KUN TIETÄÄ KAARTANEENSA POIS KUTSUMUSKURSSISTAAN
 
Kirjoittanut Lissa Rankin (lissarankin.com)
17.11.2015
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
 
Seuraava on katkelma uudesta muistelmateoksestani The Anatomy of a Calling (= kutsumuksen anatomia). Siinä on kyse kutsumuksensa löytämisestä ja toteuttamisesta käyttäen Joseph Campbellin sankarin matkaa karttana siinä, mitä tapahtuu siitä hetkestä, kun kuulet kutsun seikkailuun, siihen hetkeen kun lopulta tuot graalin maljan kotiin ihmisille, jotka tarvitsevat sitä. Tämä katkelma kuvaa erityisen tuskallista osaa sankarimatkastani ja havainnollistaa, mitä tapahtuu, kun alamme kaartaa pois sielutinkimättömyydestämme.
 
Olin saanut kirjeen potilaaltani Fionalta työhuoneeni laatikkoon pitkän yön jälkeen, kun olin auttanut vauvoja maailmaan ja olin melkein voimaton. Kirjeessään Fiona selitti, että hänellä oli ollut miehensä kanssa ziljoona tappelua sitä, etteivät he olleet harrastaneet seksiä yli vuoteen, ja nyt mies uhkasi jättää hänet, ellei hän mennyt gynekologille selvittämään, mikä oli pielessä. Koska aikatauluni oli aivan täynnä, hän odotti kaksi kuukautta tavatakseen minut ja rukoili, että minulla olisi jokin taikaratkaisu, joka pelastaisi hänen avioliittonsa. Olin hoitanut häntä muutama vuosi takaperin ja hänen muistikuvansa minusta oli, että olin lähestyttävä, lempeä, hauska, myötätuntoinen ja rehellinen. Hän tunsi voivansa luottaa minuun.
 
Kirjeessään Fiona selitti, että tapaamisensa aamuna hän kävi suihkussa, ajoi häpykarvansa ja suihkautti suosikkiparfyymiään. Hän puki ylleen pitsisimmän alusasunsa ja suosikkimekkonsa. Kun hän saapui vastaanotolleni, hän seisoi jonossa neljän muun ihmisen takana, jotka ilmoittautuivat tiskillä, ja meni istumaan 20 muun naisen kanssa odotushuoneeseen. Hän odotti yli tunnin ja pitkään yli tapaamisaikansa. Lopulta assistenttini laittoi hänet huoneeseen, missä hänet määrättiin riisuutumaan, ja jätettiin yksin viileään huoneeseen 20 minuutiksi pelkkä paperikolttu päällään. Sitten hänen oli jo kylmä ja hänestä tuntui epämukavan haavoittuvalta ja hän alkoi itkeä.
 
Ilmeisesti – kuten hän kuvasi kirjeessään – en huomannut kyyneleitä tai edes pyytänyt anteeksi odotusta, kun tulin lopulta sisään. Fiona kirjoitti, että näytin väsyneeltä. Hiukseni olivat poninhännällä, silmäni olivat turvoksissa ja väsyneet eikä minulla ollut yhtään meikkiä. Minulla oli valkoinen takki venytettynä raskausvatsan yli, ryppyisten kirurgin vaatteiden päällä.
 
Hän kirjoitti, että jutustelin hänen kanssaan, kun täytin papereita ja valmistauduin suorittamaan vuositutkimuksen, mutta kun kysyin häneltä, oliko hänellä mitään ongelmia, Fiona epäröi. Seisoin selkä häneen päin enkä ottanut katsekontaktia. Koska olin niin muissa ajatuksissa, hän ei tuntenut turvalliseksi jakaa kanssani epämiellyttävää tarinaa epäonnistuneesta seksielämästään. Niinpä hän päätti pitää suunsa kiinni. Suoritin tutkimuksen, uusin hänen reseptinsä ja jätin hänet yksin huoneeseen suomimaan itseään.
 
Kun Fiona pääsi kotiin, hän riisui hienoimman mekkonsa ja laittoi pois pitsialusasunsa. Häneltä vaati kuukausia kerätä riittävästi rohkeutta tilatakseen ajan toiselta lääkäriltä, mutta hän oli löytänyt hyvän lääkärin, joka ei hyväksynyt hoitovakuutussuunnitelmia eikä tehnyt enää synnytyksiä, joten lääkäri oli voinut käyttää kokonaisen tunnin hänen kanssaan. Lääkäri auttoi häntä parantamaan hormonitasapainon ja sai hänet pois masennuslääkkeistä, ja hän ja hänen miehensä kävivät yhdessä terapiassa.
 
