FAYN TEHTÄVÄ, OSA 2
Kirjoittanut Sue Davis (dreamsofnewearth.com)
23.11.2015
Suomennettu Luxoniassa
Se tapahtui seuraavana aamuna, kun Fay oli ajamassa klinikalle aikaiselle ajalle. Taivas oli ollut kirkas koko yön ja maa oli kuurassa. Hän ajoi pitkin tyhjää suoraa tienpätkää, jonka vasemmalla puolella oli pyökkimetsää ja oikealla puolella oli peltoa, nauttien ajon tasaisuudesta, erinomaisista autostereoista ja kuinka puunrungot hohtivat äsken kukkuloiden takaa nousseen auringon ruusuisessa valossa.
Ja se kävi niin äkkiä. Näkymättömät ja vastustamattomat kädet tarttuivat ohjauspyörään ja käänsivät kovaa vasemmalle - kohti puita.
Mutta juuri sillä hetkellä pyörät osuivat mustaan jäähän ja menivät lukkoon niin, että auto kääntyi sivuttain, mutta jatkoi liukumista tietä pitkin samaan suuntaan kuin ennenkin.
Kaiken tämän keskellä Fayllä oli malttia avata turvavyönsä ja heti kun auto pysähtyi, hän aukaisi oven ja hyppäsi ulos. Onneksi, sillä nyt kun pyörillä oli pitoa, auto kiihdytti suoraan päin puuta ja rusentui kuin paperipussi.
Kun Fay seisoi tienvieressä täristen järkytyksestä, virtaviivainen musta BMW, jonka ikkunat oli tummennettu, pysähtyi hänen viereensä ja matkustajanpuoleinen ikkuna surisi auki paljastaen miehen, jolla oli puku ja mustat lasit. Mutta juuri sillä hetkellä bussi numero 23 tuli vastakkaisesta suunnasta ja mies joutui lykkäämään tuonnemmaksi sen mitä hänellä olikaan mielessään. Hän hymyili ja nyökkäsi Faylle kuin sanoen 'säilyt toistaiseksi', ikkuna surisi taas kiinni ja auto liukui pois.
***
Puolitoista tuntia myöhemmin hän oli viimein matkalla kotiin, Edwardin kyydissä.
"Miten voit?" Edward kysyi.
"Vähän huterasti, ei sen kummemmin. Ei mitään mitä kunnon unet eivät parantaisi."
"Kun katsoo autoa, olen hämmästynyt, että olet yhtenä kappaleena. Eikö sinun pitäisi mennä lääkärille tarkastettavaksi? Tai päivystykseen? Sinulla voi olla aivotärähdys. Tai sisäisiä vammoja jotka eivät vielä näy päällepäin."
"Kyllä, minulla oli onnea, tiedän. Mutta en usko, että tarvitsen lääkäriä."
"Oletko varma?"
"Kyllä, olen varma. Mutta kiitos, Edward."
"Miten haluat. Jos muutat mielesi, kerro minulle ... Mitä tarkkaan ottaen tapahtui?"
"Osuin mustaan jäähän ja menetin auton hallinnan." Tietenkin se tapahtui toisin päin, mutta Edwardin ei sitä tarvinnut tietää.
"Sepä kummallista. Ei luulisi mustan jään olevan tuollainen ongelma suoralla tiellä. Osuit siihen puuhun varmaan aika vauhdilla. Ei kai autossa itsessään ollut mitään vikaa? Mutta ihmettelen millainen vika tuon aiheuttaisi."
"Onhan se vähän arvoitus," myönsi Fay.
Hänellä oli ollut sama ongelma autoliiton miehen kanssa. Tosiasiat eivät täsmänneet. Mutta mitä hän voisi tehdä? Ei hän voinut kertoa totuutta - he luulisivat häntä hulluksi. Ja Edward, niin mukava mies kuin olikin ja niin kiintynyt Fayhin kuin olikin, hän ei kuitenkaan halunnut kuulla puhuttavankaan salaliittoteorioista.
***
Kivirakenteiset mökit, joissa Fay ja Edward asuivat vierekkäin olivat osa asumusryhmää, joka sijaitsi puita kasvavan rinteen kaaressa, josta oli näkymä yhteen ihanimmista Cotswold kukkuloiden laaksoista, ja sitä suojasi lähikaupungin valoilta ja melulta Lark Hill, luonnonkaunis paikka, jonka laelta oli mahtavat näkymät.
