kuviteltujen demonien muodossa. Kun hän oli tunnustanut tekonsa miehelleen ja tämä oli antanut anteeksi, hän pystyi palaamaan psyykkisen vakauden tilaan ja jatkamaan elämäänsä.
Kuningas Arthur ja Lancelot
Eräs äiti soitti minulle hyvinvointikeskukseen, missä työskentelin, ja kysyi, suostuisinko tapaamaan hänen 21-vuotiaan poikansa. Hän oli psykiatrisessa laitoksessa, missä äidin mukaan ei tehty mitään pojan auttamiseksi. Pojalla oli diagnosoitu psykoosi eikä hän nukkunut hyvin vahvasta lääkityksestä huolimatta. Sanoin, että tapaisin hänet, jos voisin ottaa mukaan toisia terveydenhoidon ammattilaisia tarvittaessa. Hänen äitinsä suostui.
Kun näin Donin (ei hänen oikea nimensä), hänellä oli edelleen valtavia nukkumisvaikeuksia. Uni oli lyhyttä, keskimäärin tunnista pariin. Tämä merkitsi, ettei hän koskaan mennyt fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin vaatimaan syvään lepojaksoon. Hän eikä hänen äitinsä halunneet hänelle lääkitystä, joten toin mukaan akupunktiohoitajan. Ennen jokaista päiväsessiota Donille annettiin akupunktiohoitoa. Joskus peruutin tilauksen, mutta joka sessiossa tehtävä oli sama: rentouttaa hänet.
Muutaman session jälkeen hänen unensa alkoi parantua. Ja muutaman viikon jälkeen hän sai kuusi tuntia unta ilman lääkkeitä. Monet hänen oireistaan ennustettavasti vähenivät tämän nukkumisen parantumisen myötä.
Mutta hänen terapiansa sisältö oli kuitenkin mielestäni mielenkiintoisinta, jopa näiden monien vuosien jälkeen.
Donin ongelmat ilmeisesti alkoivat, silloin kun hän otti amfetamiinia sekoitettuna hallusinogeeneihin. Hän pääsi maaniseen tilaan, missä hän oli ylivalpas ja äärimmäisen luova. Tämä suuren luovuuden tila (hän oli taiteilija) kesti useita viikkoja, pitkään sen jälkeen kun huumeiden vaikutukset olivat haihtuneet. Sitten hänellä alkoi olla harhakuvitelmia ja epäsosiaalista käyttäytymistä. Hän lakkasi peseytymästä ja hänestä tuli vaara itselleen.
Mutta Donin sisäinen kokemus oli hyvin erilainen kuin se, mitä hän näytti maailmalle. Sillä mielessään Don oli kompastunut myyttimaailmaan ja transformoitunut Kuningas Arthuriksi. Hän oli mitä jaloimmassa etsinnässä, vaikka kukaan hänen ympärillään ei tiennyt tätä. Hän nimittäin etsi kadonneita ritareitaan. Heidät oli ripoteltu ympäri maailmaa ja hänen tehtävänsä oli löytää heidät ja tuoda takaisin Pyöreän pöydän ääreen - sitten ja vasta sitten hän voisi levätä.
Kun tapasimme ensimmäistä kertaa, hän puhui hyvin jäykästi ja tyylitellysti, hyvin samaan tapaan kuin huono Shakespearen näyttelijä. Ja minulle tuli selväksi jo ensitapaamisellamme, että hän toisiaan ajatteli olevansa legendaarinen Kuningas Arthur.
Muistan hyvin selvästi sen hetken. Tuolla hetkellä tarkoitan sitä hetkeä terapiassa, kun asiakas tajuaa tai hyväksyy minut liittolaisekseen. Olin kuunnellut, kun Don jatkoi ja jatkoi ahdistuksestaan, kun hän ei pystynyt löytämään ritareitaan, ja käytin tilaisuuden hyväkseni. Nojasin eteenpäin tuolissani ja käyttäen hänen puhetyyliään sanoin, että olin paikalla häntä varten. Yksityiskohtaisesti sanoin: "Olen täällä sinua varten, herrani." Hän katsoi suoraan minua silmiin ja sanoi: "Lancelot … se olet sinä … se olet sinä!", jolloin hän murtui ja itki.
