Päivän uffo

Jäädä kuin uffo kalliolle


HomeTarinoitaKainuun kuningaskunnan tarinoitaMaan Valo voi kuihtua, elämä ei milloinkaan

Maan Valo voi kuihtua, elämä ei milloinkaan

Maan Valo voi kuihtua,
elämä ei milloinkaan


Säde kasvoi ja kukoisti. Vaillinaiset ajatkaan eivät voineet tuhota sitä, mikä oli jo tuotu ja luotu. Oli katovuosia, karjaa kuoli kylmyyteen. Metsän eläimetkin kuihtuivat pakkasen kalmassa. Moni vuosi koetteli Kainuun kansaa, joka väheni ja sitten kasvoi, luonnon antimien mukaan. Valo ei kadoista vähentynyt vaan kasvoi kasvamistaan. Se oli ihmisellä, mutta ei ihmisestä, ja sen voima oli muualta kuin maan antimista. Sen voima oli elämän luomisen voima.

Ihminen tunsi maan ja kaiken, mitä maassa oli. Ihminen tiesi, että maa elää omaa eloaan ja siihen pitää sopeutua. Ihminen tiesi, että myös Valo elää omaa eloaan ja että Valolla on tehtävä, ihmisen kautta. Valo kertoi ihmisille unissa, miksi oli tullut ja mikä oli ihmisen tehtävä Valossa. Valo opetti unissa, miten Kalma toimii ja mikä on pimeyden voima. Valo opetti, että jos Valon saa pysymään vakaana Kalman edessä, varjot häviävät.

Oli uusi kesä, uusi kasvu, ja Kainuun kansa kokosi, keräsi, kalasti, metsästi, käsitteli ja varastoi kaikkea mahdollista talven varalle. Oli hyvä kesä, metsät, vedet ja suot olivat anteliaita. Rohdoksiakin löytyi enemmän kuin miesmuistiin. Kaikki otettiin kiitollisuudella talteen, Valossa.

Kesä antoi voimaa laululle. Kainuun kansa harjoitteli kylissä ja kerran kesässä he kokoontuivat yhteen tapaamaan toisiaan ja harjoittamaan laulun voimaa. Laulu väreili kesässä ja sen voima sai aallot vesissä vaahtopäiksi. Jokaisella sävelellä oli oma voimansa. Matalat sävelet tärisyttivät maata, korkeat sävelet rikkoivat kiviä, kun Valo yhdistyi lauluun.
Tänä kesänä Kainuun kansa kohotti äänensä uusiin voimiin. Kesän sydämessä kansa lajitteli jokaisen laulajan vahvimmalle äänialalleen, lajitteli pojat ja tytöt, miehet ja naiset, omiin äänialoihinsa ja loi yhteisen laulun, johon osallistui jokainen ryhmä omalla äänivoimallaan. Auringon laskiessa Kainuu lauloi laulua, jota ei ollut ennen maassa kuultu. Tuhannet äänet yhtyivät, kukin vahvimmalla äänialallaan ja taivaisiin kohosi upea Valon pilari, joka jakaantui sateenvarjoksi Kainuun ylle. Yö oli täynnä Valoa, luonto hohti uusia värejä ja Valo täytti ihmisen sydämen. Oli aika.

Etelän Pimeys heräsi unestaan. Se oli nähnyt unta, jossa se ei enää ollutkaan Maan valtias ja että Valo uhkasi viedä sen vallan. Pimeys oli Maan Herra, Maan Valloittaja, sydän mustaa täynnä. Se oli Pimeyden ydin.

Pimeys sokaistui. Pohjoisesta sinkoutui Pimeyden silmiin niin voimakas Valonsäde, että Pimeyden taju hämärtyi ja sen voimat hupenivat. Pimeys sulki silmänsä ja mielensä ja kuvitteli itsensä mustien kerrosten alle ja lisäsi kerroksia, kunnes sai Valon suljettua olemuksestaan. Mustassa se mietti, mitä oli tapahtunut?

Pimeys oli kukistanut ihmisen ja kaikki olennot, joista oli sille hyötyä. Sydämet oli pimennetty. Silmät heijastivat mustaa. Mistä tuli tämä Valo, joka ei voisi ilman ihmistä olla maassa?

Pimeys kutsui varjo-olentoja ja kertoi heille, että Pohjoisessa oli jotain, mistä pitäisi ottaa selvää. Hän komensi varjo-olentoja vain käymään paikan päällä, katsomaan, mikä on ihmisen tila ja palaamaan takaisin kertomaan tilanteesta. Hän käski varjo-olentoja liikkumaan viekkaudella ja hiljaa, niin, ettei yksikään elävä näe heidän oloaan. Varjo-olennot lähtivät Pohjoiseen.

< Prev