TALOVAHTI, OSA 1

Kirjoittanut Sue Davis (dreamsofnewearth.com)
21.10.2016
Suomennettu Luxoniassa

Beverley kuvaili itseään toisinaan 'yleisavuttomaksi'. Ihmiset, jotka eivät häntä tunteneet luulivat tätä humoristiseksi vaatimattomuudeksi - aina viehättävä luonteenpiirre, jos sitä ei liioitella. Mutta karu totuus oli, että hän oli surkea melkein kaikessa.

Tämä oli selvää jo varhaisimmista koulupäivistä lähtien ja jatkui läpi koko opintojen. Hänen oppikirjansa olivat tahrojen ja päälleviivausten sotkua. Hän ei osannut yhteenlaskua, ei oikeinkirjoitusta, eikä pystynyt muistamaan mitään mistä hän ei ollut kiinnostunut. Kemiassa hän rikkoi suppilot ja pullot. Kotitaloudessa hän poltti kattilat. Ja pallopeleissä - hän oli täysin kyvytön heittämään, osumaan palloon tai saamaan palloa kiinni.

Tulevaisuudennäkymistä hän oli vakavasti epäillyt kykyään pärjätä maailmassa. Miten ihmeessä hän voisi selvitä? Kuka kumma haluaisi ottaa hänet töihin tai mennä naimisiin tai tehdä lapsia hänen kanssaan?

Se mitä hänellä oli puolellaan oli hänen luonteensa lempeys ja hyvä pyöreä ulkonäkö. Hän oli itse asiassa hieman hyvän ison mehukkaan luumun mallinen - sellaisen, josta hämmästyttävän suuri osa miehistä salaa pitää. Sanon 'salaa', sillä pullea nainen ei yllä miehellä samaan statukseen kuin hoikka. Surullista, mutta totta.

Mutta Beverleyllä oli onni tavata ja mennä naimisiin hyvin mukavan miehen kanssa jonka nimi oli Frank. Hän ei piitannut statuksista pätkääkään ja rakasti Beverleytä sellaisena kuin hän oli, huolimatta siitä, että hän oli rasite ja siitä, että kävi ilmi, että hän oli hedelmätön. Niin he elivät suhteellisen onnellisina yksillä tuloilla kolmekymmentäviisi vuotta, Frankin maksaessa kärsivällisesti laskut aina kun Beverley kurttasi auton tai räjäytti mikroaaltouunin tai sai aikaan tulvan kellarissa. Mutta Frank menehtyi valtimonpullistumaan viidenkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä. Häneltä jäi Beverleylle talo ja auto ja pieni henkivakuutuskorvaus ja valtio maksoi vuoden leskeneläkettä. Sen jälkeen hänellä ei ollut tuloja, ei myyntikelvollisia taitoja ja yhdeksän vuotta jäljellä eläkeikään.

Oli aivan riittävän ikävää pelkästään surra parasta ystäväänsa ja rakastajaa ilman, että selviytymisen käytännönseikat hyökkäsivät kimppuun kuin piittaamattomat naapurit - mutta niin tuntuu usein käyvän. Kuusi kuukautta Beverley teki parhaansa olla välittämättä hupenevasta pankkitilin saldosta, mutta lopulta huoli voitti toimettomuuden ja johti radikaaliin ratkaisuun. Hän antoi talon vuokralle ja ryhtyi talovahdiksi.

'Aaargh!' kuulen teidän huutavan. 'Mikä fiasko siitä mahtoi syntyäkään!'

No itse asiassa ei. Se onnistui hämmästyttävän hyvin.