Kerroin hänelle, että olin tosiaan paikalla suojelemassa häntä ja että löytäisin tavan opastaa hänet pois vaarasta. Kättelimme ja loimme suhteen välillemme - hän, nuorempi mies eksyneenä myyttimereen, ja minä, vanhempi liittolainen juurtuneena ihmissuhteiden maailmaan, mutta käsi ojennettuna hänelle myyttisissä myrskyissä. Tuosta hetkestä lähtien työ sai syvemmän arkkityyppisen luonteen. Ja opin enemmän noiden kuuden viikon aikana Donin kanssa arkkityyppimaailman voimasta, kuin olin koskaan voinut kuvitella oppivani collegessa.
Itse asiassa odotin innolla yhteisiä sessioitamme, koska ensinnäkin hän oli hemmetin sukkela ja nokkela. Kun hän ravasi terapiahuoneessa, sanaleikkejä putoili hänen kielestään kuin lämmintä steariinia kuumasta kynttilästä. Hänen monimutkaiset selityksensä tietoisuuden toiminnasta ja universumista hipoivat nerokkuutta. Se oli kiehtovaa.
Mutta oli ongelmia. Hän oli kaikessa nerokkuudessaan edelleen syvässä tuskassa ja hänen ulkonäkönsä paljasti yö- ja päivätaistelujen rasituksen.
Don oli kiinni klassisessa myyttikamppailussa, missä prinssistä tulee oikeutettu hallitsija (kuningas) omaan psyykkiseen valtakuntaansa. Useimmilla ihmisillä tämä myyttinen ristiriita tapahtuu yksinomaan tiedostamattomassa ja se pääsee harvoin näyttäytymään ulospäin, paitsi joissain tapauksissa, kuten esim. poika sanoo "ei" äidilleen tai isälleen.
Don oli kuitenkin astunut täysin myyttimaailmaan ja konflikti esitettiin hänen tietoisessa tajunnassaan ja käyttäytymisessään. Symbolitasolla Donin kadonneiden ritarien etsintä oli itse asiassa omien kadonneiden osiensa etsintää, niiden osien tai aspektien jotka tukahdutettiin lapsuudessa. Osa tehtävästä Donin terapiassa oli ratkaista vanhemmuusristiriitoja hänen vaativan ja dominoivan isänsä kanssa. Kun näihin kysymyksiin tartuttiin, Don tuli hitaasti ulos myyttitodellisuudestaan ja taas kerran osaksi ihmisten maailmaa. Oli kuitenkin joitain kompromisseja.
Hänen äärimmäinen taitavuutensa ja valppautensa oli vähentynyt. Hän ei ollut aivan yhtä nokkela, kuin hän oli ollut myyttisen kohtaamisensa aikana. Mutta hän nukkui ja söi. Hän saattoi taas työskennellä eikä hän tehnyt ympärillään olevia hulluksi.
Olen Donin jälkeen työskennellyt monien muiden kanssa, jotka vastaavasti olivat jääneet kiinni myyttimaailman hämmentäviin ja joskus riemastuttaviin vaikutuksiin.
Uskon, että kaikilla meillä jotka astumme myyttiseen maailmaan tarkoituksellisesti (eli henkisten harjoitusten kautta) tai tahattomasti (henkisenä hätätapauksena), on samanlainen tehtävä.
Tavoitteena ei ole jäädä myyttimaailmaan, vaikka se onkin hyvin viettelevä. Sen sijaan tavoitteena on tuoda ihmismaailmaan ne oivallukset ja energiat, jotka hyödyttävät meitä ja omaa sanghaamme (henkinen yhteisö). Sitten olemme tasapainossa. "Toinen jalka taivaassa, toinen jalka maassa", sanoi taolainen opettajani aina minulle.
Muuten, Don palasi taidemaailmaan eikä hänellä ole ollut toista episodia ja hän on menestynyt hyvin.