Pieni naapurusryhmä - pääasiassa eläkeläisiä, mutta enimmäkseen hyväkuntoisia - muodosti löyhän yhteisön individualisteja, jotka antoivat toisille tilaa ja yksityisyyttä, mutta olivat samalla valmiita auttamaan ja olemaan ystäviä. Fay ymmärsi kuinka harvinaisia sellaiset yhteisöt olivat ja tunsi itsensä onnekkaaksi kun kuului sellaiseen. Mutta vaikka hänen neuvokkaiden naapureidensa apuun saattoi luottaa melkein missä tahansa tilanteessa, juuri nyt Fayllä oli ongelma jota ei voinut jakaa.
Nukkumaanmenon aikaan hän alkoi olla todella huolestunut. Kaikista yrityksistä huolimatta - lankapuhelimella, kännykällä, tekstiviestillä tai sähköpostilla - hän ei ollut saanut Tonyyn yhteyttä. Hän oli hoitanut asioita vakuutusyhtiön kanssa, joten se puoli oli kunnossa, mutta auto oli lunastuskunnossa ja Tonyn täytyi saada tietää. Mitä hänelle oli tapahtunut? Oliko salaseura saanut hänet? Ja jos oli, oliko hän kuollut? Tai jossain vielä pahemmassa tilanteessa jota Fay ei edes halunnut ajatella?
Hän makasi hetken valveilla hermoillen asiaa, mutta kevään aavistus mökin edessä ja tuulen humina puissa tuudittivat hänet vihdoin uneen...
...jonka katkaisi kahdelta aamuyöllä raivokas jyskytys etuovelta.
"Fay! Fay!"
"Meidän täytyy ehkä murtaa ovi."
"Fay, kuuletko minua?"
Kun hän heräsi kokonaan hän haistoi savun ja näki punaisen tulenkajon vilkkuvan katossa, missä sillä ei ollut mitään tekemistä.
Hän pudottautui vuoteesta ja meni ikkunaan. Puut olivat ilmiliekeissä.
"Hohoi!" hän huusi ikkunasta ja oli huojentunut kun Edward ja Jim ilmestyivät näköpiiriin, eikä se BMW mies.
"Fay, sinun täytyy tulla ulos pian. Metsä on tulessa ja tuuli ajaa sitä tähän suuntaan."
"Tulossa!" hän huusi.
Mutta ensin hänen piti löytää käsilaukku, jossa oli Tonyn muistitikku, piilosta sohvan takaa. Naapurit alkoivat olla aika hätääntyneitä siihen mennessä kun hän ilmestyi näkyviin ja nuhtelivat häntä siitä, että hän oli jäänyt hakemaan laukkua.
Onneksi kaksi paloautoa saapui samalla hetkellä. He yrittivät sammuttaa paloa kahdelta ajotieltä - toinen kulki Fayn mökin ja metsän välistä ja toinen kulki pitkin kylän reunaa. Ja he onnistuivat pelastamaan kaikki talot, vaikka suuri kaista metsää tuhoutui.
Aamun valjetessa, tuhoutuneen alueen tuulen puolelta, tutkijat löysivät palon alkupisteen, jossa oli merkkejä sytytysaineesta. He ottivat näytteitä ja laboratorio vahvisti asian. Se oli tuhopoltto.
Kyläsen asukkaat viettivät suurimman osan seuraavasta päivästä tapaamalla toisiaan jakaen suruaan puiden menetyksestä ja ällistellen ihmeellistä pelastustaan. Kävi ilmi, että heidät oli pelastanut puhelinsoitto, jonka Edward oli saanut serkultaan Amerikasta, joka oli sekoittanut aikavyöhykkeet. Edwardin ensiärtymys siitä, että hänet oli herätetty keskellä yötä oli muuttunut hädäksi kun hän haistoi savun, ja hän oli saanut naapurit herätettyä ja kutsuttua palokunnan juuri ajoissa.