Nimittäin, useimmat ihmiset, jotka käyttävät talovahtia eivät tee sitä sen takia, että he rakastavat taloaan, vaan koska he rakastavat lemmikkejään tai kasvejaan niin paljon, että ajatus siitä, että ne kuihtuisivat tai sairastuisivat tai kuolisivat huolenpidon puutteessa on kestämätön. Joten he ovat valmiita siihen, että ventovieraat ihmiset käyttävät heidän kylpyhuonettaan ja nukkuvat heidän lakanoissaan varmistaakseen rakkaiden elävien olentojensa onnellisuuden, hyvinvoinnin ja jatkuvan olemassaolon.

Ja se asia Beverleystä, jonka olen toistaiseksi pitänyt ovelasti piilossa on, että hän oli aivan loistava lemmikkien ja kasvien kanssa. Ne kaikki näyttivät ihailevan häntä ja kukistivat hänen hoidossaan.

Joten kahden vuoden talovahtimisen jälkeen hän oli saanut loistavia suosituksia huolimatta pienistä katastrofeista joita väistämättä tapahtui.

Sitäpaitsi hän riisui kaikki kodinomistajat aseista heti aluksi kuvailemalla itseään 'yleisavuttomaksi' kotivahtien verkkosivuilla. Niistä jotka eivät tienneet mitä se tarkoitti se kuulosti hyvältä ja niistä jotka tiesivät, kuvittelivat häntä vaatimattomaksi. Eli se ei karkottanut ketään, mutta siellä se oli, täysin avoimesti hänen profiilissaan.

Hän piti myös tunnollisesti kirjaa kaikesta mikä meni pieleen ja jätti sen omistajalle tutkittavaksi. Tähän asti ei ollut mitään sen vakavampaa kuin rikkoutuneita talousastioita, haljenneita kaakeleita ja kuoppia parkettilattiassa. Ei tulipaloja tai tulvia tai ruumiita. Toistaiseksi ...

***

Kun hän saapui osoitteeseen Winthrop Grove 6 Langdon Bowerin kylässä, Porterit olivat jo pakanneet ja valmiina lähtöön. Oli juuri aikaa luovuttaa avaimet ja esitellä Bertie joka oli puudelin ja beaglen sekoitus, ennenkuin taksi saapui. Sitten he lähtivät lentokentälle jättäen Beverleyn lukemaan kirjallisia ohjeita ja tutustumaan Bertieen.

Kylä sijaitsi ikivanhan metsäalueen reunassa ja iltapäivällä koira ja vahti lähtivät sinne yhdessä. Oli myöhäinen syksy ja miltei kaikki lehdet olivat pudonneet, joten matalalta paistava aurinko valaisi riittävästi. Bertiellä oli oma ajatuksensa siitä mitä reittiä kuljettaisiin, joten aina kun polku haarautui se veti lujaa haluamaansa suuntaan ja Beverley seurasi mielellään.

Hänellä oli aina kartta taskussaan kävellessä, mutta hän katsoi sitä harvoin, sillä hän oli yhtä epäpätevä kartanluvussa kuin useimmissa muissakin asioissa yleensä. Hän yksinkertaisesti oletti, että hänen suojattinsa löytäisivät kyllä kotiin ja yleensä niin kävikin.

Mutta Bertie oli joko eksynyt tai sitten edellisestä kävelystä oli todella paljon aikaa, sillä se valitsi varsin mutkallisen reitin ja oli jo hämärää ennenkuin he pääsivät takaisin tienpäähän. Eikä se sittenkään ollut valmis palaamaan kotiin vaan yritti vetää häntä tien toiselle puolelle.

'Ei Bertie, emme voi mennä sinne. Se on jonkun muun talo,' hän kertoi sille, käyttäen auktoriteettiaan liian myöhään. Mutta se ei antanut periksi.

Tällaisessa tilanteessa, sen sijaan, että olisi huutanut koiralle, lyönyt sitä alistaakseen tai puoliksi kuristanut hihnalla, Beverleyn tavallinen tapa oli vain odottaa kunnes se kyllästyi ja antoi periksi.