Myytti ja sankari
Useimmilla meistä ei ole koskaan intensiivisiä psyykkisiä ristiriitoja kuten Midgellä ja Donilla, mutta kaikkiin meihin vaikuttaa se, miten käsittelemme olemuksemme myyttistä puolta.
Tämä on erityisen totta henkisissä piireissä, missä voi olla hienovaraista - eikä aina niin hienovaraista - painetta nähdä maailma ja toimia maailmassa tietyllä tavalla. Monet ihmiset pyrkivät elämään henkistä elämää, esim. yrittää olla rauhallinen kaiken kustannuksella. Heidän koko elämäntyylinsä keskittyy ahimsaan tai väkivallattomuuteen toista olentoa kohtaan. Vaikka he syleilevät tätä etiikkaa, sisällä nousee vääjäämättä psyykkistä jännitettä.
Ensinnäkin olemme kaikki sekoitus moista ristiriitaisista psyykkisistä voimista. Ihmissuhteissa luonnollisia aggressiota syntyy väistämättä. Luonnollisella aggressiolla tarkoitan pelkästään tarkoituksenmukaista toimintaa, silloin kun omia rajoja rikotaan. Jos joku ahimsaa harjoittava havaitsee, että toinen on varastanut jotain tai levittänyt ilkeää juorua, nousee luonnostaan vihainen ajatus tai impulssi. Vihassa ei ole mitään väärää. Se mitä päätämme tehdä sen kanssa, määrää, onko se tuhoisaa vai ei.
Kuitenkin sille joka harjoittaa ahimsaa (väkivallattomuutta), tämä voi olla ongelmallista, jos hän on kiinnittynyt väkivallattomuuden myyttiseen identiteettiin (eli henkinen ihminen joka ei koskaan vahingoita). Itselleen sen myöntäminen, että haluaisi katkaista toisen niskan tai ainakin panetella häntä, voi olla hyvin kiusallista. Kuitenkin oman väkivaltaisuutensa (vaikka vain ajatuksissa) hyväksyminen on ennakkoedellytys henkiselle kypsyydelle ja aidolle henkiselle kasvulle.
Silti jotkut ihmiset päättävät olla tunnistamatta itsessään luonnostaan syntyvää aggressiota. He yrittävät ns. lakaista sen maton alle. He teeskentelevät, ettei heillä ole näitä tunteita. He roikkuvat kiinni myyttisessä ihanteessa henkisestä ihmisestä, jota eivät inhimilliset harhakuvitelmat kosketa, ja joka on aina rakastava.
Epäilen, että sellaista ihmistä yleensä on olemassakaan fantasioidemme ulkopuolella, mutta tämä menee asian viereen. Asian ydin on, että tunteiden kieltäminen (henkisyyden naamion alla) on sekä itsepetosta että tuhoisaa aidolle henkiselle saavuttamiselle, puhumattakaan psyykkisestä perusterveydestä.
Henkisen mestaruuden ja ahimsan kaltaisten henkisten asenteiden tavoittelu on todella kiitettävää. Mutta silloin kun tätä ihannetta käytetään omien osien kieltämiseen (eli oman luontaisten aggressioiden tai negatiivisten ajatusten), on erittäin tahmeassa tilanteessa. Syy tähän "tahmeaan veräjään", kuten brittiläiset kriketin ystävät sanovat, liittyy sankarin tai sankarittaren paradoksiin.
Nimittäin myyttimaailma on elämää suurempi. Se on jumalten ja jumalattarien asuinsija. Se on asuinpaikka titaaneille ja valtaville energioille, jotka jättävät ihmisen varjoonsa. Silloin kun saamme kontaktin eloisaan olentoon arkkityyppi- tai myyttiulottuvuudesta, olemme usein täynnä energiaa.
Tämä henkinen voima-annos voi olla virkistävä ja innostava ja se on itse asiassa korvaamaton henkisen itsensä kehittämisen polulla oleville. Jos kuitenkin samaistumme liikaa myytteihin ja suljemme toisia osia itsestämme, niin olemme tavallaan kieltämisen tilassa ja tämä voi olla katastrofaalista.