Hän kirjoitti, ettei hän aikonut tuomita minua tai häpäistä minua. Hänet oli kasvatettu uskomaan, että lääkäreitä kohdellaan kunnioittaen eikä kyseenalaisteta heidän neuvojaan tai käyttäytymistään. Mutta hän oli niin loukkaantunut tapaamisesta ja niin pettynyt toiminnastani, että hänestä tuntui, että hän halusi minun tietävän siltä varalta, että se auttaisi muita potilaita. Hän toivoi minulle hyvää, onnitteli raskaudestani ja ilmaisi myötätuntonsa siitä, miten kiireinen hän tiesi minun olevan. Hän allekirjoitti kirjeen: "Uskon, että olet edelleen siellä. Rakkautta, Fiona."
 
Itkin lukiessani Fionan kirjeen. Pahinta oli, etten edes muistanut tapaamista, enkä pystynyt loihtimaan mieleeni kuvaa hänen kasvoistaan. Fiona oli vain yksi kasvoton ja nimetön numero vastaanottoni lääketieteellisellä kokoonpanolinjalla.
 
Mitä minulle oli tapahtumassa? Miten olin antanut itseni tulla niin kiireiseksi, etten enää huomannut potilaani itkeneen? Minulla oli kutsumus terveydenhoitoon parantajaksi. Olinhan "Squirrel Girl" (=oravatyttö, sarjakuvan supersankarihahmo). Mutta millainen parantaja saa itkevän ja alastoman naisen, jolla on huoli terveydestä, tuntemaan Fionan lailla? Milloin olin lakannut välittämästä?
 
Kun luettuani kirjeen soitin kotoa Fionalle pyytääkseni anteeksi, hän kiitti minua soitosta ja kehotti olemaan murehtimatta tai pahoillaan. Olin sanoinkuvaamattoman häpeissäni.
 
***
 
Kun olin valmis töissä ja minua kirveli edelleen Fionan kirje ja uuvuttava iltavuoro, jonka olin juuri lopettanut, poikkesin ruokakaupassa. Ainoa asia joka pidätteli minua hyvin ansaituista unistani, oli finninaamainen teinipoika, joka ei näyttänyt saavan tavaroitani skannattuna. Seisoin siinä tunnilta tuntuvan ajan lopen väsyneenä, nälkäisenä ja pettyneenä itseeni. Lapsen kasvot olivat punaiset ja hänen otsansa alkoi hiota ja näin hänen katsovan avuttomasti muita myyjiä, jotka kaikki skannasivat vaivattomasti.
 
Sitten kuulin itseni sanovan jotain, jonka en vieläkään voi uskoa tulleen minusta.
 
"Jos tekisin työni niin kuin sinä omasi, kaikkialla olisi kuolleita ihmisiä."
 
Oikeasti. Sanoin todella niin.
 
Matkalla kaupasta kotiin orava syöksyi auton eteen ja tunsin auton tömähtävän sen yli. Ajattelin pysähtyä katsomaan, voisinko mitenkään pelastaa oravan, mutta jatkoin vain ajamista puutuneena ja lopen väsyneenä, katsomatta edes taakseni peruutuspelistä.
 
En pystynyt nukkumaan tuona yönä uupumuksestani huolimatta. Pyörin kyljeltä toiselle kuin tonnikala, selkää särki ja tunsin vauvan potkivan kylkiluita. Ajattelin isäni syöpää. Ajattelin pettymyksen aiheuttamista Fionalle ja ilkeyttäni tuolle poikaraujalle. Ja oravaa. Oravaa. Jokin tuntui puristavan rinnassani, kuin ruuvipuristin puristaisi sydäntäni. Kyyneleet olisivat tuntuneet tervetulleilta. Ne olisivat muistuttaneet minulle, että olin vielä elossa, mutta niitä ei koskaan tullut. Tunsin tuskan nousevan, mutta kuin ravistettu Coca Cola –pullo jossa on vielä korkki päällä, tuskalla ei ollut paikkaa minne mennä.
 