Tämä oli hänen järkeilynsä:

Jos yksi vuosi ihmisen elämässä vastaa seitsemää vuotta koiralla, niin yhden ihmisminuutin täytyy tuntua seitsemältä minuutilta koiralle, kahden minuutin neljältätoista ja kolmen kahdeltakymmeneltäneljältä (Sanoinhan, että hän oli surkea matematiikassa.)

Tästä hän päätteli, että odottamisen täytyy olla koiralle paljon tylsempää kuin hänelle. Lisäksi koiralla ei ollut mitään käsitystä loppuisiko tämä ikävystyttävä kokemus ikinä.

Olipa teoria oikea tai ei, menettely näytti toimivan ja kolmen minuutin kuluttua Bertie lakkasi vetämästä ja seurasi Beverleytä kotiin häntä koipien välissä.

***

Lämpötila laski nopeaa tahtia. Okei, hän ajatteli, aika sytyttää takka. Ja hän otti puukorin, jätti etuoven lukitsematta ja lähti etsimään puupinoa, valiten polun joka kulki talon sivua ja oli pimeässä tontin rajalla olevien puiden varjostamana.

'Anteeksi,' sanoi miesääni ja Beverley hyppäsi ja melkein pudotti korin. Tähyillen iltahämärän läpi hän saattoi heikosti erottaa hahmon piileksimässä varjossa puiden alla.

'Hei,' hän sanoi ääni väristen, 'Miten voin auttaa?' Mikä oli oikeastaan aika tyhmää. Hänen olisi pitänyt huutaa, pudottaa kori ja syöksyä talolle. Mutta kohteliaisuustavoista on vaikea poiketa.

'Anteeksi, että pelästytin teidät,' miesääni jatkoi, 'Halusin vain varoittaa siitä, että maa putoaa hyvin jyrkästi siellä. Joten olkaa varovainen. Tarvitsette ehdottomasti taskulampun.'

'Kiitos, hyvin ystävällistä,' sanoi Beverley ja otti jalat alleen peläten, että joku kaappaa hänet kiinni takaa hetkenä minä hyvänsä.

Sisällä talossa, ovi lukossa ja varmuusketjussa hän laittoi pannun päälle ja teki teetä rauhoittaakseen hermojaan. Bertie ei ollut sellainen koira joka kantaa kaunaa ja kun sen uusi hoitaja istui muki sylissä koleassa olohuoneessa vapisten jälkireaktiosta, se tuli tarjoamaan lohdutusta, asettaen kuononsa hänen hyvinpehmustetuille polvilleen ja tuijotti häntä surullisilla ruskeilla simillään.

***

Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen Beverley nappasi korin ja lähti uudelleen alas talon sivua. Ja pysähtyi viime tingassa, sillä polku kääntyi yllättäen oikealle ja suoraan edessä maa putosi pystysuoraan metsään. Hän oli viisitoistametrisen jyrkänteen reunalla!

Taas hän otti jalat alleen, sydän pamppaillen kylkiluita vasten. Jälleen hän laittoi pannun päälle ja teki rauhoittavan teekupposen. Jälleen Bertie asetti kuononsa hänen polvilleen tarjotakseen lohtua.

Tämä on naurettavaa, hän sanoi itselleen. Häntä olisi pitänyt varoittaa tuollaisesta vaarasta, mutta ohjelappusissa ei ollut siitä mitään. Hän poimi ne ja huomasi tällä kertaa, että ne oli numeroitu 1 ja 3. Missä oli sivu 2? Oi! Siellä se oli, kahvipöydän alla. Hän oli varmaan pudottanut sen eilen tavallisessa kömpelyydessään. Siinä tosiaankin varoitettiin pystysuorasta pudotuksesta ja suositeltiin käyttämään taskulamppua jos hän hakisi puita pimeäntulon jälkeen.