***
Fay vapisi kun hän pakkasi laukkujaan. Oli eri asia vaarantaa oma henkensä, mutta nyt hän oli saattanut ihanat naapurinsa ja heidän omaisuutensa vaaraan ja se ei ollut hyvä. Ja puille syntynyt vahinko oli sydäntäsärkevää. Hänen täytyi lähteä muualle. Hän ei tiennyt minne ja ilman autoa hän ei tiennyt miten pääsisi sinne. Hänellä oli vähän rahaa pankissa, mutta ei tarpeeksi pitkää lomaa varten.
Ennen lähtöä hän talletti todistusaineiston Tonyn muistitikulta omalle tietokoneelleen ja siitä kolmelle muulle muistitikulle.
Hän sulki lisämuistitikut pieniin muovipusseihin ja piilotti ne. Yhden hän piilotti rönsyliljan alle, nostaen sen ensin ruukusta ja nakertaen kolon juurien sekaan. Toisen hän ompeli verhonkäänteeseen. Kolmannen hän tunki riisipussiin. Hän ei kuvitellut näiden olevan juurikaan ongelma globaalieliitin raskaille ammattilaisille, mutta hei, jotainhan oli yritettävä.
Hän myös peruutti maidon ja kaikki klinikka-aikansa sekä muut menonsa ja kertoi naapureille lähtevänsä pois joksikin aikaa, mutta ei kertonut minne. Eihän hän tiennyt sitä itsekään.
Edward yritti vielä saada häntä käymään lääkärillä, mikä sekä liikutti että huvitti häntä. Edward luultavasti epäili, että hänen omituinen käyttäytymisensä johtui päähän tulleesta iskusta auto-onnettomuudessa. Mutta Fay ei voinut kertoa Edwardille mitään vakuuttaakseen hänet, joten hän antoi Edwardin pitää oman käsityksensä.
Fay oli juuri tilaamassa taksia kun hän tajusi, että hänen täytyy meditoida. Oikeastaan hänen olisi pitänyt tehdä se ensin - ennen kaikkia valmisteluita. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Häneltä meni melkein tunti saavuttaa sellainen paikka hiljaisuudessa, mistä hän näki tilanteen korkeammasta perspektiivistä. Ja sen takia hän oli vielä mökissä kun puhelin soi.
Se oli poliisi. Hänen autonsa oli löytynyt hylättynä maatilalta yli kolmenkymmenen kilometrin päästä.
***
Micra vaikutti ehjältä. Se oli myös epätavallisen puhdas ja bensatankki oli täynnä. Jotenkin Fay ei pystynyt kuvittelemaan joukkoa salaseuran roistoja käyttämässä sitä autonpesussa ja täyttämässä tankkia. Ei elleivät he olleet vielä ovelampia kuin hän oli kuvitellut, tai heillä oli pakko-oireinen häiriö.
Mutta ei siellä ollut Tonyltakaan viestiä. Kun hän etsi sellaista hän löysi Tonyn älypuhelimen hansikaslokerosta. Ensin tämä huolestutti Faytä, sillä Tony ei ollut koskaan ilman puhelintaan. Mutta tarkemmin ajatellen Fay tiesi, että salaseura käytti puhelimia ihmisten paikantamiseen, joten Tony oli saattanut katsoa paremmaksi olla ilman puhelinta. Ehkä se kuitenkin oli hyvä merkki.
Joka tapauksessa hän ei voinut käyttää liikaa aikaa sen miettimiseen nyt - hänen täytyi päästä liikkeelle. Mutta ensin hän käytti Micran korjaamolla tarkastettavana, ihan sen varalta, että sitä oli jotenkin peukaloitu. Mutta siitä ei löytynyt mitään vikaa, joten hän lähti liikkeelle.
***
Hän pysähtyi Bed & Breakfastissa noin kuudenkymmenen kilometrin päässä ja mietti puoli yötä vaihtoehtoja seuraavasti:
- Lennä Hong Kongiin kuten Edward Snowden ja yritä ottaa yhteys Glenn Greenwaldiin Guardian lehdestä.
- Lennä Virginiaan, vuokraa auto ja aja Pentagoniin, joiden piti nykyisin työskentelemän entisten isäntiensä romahtamisen puolesta.
- Lennä johonkin BRICS liittoutuman valtioon ja tullissa kerro, että sinulla on todisteita rikoksista ihmiskuntaa vastaan.
- Mene jonkin todennäköisesti myötämielisen maan suurlähetystöön, kuten Equadorin, joka oli antanut turvapaikan Julian Assangelle.