Se oli ensimmäinen kerta, kuin olin koskaan ajatellut itsemurhaa.
 
Juuri kun aloin ajatella, miten mieluiten kuolisin, jos tappaisin itseni, vauva potkaisi minua ja muistin, että jos tappaisin itseni, en tappaisi vain itseäni, vaan myös tyttövauvani.
 
Voi hyvä luoja, en onnistuisi edes tappamaan itseäni.
 
Tunsin raivotornadon kulkevan lävitseni. Etsin ympäriltä jotain rikottavaa – lautanen tai maljakko kenties. Mutta juuri kun pyörin ympyri löytämättä mitään, kuulin äänen.
 
Lempeä ja rakastava kuiskaus sanoi: "Rakas, he hajottavat sinut kohta. Sinun täytyy irtisanoutua työstäsi."
 
Sitä seuraavat hetket kylvettivät minua tavalla, jota voin kuvata vain ehdottoman rakkauden tulvaksi, millaista en ollut koskaan kokenut – armon vesiputous syöksyi ylitseni ja lävitseni ja täytti sydämen, kehon ja mielen toivolla ja rauhalla. Tunsin koko hermostoni rentoutuvan. Mieleni hiljeni ja tunsin ponnahtavani kehon ulkopuolelle enkä ollut enää Lissa – olin avautunut tietoisuus, joka katseli Lissaa tuskissaan rajattoman rakkauden, myötätunnon ja lempeyden kera. Tuolla hetkellä ajatus siitä, että elämä voisi olla tuskallista, tuntui melkein absurdilta. Katsoessani alas, näin itseni nauravan ääneen kuin hullu. Kenties tältä näytti, silloin kun menettää järkensä, mutta jos siltä tuntui tulla hulluksi, minulla ei ollut mitään halua palata mielenterveyden tuskaan. Tunsin itseni painottomaksi ja lieattomaksi, voisin olla ikään kuin kaikkialla yhtä aikaa ja myös ei missään – kotona valtavan laajassa tyhjyydessä, joka tuntui tyhjän sijasta epätavallisen täydeltä. Itsemurha-ajatus tuntui yhtäkkiä naurettavalta.
 
Minusta tuntui, että paisuin ilmapallon lailla ulos kehostani ja minusta tuli suurempi kuin sänky, jolla kehoni edelleen makasi. Laajenin suuremmaksi kuin makuuhuone, suuremmaksi kuin talo, suuremmaksi kuin koko San Diego, ikään kuin räjähdin ilmakehään ja sen yli ja tulin tähtien loisteeksi, puhtaaksi painottomuudeksi, ajattomaksi iloksi ja elävyydeksi ja katsoin maapalloa sanoinkuvaamattomalla kunnioituksella.
 
Vau, tämä on upeaa …
 
Mutta sitten yhtä nopeasti kuin olin poksahtanut tähän hurmiolliseen tietoisuustilaan, sujahdin pois siitä. Hytkähdin kehooni ja tunsin toisen äänen ahdistelevan minua – julman ja tuomitsevan äänen, joka sanoi: "Mitä oikein puhut? Et voi irtisanoutua työstäsi! Saat kohta vauvan. Sinulla on asuntolainaa. Lisäksi olet uhrannut 12 vuotta kaiken voidaksesi olla lääkäri. Olisit typerä ja holtiton, jos lähtisit työpaikastasi. Ja mitä kaikki ajattelisivat? Lääkärit eivät tuosta vain irtisanoudu työstään, erityisesti kun heillä on lääkäriopintojen lainat ja vastuut. Puhumattakaan siitä, että kuoleva isäsi olisi hyvin pettynyt sinuun. Älä ole typerä. Sinulla on upea työpaikka. Sinulla on mahtava aviomies. Elät upeassa talossa. Sinun pitäisi hyväksyä se ja olla kiitollinen siitä, mitä sinulla on. Mene nyt takaisin nukkumaan ja lakkaa olemasta idiootti."
 
Mutta tuo lempeä ja tukeva ääni oli itsepintainen. "Sinun ei tarvitse tehdä sitä nyt, kulta. Mutta sinulle tulee aika irtisanoutua työstäsi, joten valmistaudu. Äläkä ole huolissasi. Kaikki tulee olemaan ok etkä ole koskaan yksin."
 
Ilkeä ääni piipitti: "Älä kuuntele tuota puppua!"
 