Se on todella ironista. Sanotaanpa, että joku innostuu jonkun Kristuksen tai Buddhan kaltaisen suuren opettajan henkisestä olemuksesta ja voimasta. Sen päätöksen tekeminen, että elää tietoisuudessa ylöspäin Kristuksen tai Buddhan tapaan, on käytännössä sankariteko. Ja tuon valinnan tekemisen kautta muuntuu henkiseksi sankariksi tai sankarittareksi.
Sankaruuden tunteminen on yksi asia, sen eläminen maailmassa toinen. Ja juuri tässä kohtaa ongelma voi syntyä. Jos samaistuu liikaa sankariin tai sankarittareen, vähemmän sankarilliset ajatukset ja tunteet ovat häiritseviä.
Olemme kaikki sekoitus monista ajatuksista ja tunteista, kuten aiemmin sanoin. Mutta jos henkilö panostaa henkisenä sankarina olemiseen koko ajan (vaikka mikä olisi), niin hänen on pakko kieltää ajatukset ja tunteet, jotka eivät ole henkisiä (tai mikä muu tilanne onkin).
Ollaanpa konkreettisempia tässä. Monta vuotta sitten, kun ensimmäistä kertaa ryhdyin tietoisesti henkiseen työhön, tapasin tiibetiläisen laman. Joku kertoi minulle, että oli tapana antaa jokin lahja sellaiselle henkilölle. Täynnä henkisiä tunteita menin ostamaan kauniin korin ja täytin sen eksoottisilla hedelmillä ja värillisellä silkillä. Kun tuli aika antaa lahjani hänelle, sydämeni oli täynnä valtavaa rakkautta ja autuutta.
Ojensin hänelle lahjan ja hän katsoi sitä. Hän nyökkäsi ja sitten leikkasi hedelmiä ja ojensi palat pienelle ryhmälle, joka oli kokoontunut. Olin kauhuissani. Lämpimät tunteeni haihtuivat ja autuuteni kuumailmapallo tyhjeni. Mitä hän tarkoitti antaessaan lahjani pois? Ja mitä hän tarkoitti vain nyökätessään minulle? Eikö hän tunnistanut minua? Varmasti siinä tapahtui jonkinlainen virhe. Kun hedelmät kulkivat minulle saakka, otin pienen palan mangoa ja katselin sitä kädessäni. Vasta silloin pystyin tunnistamaan harhakuvitelmani.
En antanut lahjoja kiitollisuuden ja arvostuksen asenteella, vaan ylpeydellä ja odotusten kera. Samaistumiseni henkiseen ihanneopetuslapseen varjosti tajuntaani. En ollut huomannut henkistä narsismiani, ennen kuin hedelmät oli annettu pois. Niille jotka eivät tunne henkisen narsismin käsitettä, niin se on sitä, kun ajattelemme olevamme "kuumaa kamaa" ja pidämme itseämme merkittävämpänä ja tärkeämpänä kuin toiset olennot.
Suurin piirtein samoihin aikoihin koin äkillisen heräämisen, jota ei pannut alulle henkinen opettaja, vaan eräs ystävä. Asuin vanhassa ränsistyneessä talossa monien muiden opiskelijoiden kanssa ja olimme kaikki ottaneet jonkin huoneen. Jotenkin olin päätynyt jättimäiseen ruokasaliin tai kenties se oli juhlasali. Joka tapauksessa, se oli valtavan kokoinen ja katto oli korkealla. Tämän massiivisen huoneen yhteen nurkkaan olin sijoittanut pienen alttarin ja viimeistellyt sen kuvilla kristinuskon, buddhalaisuuden ja hindulaisuuden pyhimyksistä. Sen edessä lattialla oli pieni rukousmatto, missä meditoin ja joogasin. Tuo alue oli tahrattoman puhdas ja järjestyksessä.
Saman huoneen toiseen nurkkaan olin laittanut patjani. Kirjapinot, puolittain syödyt ruokalautaset ja likaiset vaatteet täyttivät lattian. Pölypalloja leijaili kuin matalalle laskeutuneita kumpupilviä.