Ongelma mihin tahansa lentämisessä oli todennäköisyys siihen, että jäisi kiinni lentokentällä. Myös kauhea mahdollisuus juolahti hänen mieleensä - globaali eliitti saattaisi harkita taas yhden matkustajalentokoneen alasampumista päästäkseen eroon hänestä ja todisteista. Se vaikutti epätodennäköiseltä, mutta koska hän oli jo saattanut naapureidensa elämät vaaraan, hän ei voinut kestää ajatusta vaarantaa satojen matkustajien henki, oli se kuinka epätodennäköistä tahansa.
Lähetystöön meneminen vaikutti ilmeiseltä vaihtoehdolta. Mutta kuinka päästä sinne jäämättä kiinni? Varmasti salaseura vahtisi niitä. Ja hänen tapauksessaan salaseura oli varmasti seurannut häntä tähänkin paikkaan ja pystyisi nappaamaan hänet milloin halusi. Ajatus kouristi hänen vatsaansa.
Mutta ei. Hän unohti - ja kuinka hän voisi unohtaa. Hänellä oli enkelisuojelu. Hän oli pyytänyt sitä ja hänelle oli kerrottu monta kertaa, että se oli paikalla. Ja nyt se oli osoitettu kaksi kertaa: musta jää, joka oli pilannut salaseuran yrityksen tappaa hänet auto-onnettomuudessa ja Atlannin ylittävä puhelu, joka oli estänyt heidän yrityksensä tappaa hänet tulipalossa.
Joten hänen täytyi vain luottaa. Hänen täytyi pysyä rauhallisena, keskittyneenä ja pitää jalat maassa, ja antaa kaikki oppaittensa ja korkeamman itsensä käsiin. Sitten kaikki järjestyisi. Mitä päätöksiä pitikään tehdä, opastus olisi läsnä kun sitä tarvittaisi.
No niin, hän oli pyytänyt Tehtävää ja sellaisen hän oli saanut. Ja mielessään hän kuuli ystävänsä Sharonin sanovan, 'varo mitä pyydät, sillä voit vaikka saada sen,' mikä sai hänet hymyilemään. Mutta kaikesta huolimatta hän oli päättänyt olla katumatta. Sillä sehän oli tärkeä työ, eikö vain? Ja kuten hän oli sanonut Tonylle, oli kunnia olla mukana.
Ja jos hänet tapettaisiin, oliko sillä todella väliä? Varsinkin jos se tapahtuisi Tehtävää suoritettaessa.
Päädyttyään tähän lopputulokseen hän pystyi viimein nukkumaan.
***
Seuraavana päivänä hän ajoi Oxfordiin, jätti auton pitkäaikaisparkkiin ja lähti junalla Lontooseen. Matkalla hän käytti älypuhelintaan etsiäkseen Venäjän suurlähetystön osoitteen, teko joka yllätti hänet, sillä ennen sitä hän ei ollut tiennyt, että olisi menossa sinne. Tietenkin hänen alitajuntansa, se salaperäinen ketale, oli todennäköisesti tiennyt kaiken aikaa.
Mutta miksi Venäjän? Samalla hetkellä kun hän kysyi tätä itseltään hän tiesi vastauksen. Sillä Venäjä oli pääpeluri allianssissa globaalia eliittiä vastaan. Ja koska Putin oli ainoa poliitikko maailmassa, johon hän oikeasti luotti. Kaikki muut olivat joko salaseuran nukkeja tai osoittautuneet hämäräperäiseksi siellä täällä. Tai tyhmäksi. Tai pelkuriksi. Tai korruptoituneeksi. Mutta ei Putin. Hän oli läpikotaisin rehellinen. Hän sanoi mitä ajatteli ja toimi sen mukaisesti.
Venäjän lähetystö oli Kensington Palace Gardenissa, sen parempaa osoitetta ei voinut saada. Fay mietti vaatetustaan, lenkkitossut, kävelyhousut, villapaita, fliisipusero, niiden päällä toppatakki. Ei ollut tullut mieleen pukeutua Kensington Palace Gardenia varten. Mutta ei sillä väliä. Kensington Palace Garden saisi vastaanottaa hänet sellaisen kuin hän oli.