Tämä vaati taas yhden kupin teetä, ja suklaapatukan myös. Olipa täpärällä! Ja hän lähetti hartaan kiitosrukouksen häntä varoittaneelle piileksineelle miehelle. Ilman häntä Porterit olisivat palanneet kolmen kuukauden kuluttua löytääkseen kaksi ruumista - hänen, puoliksi syötynä jyrkänteen juurelta ja Bertien mätänemässä talossa.

Puhumattakaan siitä, että se olisi pilannut hänen maineensa.

***

Langdon Bowerin keskiaikainen sydän oli hyvin pieni ja Beverleyltä meni loppuaamu sen löytämiseen. Hän otti kartan, mutta siitä ei tuntunut olevan apua. Ehkä hänen ei olisi pitänyt yrittää jalan, hänen autonsa luotettava navigaattori olisi ohjannut hänet sinne viidessä minuutissa, mutta se tuntui aivan lintsaukselta.

Suurin osa kylää oli alle neljäkymmentä vuotta vanhaa, eivätkä rakennuttajat olleet uskoneet suoriin viivoihin. Kadut kiemurtelivat ja haarautuivat ja yhtyivät ja tekivät silmukoita, ja niistä lähti hillitön määrä umpikujia. Ne olivat kuin keskiaikainen sokkelo joka vartioi St Cuthbertin tornia keskellä - aina sekä kiusoittelevan lähellä että saavuttamattomissa.

Viimein onnenkaupalla Beverley törmäsi yleiseen polkuun, joka kulki koko tuon spagetin halki ja vei hänet kirkon portille. Mutta nyt teekahvila naapurissa tuntui tärkeämmältä, joten hän meni sisään, tilasi teetä kakkua ja voileivän. Virkistyttyään hän oli valmis kohtaamaan St Cuthbertin, mutta joku oli lukinnut kirkon oven sillä aikaa kun hän oli kahvilassa. Niinpä hän luovutti ja otti taksin kotiin. Hän oli hieman häpeissään tuhlaavaisuudestaan mutta järjissään pysyminen tuntui vaativan sitä.

Bertie tervehti häntä iloisesti ja hänestä tuntui typerältä kun oli jättänyt sen yksin; hän ei ehkä olisi eksynyt niin pahasti ja se olisi jo saanut kävelylenkkinsä. Näinollen hänen täytyi taas lähteä ulos. Hän yritti olla närkästymättä sille omien tekojensa seurauksista ja niin he lähtivät. Taas kerran se vei hänet paljon pidemmälle reitille kuin hän olisi itse valinnut, mutta minkä hän sille mahtoi? Hän luotti sen suuntavaistoon.

Kun he viimein päätyivät takaisin Winthrop Grovelle se yritti taas vetää häntä vastapäiselle pihalle. Jälleen hän odotti ja tällä kertaa siinä meni vain kaksi minuuttia. Olen voitolla! hän ajatteli. (Väärin, kuten myöhemmin ilmeni.)

Ruuantarpeessa hän joutui vastahakoisesti vielä lähtemään ulos - tällä kertaa autolla supermarkettiin lähellä olevaan Billipin kaupunkiin.  Ja viimein hän istahti palaneen lampaankyljyksen ja vettyneen kaalin ääreen puoli seitsemältä.

Päivän haasteet olivat uuvuttaneet hänet henkisesti ja ruumiillisesti, mutta hänestä tuntui ettei voinut lykätä enempää esittäytymistä naapureille. Joten hän koputti numero kahdeksan ovelle ja vaihtoi kohteliaisuuksia komean nuoren fysioterapistin kanssa nimeltä Josh, sitten soitti numero neljän ovikelloa ja jätti lapun herra ja rouva Stanleylle kun ei saanut vastausta.

Tämän jälkeen hän meni suoraan vuoteeseen kuumavesipullon ja Terry Pratchetin kirjan kanssa ja nauroi itsensä uneen.

***

Seuraavana aamuna Bertie katosi.