Rakastava ääni sanoi: "Isäsi on 59-vuotias lääkäri, joka kuolee kolmessa kuukaudessa. Se voisit olla sinä. Jos saisit tietää, että sinulla on vain kolme kuukautta elinaikaa, eläisitkö samaa elämää kuin nyt?"
 
Vastaukseni oli kuuluva: "En helvetissä."
 
Mutta miten voisin irtisanoutua työpaikastani? Ja olin luvannut maksaa meidän molempien laskut. Minun täytyisi myydä taloni. Ja miten minulla olisi mitenkään varaa 120000 dollarin "hoitovirhehäntään", joka minun täytyisi maksaa etuoikeudesta irtisanoutua työstäni? Miten minulla olisi varaa paikaan San Diegossa? Meidän täytyisi muuttaa. Työstä irtisanoutuminen vaatisi rukkaamaan elämän täysin. Jo sen ajatteleminen oli liikaa.
 
Lempeä ääni sanoi: "Sinun ei tarvitse tehdä mitään vielä. Tee vain rauha tuon totuuden kanssa." Tunsin tuon äänen lämmön ympäröivän minua kun halaus. Sykkeeni hidastui. Hengitykseni syveni. Tunsin näkymättömien käsivarsien pitävän minua, kun käperryin sänkyyn, ja seuraava asia jonka muistan, oli auringon nousemien San Diegon lahden ylle seuraavana aamuna.
 
***
 
Minusta ei tuntunut vähääkään sankarimaiselta tuona yönä. Olin edelleen sankari, joka oli juuttunut uhritarinaansa Tavallisessa Maailmassa. Mutta en tiennyt tuolloin, että sankarimatkani alkoi tuona yönä rakastavan ja lempeän äänen ilmestyttyä puhumaan totuuden, jonka olin ollut haluton myöntämään itselleni. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tekemään minua kutsuttiin. Luulin, että lääketiede oli kutsumukseni, mutta vaistoni, krooninen vatsakipu, terveysongelmat, Fionan kirje tuntuivat kaikki universumin merkeiltä, että jokin ei ollut oikein. Minua kutsuttiin tekemään jotain muuta, mutta kun nostin luurin, viesti rätisi eikä ollut lainkaan selvä.
 
Kenties sinä rämmit edelleen Tavallisessa Maailmassa, niin kuin minä tein, ja vakuuttelet itsellesi, että asiat voisivat olla paljon pahemmin ja sinun pitäisi olla vain kiitollinen siitä, mitä sinulla on. Saatat olla edelleen sokea edes sille mahdollisuudelle, että elämäsi voisi olla paljon enemmän. Et ehkä edes oivalla, miten jonain päivänä katsot taaksepäin tätä aikaa elämässäsi ja tunnistat, miten suhteellisen toimimaton, tylsä ja iloton Tavallinen Maailmasi oli verrattuna siihen, miltä sinusta tuntuu löytäessäsi rohkeuden sanoa "kyllä" sankarimatkallesi. Mutta yhtenä päivänä kun ajattelet taaksepäin, ymmärrät, että se kaikki oli tarpeellinen ja luonnollinen osa matkaa, aivan kuten jokaisella sankarilla. Ymmärrät, että kaikki tapahtui täydellisellä ajoituksella ja olit juuri siinä, missä sinun pitikin olla, kunnes oli se hetki, jolloin olit valmis nostamaan luurin.
 
Jos olet kuullut äänen varoittavan, että muutos valmisteilla, luultavasti et näe vielä, mitä edessä on, mutta sinulla on voimakas tunne, että on jotain muuta ja aikasi lähteä uuteen seikkailuun tulee pian. Tämä on sankarimatkasi ensimmäinen askel.
 
Tee ennakkotilaus kirjasta The Anatomy of a Calling oppiaksesi navigoimaan oman sankarimatkasi vaikeakulkuisia osia. Tämä kirja on minusta ja minun tarinani, mutta oikeastaan se on sinusta ja sinun tarinasi. Jokainen luku kertoo minun tarinani, mutta tarjoaa myös käytännöllisiä tienviittoja ja harjoituksia auttamaan siinä sankarimatkan osassa, joka on edessäsi nyt, löytääksesi ja toteuttaaksesi ainutlaatuisen sielutarkoituksesi.
 
Rakkautta,
 
Lissa Rankin
 
-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.