Yhtenä päivänä eräs ystäväni, myös yliopistolta, tuli hakemaan minua konserttiin. Oveen koputettiin. Avasin sen ja kutsuin hänet sisään. Hän ei tiennyt asumistilannettani ja katseli hetken huonetta. Hän sanoi vain kolme sanaa: "Kuka on kämppäkaveriesi?"
Olin ällistynyt. Katsoin huonettani uusin silmin. Yhteen nurkkaan oli asettunut asumaan pyhimykseksi tavoitteleva nuori - toiseen nurkkaan joku vetelys. Kumpikin niistä oli sisälläni ja luulen, että jollain tapaa seuraavat 20 vuotta elämästäni olivat yritystä saattaa nämä kaksi yhteen.
No niin, mainitsin tämän tarinan, koska 1) ajattelin, että se voisi saada teidät nauramaan ja 2) minusta tämä on kaunis (joskin hävettävä) esimerkki siitä, miten kieltäminen toimii. Olin järjestänyt kaksi aluetta huoneeseeni ja psyykeeni - toinen oli pyhä ja toinen maallinen. Ollessani pyhällä alueella minulla oli henkisiä tuntemuksia enkä huomannut vetelystä lattialla jonkin matkan päässä. Itse asiassa, oli monia taisteluja vetelyksen ja tulevan pyhimyksen välillä. Henkinen tyyppi halusi nousta ylös viideltä aamulla, koska hän oli lukenut jostain, että se oli joogien paras aika meditoida. Kuitenkin vetelys tuskin pystyi pääsemään ylös ehtiäkseen yhdeksän tunneille. Tätä köydenvetoa kesti vuosia. Muuten, nyt nousen ylös, sitten kun nousen, ja meditoin, sitten kun meditoin. Tyyppien välinen sota on jokseenkin loppunut. Luulisin, että osittain siksi, että lopulta annoin periksi ja kanonisoin vetelyksen.
Pointtini kaikessa tässä on, että silloin kun asetamme henkisiä ihanteita (vaikka miten yleviä), siinä piilee todellinen vaara. Ja tuo vaarallinen asia on, että yritämme ehkä erottaa itsemme pahoista tunteista ja ajatuksista ("pahan" tietysti tarkoittaessa kaikkea, mikä ei pidä yhtä henkisen ihanteemme kanssa). Jos teemme tämän kohtalokkaan virheen, olemme polarisoituneet.
Sitten tapahtuu hyvin kummallinen asia. Alamme elää valhetta.
Emme asettuneet elämään valhetta. Tavoittelimme totuutta. Olimme päättäneet elää henkistä elämää, olla henkinen sankari tai sankaritar. Mutta teimme sen kohtalokkaan virheen, että samaistuimme henkisen sankarin kuvaan tai ihanteeseen.
Tämän onnettoman valinnan seurauksena emme enää elä henkistä elämää. Elämme henkisen elämän kuvaa - kaksi hyvin eri asiaa.
Meitä häiritsee negatiivisten ajatusten ja tunteiden herääminen. Tämä on tosi pettymys, koska negatiivisia ajatuksia ja tunteita ilmentyy jatkuvasti mieleemme. Kuin synkät pilvet, nekin menevät ohi ja häviävät tyhjyyteen (kuten totta puhuen kaikki). Mutta sen sijaan että hyväksymme nämä tunteet luonnolliseksi ja annamme niiden kulkea mielen läpi, järkytymme aina, kun vähemmän henkisiä ajatuksia ja tunteita nousee. Silloin maaperä on kypsä vaikeimmalle psyykkiselle tilanteelle - varjolle.
Varjo on se osa tiedostamatonta, minkä pidämme poissa tietoisuudesta. Teeskentelemme, ettei sitä ole - tavallisesti, koska se mitä olemme sinne sulloneet, on liian vaikeaa hyväksyä. Kuitenkin jotain salakavalampaa voi tapahtua tässä. Jos kieltäydymme hyväksymästä oman negatiivisuutemme nousemisen (kaiken mikä ei pidä yhtä henkisen kuvamme kanssa), voimme aivan hyvin päättää taistella sitä vastaan.