Beverley oli mennyt aikaisin viemään roskia aamutakissaan ja jätti etuoven lukitsematta. Ensin hän haki roskapöntön ja kieritti sen tietä pitkin portin läpi jalkakäytävän reunaan. Sitten hän meni hakemaan kierrätysastiaa mutta - ja tässä hän teki virheen - jätti portin auki! Kun hän tuli takaisin taloon Bertietä ei näkynyt missään. Hän teki pikakierroksen puutarhassa, mutta se ei ollut sielläkään.

Paniikki sai hänet heti valtaansa ja se ajoi terveen järjen tiehensä kuten yleensä. Joten talo edelleen lukitsematta Beverley ryntäsi kadulle pyjamassa, aamutakissa ja puukengissä, hiukset pystyssä huutaen 'Bertie! Bertie! Bertie!'

Mutta turhaan. Se pieni osa hänen päästään joka vielä pystyi järkeilemään ja tekemään havaintoja näki verhojen heiluvan kun hän meni ohi ja hän tiesi, että häntä katsellaan. Olipa tämä tapa aloittaa talovahti - hukata koira ja tehdä itsensä naurunalaiseksi naapureiden edessä! Mutta mikä huolestuttavinta, mitä tapahtuisi Bertielle? Päätyisikö se koiratappeluluolaan missä pitbullit repisivät sen riekaleiksi? Ajatus sai hänet inahtamaan ja paniikki kasvoi.

Vaeltaessaan yhä syvemmälle kaartuvien katujen ja umpikujien sokkeloon huutaen 'Bertie! Bertie! Bertie!' yhä kimeämmän ja itkuisemman tuntuisella äänellä, ei mennyt kauaa kun hän oli täysin eksyksissä.

Taistellen kyyneliä vastaan ja yrittäen olla valittamatta ääneen hän koputti lähimmän talon ovelle. Sen avasi erittäin vanha rouva joka nojasi keppiin.

'Olen katsellut teitä ikkunasta,' hän sanoi. 'Vaikutatte hieman huolestuneelta. Haluaisitteko kupin teetä?'

Tämä ystävällinen tarjous sai Beverleyn puhkeamaan kyyneliin ja hänet saatettiin sisälle ja suostuteltiin istumaan keittiön pöydän ääreen siksi aikaa kunnes tee valmistuisi.

'Minun nimeni on Alice,' sanoi hänen ikivanha hyväntekijänsä kun hän tutisten kaatoi Earl Greytä kotitekoisesta keraamisesta teepannusta kotitekoiseen keraamiseen teekuppiin. 'Haluaisitteko kertoa minulle huolenne? En halua udella, mutta toisinaan se auttaa.'

Beverley oli silloin jo nikottelu- ja nenänniistovaiheessa ja töräytti ulos koko surkean tarinan.

'Aah,' sanoi Alice. 'Olipa tuhma koira. Mutta teinä en oikeastaan huolehtisi siitä. Se karkailee aina, eikä tähän mennessä ole joutunut vaikeuksiin.'

'Te tunnette Bertien?'

'Kaikki tuntevat Bertien. Se on luultavasti jossain vierailulla. Sillä on paljon ystäviä, tiedättekös, ja heillä on sille herkkuja. Mutta en olisi hämmästynyt vaikka se olisi jo kotona, odottamassa portinpielessä.'

'Niinkö luulette?' Sanoi Beverley, toivon herätessä hänen rinnassaan.

'Jos olisin vedonlyöntiin taipuvainen, löisin viitosen sen puolesta,' sanoi Alice.

'Sitten minun on paras lähteä suoraan takaisin. Niin, paitsi että olen täysin eksyksissä!'

'Antakaa sitten minun saattaa teidät kotiin,' sanoi Alice. 'Siitä ei ole vaivaa, vakuutan teille. Ja sitäpaitsi on minun terveyskävelyni aika.'

Osa 2 pian