Kun hän tuli ulos metrosta ja kääntyi Bayswater Roadille hän kuuli helikopterin läpätyksen suoraan päänsä päältä. Ja se tuntui pysyvän suoraan pään päällä kun hän käveli pitkin katua. Oliko se siellä hänen vuokseen? Ja jos oli, mitä sillä kuviteltiin saavutettavan? Pelottelun lisäksi siis. Hän ei suinkaan odottanut heidän pudottavan pommia tai ryhtyvän roiskimaan luoteja - ei vilkkaalla Lontoon kadulla.
Mutta meteli oli hyvin ärsyttävää - hän tuskin kuuli omia ajatuksiaan. Kukaan toinen jalankulkija ei tuntunut kuitenkaan huomaavan. Olivatko he tottuneet tällaiseen?
Useimmat olivat pukeutuneet tyylikkäästi ja kulkivat määrätietoisen näköisesti - olihan suurimmalla osalla tavallinen työpäivä. Lukuunottamatta yksittäistä pitkätukkaista lökäpöksyistä rullalautailijaa, joka puikkelehti häntä kohti väkijoukon halki sulavasti, huolettomasti, vähääkään välittämättä toisten ihmisten turvallisuudesta. Rullalautailijat olivat kaunista katseltavaa, mutta samalla ne ärsyttivät häntä, sillä ne tuntuivat etenevän sillä ylimielisellä asenteella, että pystyivät ennustamaan missä kaikki muut olivat silloin kun he olivat kohdalla. Mutta entä jos ihmiset muuttivat suuntaa yllättäen?
Fay oli niin hänen lumoissaan, ettei huomannut tummapukuista miestä, joka lähestyi samasta suunnasta, ennenkuin hän sujautti käden taskuunsa, veti esille aseen ja kääntyi Faytä kohti. Ja hänen päähänsä oli juuri etäisesti juolahtamassa, että helikopterin tarkoitus saattoi olla merkitä hänen sijaintinsa ja peittää laukausten äänet, kun rullalautailija törmäsi pyssymieheen. Törmäys löi pyssymiehen käsivarren alas, luoti meni hänen jalkansa läpi ja molemmat miehet kaatuivat kadulle käsien ja jalkojen sekamelskassa molemminpuolisen syyttelyn säestämänä - mitä onneksi kukaan ei helikopterin takia kuullut - samalla kun rullalauta lensi kadulle ja jatkoi matkaansa katuojaa pitkin itsekseen.
Fay ei jäänyt antamaan ensiapua. Hän juoksi henkensä edestä.
Mutta helikopteri seurasi ja kun hän kääntyi Kensington Palace Gardenille se jatkoi läpätystään suoraan yläpuolella. Fay ei jäänyt katsomaan seurattiinko häntä, sillä se olisi hidastanut häntä, mutta hän näki toisen miehen kauempana kadulla juoksemassa häntä kohti. Kuinka kaukana Venäjän lähetystö oli? Ehtisikö hän sinne ennenkuin juokseva mies saavuttaisi hänet? Olisipa hän paremmassa kunnossa ja nopeajalkaisempi.
Mutta yhtäkkiä, siinä oli lähetystö. Viime hetkellä hänen mieleensä tuli, että venäläisetkin voisivat ampua häntä, jos hän juoksisi sisään suoraan etuovesta, mutta tuntui, että se riski kannatti ottaa, sillä he saisivat kuitenkin todistusaineiston. Ja luultavasti antaisivat lääkäriapua. Joten hän ei hiljentänyt vauhtia ja juoksi suoraan ylös portaita ohi jonottajien ja ryntäsi ujostelematta sisään työntöovista.
Kun ovet sulkeutuivat hänen takanaan kolme miestä puvuissa ympäröi hänet, kaksi heistä piti häntä käsivarsista. He olivat tekemässä hänelle ruumiintarkastusta kun toinen, pienempi mies saapui rauhallisempaa tahtia ja puhui heille venäjäksi ja he vapauttivat Fayn.
"Hyvää iltapäivää, neiti Woodruff," hän sanoi erinomaisella englannilla. "Ei varmaan ollut hyvä idea käyttää älypuhelinta meidän osoitteemme etsimiseen, vai mitä? Ja kailoittaa määränpäänne koko maailmalle? Mutta älkää välittäkö, näköjään selvisimme siitä. Olkaa hyvä tulkaa tännepäin."
Viimeinen osa pian