Olemme demonisoineet sen, mitä emme voi hyväksyä. Teemme sitten kaiken mahdollisen piilottaaksemme ja tukahduttaaksemme negatiivisuuden. Jos psyykkisestä ristiriidasta tulee riittävän voimakas, alamme hyökätä toisten kimppuun, jotka tuomitsemme siitä, etteivät he sovi valitsemaamme henkiseen ihanteeseen. Olemme synnyttäneet henkisen fasismin, saman jutun kuin noitavainot ja inkvisitio.
Älkää hetkeäkään ajatelko, että olemme immuuneja sellaiselle kulttuurihulluudelle nyt 2000-luvulla. Iltauutiset on täynnä viitteitä siihen, että toinen kulttuurillisen, poliittisen ja henkisen fasismin aalto on kasvamassa ympäri maailman. Se miten kukin meistä käsittelee toisiaan sekä myyttejä sisällämme, määrää, miten laaja ja tuhoisa tästä aallosta perimmiltään tulee.
Vähän ennen kuolemaansa Carl Jung sanoi, että ihmiskunnan pitäisi kohdata varjonsa ja tehdä rauha sen kanssa. Jos emme pysty suorittamaan tätä valtavaa psyykkistä ja henkistä tehtävää, varjomme tuhoavat meidät.
Ehkä meidän kaikkien pitää olla vähän kuin Gene Kelly: "Minä ja varjoni … kuljemme bulevardia pitkin." Sanon tämän, koska jonkin tiedostaminen on paljon parempi kuin teeskentely, ettei sitä ole olemassa.
Ja ehkä meidän kaikkien on aika nousta laajempaan henkiseen näkemykseen itsestämme ja maailmasta. Tulevaisuutemme voi hyvinkin riippua siitä.
Lyhyt käytännön harjoitus: varjon syleileminen
Toivon antavani tässä teille nopean ja helpon tavan integroida varjomateriaali tietoiseen itseen "itsensä integroimisprosessilla". Syyt tämän tekemiseen ovat monet. Ensinnäkin se sallii teidän välttää polarisoitumisansan sisällänne (jolloin taistelette itseänne vastaan). Toiseksi se poistaa teidät henkisen fasismin kollektiiviaallosta (erittäin hyvä asia). Kolmanneksi se itse asiassa lisää energiatasoanne, koska se vapauttaa ansassa olevat osanne. Muistakaa, että vaatii energiaa pitää jokin alhaalla psyykessä.
Lisäksi on joitain kohtia, jotka haluaisin esitellä, ennen kuin katsomme itse prosessia.
Ensinnäkin, tukahdutettu varjomateriaali usein jähmettyy tilaksi, mikä muistuttaa olentoa. On mahdollista kommunikoida varjomateriaalinsa kanssa, ikään kuin se olisi tietoinen olento.
Toiseksi, oman varjonsa hyväksyminen ei välttämättä merkitse sen käyttäytymisen hyväksymistä (eli jos haluat lakata tupakoimasta, niin sen oman varjomateriaalisi hyväksyminen, joka on vastuussa tupakan väärinkäytöstä, ei merkitse, että hyväksyt tupakoinnin). Se merkitsee kuitenkin, että hyväksyt sen osasi, joka haluaa tupakoida.
Vain esimerkkinä, ihmiset tupakoivat monesta syystä. Jotkut käyttävät sitä rituaalisena uhrauksena hengelle, kuten alkuperäisamerikkalaisten seremonioissa. Toiset käyttävät sitä tunteiden tukahduttamiseen. Kaikki liittyy aikomukseesi. Ne jotka haluavat tukahduttaa vihaa tai kiihtymystä, käyttävät joskus tupakkaa, koska se aiheuttaa hiussuonten supistumista. Vähentyneen verenvirtauksen myötä kiihtymys voi väliaikaisesti lakata tai vähentyä.
Sanotaan, että olet yksi näistä ihmisistä. Tässä on kaksi asiaa: a) varsinainen sytyttämiskäyttäytyminen ja b) halu sytyttää. Halu sytyttää tulee siitä osastasi, jolle tiettyjen tunteiden nouseminen on epämiellyttävää. Tämä osa yrittää parhaansa pitääkseen nämä tunteet varjoulottuvuudessa, itsesi tiedostamisen valon ulkopuolella. Ja se tekee tätä, koska olet valinnut jollain tasolla kieltää nämä tunteet. Osa joka vastaa teon toteuttamisesta (eli tupakkaan tarttuminen), ei ole syyllinen. Se vain yrittää tehdä sen, mitä haluat sen tekevän. Toisin sanoen, miten outoa jokin käyttäytyminen onkin, siitä vastuussa oleva osa yrittää huolehtia sinusta jollain tavalla.
Näillä osilla on tavallaan oma autonominen psyykkinen elämä. Ne haluavat tulla hyväksytyksi osana meitä - ainakin niiden pelkona on, että torjumme ne. Tähän niiden vainoharhaisuuteen on hyvä syy. Pidämme niitä vastenmielisinä, vaikka ne tekevät vain sen, mitä pyydämme (tukahduttaminen).
Meissä on luontainen se pelko, että jos hyväksymme jonkin psyykkisen osan, meidät sidotaan sen toimintaan. Totuus on, että silloin kun hyväksymme jonkin osan aspektiksemme, tapahtuu psyykkisen energian vapautuminen, mikä laajentaa tietoisuutta. Tämä lisää todennäköisyyttä, että pystymme tekemään parempia ja tehokkaampia valintoja itsemme kannalta. Kun muistamme (yhdistämme) jonkin psyykkisen osan itsemme hyväksymisen kautta, tapahtuu oletettavasti endorfiinien ja muiden hyvinvointiin liittyvien hermovälittäjäaineiden vapautuminen.
Huom.: Tämä on teoreettinen havainto, jonka olen tehnyt vuosien saatossa itsensä integroimisprosessista. En vielä tiedä mitään tutkimuksia, mitkä havainnollistavat tämän, mutta ihmiset kertovat aina lisääntyneestä hyvinvoinnin ja eheyden tunteesta prosessin jälkeen. Oletan siksi, että tapahtuu vastaavia psyykkisiä muutoksia. Tulevaisuuden tutkimukset todistavat oikeaksi tai vääräksi tämän hypoteesin, mutta mikä tahansa syy onkin, ihmiset tuntevat olonsa paremmaksi ja yhdistyneemmäksi omaan itseensä käytyään prosessin läpi.
Itsensä integroimisprosessi
Silloin kun nousee epämiellyttäviä tunteita, on ihanteellinen aika tehdä tämä prosessi, koska materiaali on aivan tajunnan pinnassa. Mutta se voidaan tehdä koska tahansa, kun halutaan muuttaa jokin käyttäytymistapa.
Tässä on useita askelia.
Tässä prosessissa on asiasisällön puuttuminen erona moniin muihin itsensä terapoimisharjoituksiin. Meitä ei oikeastaan kiinnosta tarina, miksi teemme "sitä", emmekä ole kiinnostuneita "sen" historiasta. Yksinkertaisesti vain tunnustamme osan (joka on vastuussa "siitä") omaksi puoleksemme. Tämän ainoana tarkoituksena on rakentaa tietoisuussilta alitajunnasta tietoiseen tajuntaan, toisin sanoen, että meistä voi tulla psyykkisesti tietoisempi.
1. Kun olet poissa tolaltasi, paikanna ensin, missä kehosi osassa se tuntuu olevan. Tämä voi tuntua kummalliselta, mutta tuo osa keskittyy kehossasi jonnekin. Joskus, vaikka paljon harvemmin, osa voi olla energiakentässä kehosi ympärillä. Tämä alue tuntuu erilaiselta kuin muu keho. Se voi tuntua radikaalisti erilaiselta, jos osaan liittyy paljon tunne-energiaa, tai se voi tuntua hienovaraisesti, jos siihen liittyy vähemmän kamaa. Mutta siellä on aina jonkinlainen aistimus, missä tuo osa asuu.
2. Seuraavaksi keskity vain tähän kehosi alueeseen ja kerro osalle (hiljaa mielessäsi), että hyväksyt sen aspektiksesi. Se on siinä. Osalta tulee vastaus aistimuskielellä, toisin sanoen tunnet jonkin rentoutuvan, hellittävän tai integroituvan, jos tuo osa uskoo sinua. Sinun on tarkoitettava sitä. Et voi puhua sille paskaa ja päästä kuin koira veräjästä. Osat tietävät, jos valehtelet tai yrität huijata, eivätkä ne pidä siitä. Tärkeän kohdan kertausta: et kerro osalle, että hyväksyt sen käyttäytymisen. Sanot vain, että hyväksyt sen. Se on olemassa (pidät siitä tai et). Ja tunnustat vain, että se on olemassa ja osa sinua.
3. Joskus on muita osia, jotka eivät pidä siitä, kun hyväksyt tietyn osan, jonka kanssa sinulla on vaikeuksia. Näillä vastustavilla osilla on tavallisesti oma agendansa asioiden pitämiseksi entisellään. Jotkut osat eivät vain pidä asioiden muuttumisesta. Toiset eivät ehkä esim. pidä siitä, että sinusta tulee psyykkisesti terveempi. Alkaako kuulostaa siltä, että sinulla on tässä sirkus? No … sinulla on! Ja niin on kaikilla muillakin. Eron hyvän show'n missä kaikki osat toimivat enemmän tai vähemmän yhdessä, ja kaaoksen välille saa aikaan sirkustirehtööri. Ja olet tietysti oman sirkuksesi tirehtööri.
Jotkut osamme ovat klovneja, toiset rohkeita trapetsitaiteilijoita, jotkut kouluttavat villieläimiä, jotkut ovat taskuvarkaita, jotka hiippailevat varjossa avokatsomon takana. Siellä on koko eläinnäyttely. Ja kun tunnustat yhden sirkuksen jäsenen, sinun on ehkä väiteltävä toisten kanssa. Strategia on itse asiassa hyvin yksinkertainen. Mitä tahansa sinussa nouseekin, kerro sille, että hyväksyt sen osaksesi. Olen tuntenut ihmisiä, joiden on tarvinnut työskennellä yhdeksän osan kanssa päästäkseen lopulliseen ratkaisun tai eheyden tunteeseen.
Tämä prosessi saa aikaan suuremman henkilökohtaisen eheydentunteen, ne osat hyväksymällä jotka ovat tähän saakka torjuttu. Se myös lisää psyykkistä energiaa ja tietoisuutta, kuten aiemmin sanoin.
Tämä prosessi ei tavallisesti ratkaise ongelmia, mutta lisääntyneen psyykkisen energian ja tietoisuuden myötä ongelmista tulee vähemmän problemaattisia.
Itsemme tekeminen eheämmäksi hakemalla osamme pois tiedostamattoman varjoista, on pyhä teko. Esim. sanan "pyhä" (holy) juuri merkitsee kokonaiseksi/eheäksi (whole) tekemistä.
Olen samaa mieltä Carl Jungin kanssa siitä, että kollektiivisen varjomme kanssa elämään oppiminen on pakko. Ja tämän tyyppinen psyykkinen pyrkimys voi olla yksi pyhimmistä töistä, mitä voimme tehdä tänä aikana. Opastakoon oman valaistumisesi valo ja sydämesi myötätunto sinua eheyden etsinnässäsi.
Tom Kenyon
-----------
Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.
Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.
Vanhoja viestejä voit lukea mm. näiltä sivuilta: www.adonai.fi/89 , http://luxonia.com/viestit , www.rosedalebooks.fi/foorumi/index.php
Näillä eri tyyppisillä sivuilla näyttää olevan laaja valikoima tekstejäni - en kuitenkaan suosi tai tue näitä sivuja sen enempää kuin muitakaan sivuja.