Päivän uffo

Uffo vanhin voitehista


HomeTarinoitaKainuun kuningaskunnan tarinoitaVapaus oottaa, elämä voittaa, sitä ennen kuolema koittaa!

Vapaus oottaa, elämä voittaa, sitä ennen kuolema koittaa!

Vapaus oottaa, elämä voittaa,
sitä ennen kuolema koittaa!


Kainuu kukoisti. Siitä oli tullut valtava valon maa, jossa jokainen harjoitti äänen voimaa, pienistä tytöistä mahtaviin sotureihin. Ääni voimisti kansaa. Salot kaikuivat uudella tavalla. Kesäkaiut soivat eri tavalla kuin talven kaiut. Sävelet kantoivat valoa ja voimaa, joka muokkasi kaiken, johon osui. Puut taipuivat äänen edessä.

Kahdella tasolla valo voimisti ihmistä, joka sitä kantoi. Oli maan taso ja oli hengen taso.
Syntyi poika, josta oli tuleva Kainuulle Valon Kuningas. Väinöllä oli jo lapsena valtava valo, joka loisti pois pimeyden harhat.

Peloton nuori kulki soilla ja saloilla ja harjoitteli äänensä käyttöä. Iltaisin hän kertoi, kuinka oli kohdannut karhun ja karhu totteli ääntä. Elävät kuuntelivat ja oppivat Väinön kokemuksista. Jokainen halusi oppia laulamaan karhulle.

Syntyi tytär, josta oli tuleva Kainuulle Valon Kuningatar. Asðrin valo huikaisi jo hänen syntyessään. Asðr oli peloton nuori nainen, joka kulki joilla ja järvillä ja harjoitteli äänensä käyttöä. Iltaisin hän kertoi, kuinka oli kohdannut hirven ja hirvi totteli ääntä. Elävät kuuntelivat ja oppivat Asðrin kokemuksista. Jokainen halusi oppia laulamaan hirvelle.

Ajan myötä jokainen Kainuun eläin kuunteli laulua ja eli sen säveltä. Kainuun kansa ja eläimet olivat yhtä. Niin oli luontokin. Jokainen puu, pensas ja korsi, jokainen joki, järvi ja lampi tunsi laulun väreen ja tanssi sen mukana. Suo, tuo valtava elämän ja kuoleman varasto, otti kaikki äänet talteen säilyttääkseen ne ikuisesti.

Valosta oli tullut ääni, joka soi yllä Kainuun ja kertoi kansasta, jonka valo läpäisee kaiken ja muuntaa kaiken tiellään. Kainuun kansasta oli tullut Pohjolan voima, jota kukaan ei haastanut.

Mutta Etelän voima ei vielä tiennyt Kainuun valosta eikä haastanut Pohjolan kansaa.
Etelän voima oli vanha. Se oli Pimeyden voima, ei Valon. Etelän voima oli valloittanut maat ja kansat ja alistanut ne pimeyteensä. Pimeys lepäsi, sillä maa oli valloitettu. Ihminen oli alistettu ikuiseen arvottomuuteen, jossa ei näkynyt häivähdystäkään ilosta, onnesta, rikkaudesta tai rakkaudesta. Ihminen oli sisältä kuollut ja silmät heijastivat pimeää. Toivo oli menetetty jo aikapäiviä sitten. Ihmisestä oli jäljellä vain kuori ilman henkeä. Vain hengitys kertoi, että henki oli joskus asuttanut ihmistä. Henki oli kuollut.

Pimeyden voiman haltija oli tullut maahan alistamaan kansat omikseen. Pimeys välitti vain omasta hyvinvoinnistaan. Koko maailma palveli hänen halujaan ja tarpeitaan. Pimeys oli tyytyväinen eikä sille tullut mieleenkään, että vielä löytyisi eläviä ihmisiä alistettavaksi. Pimeys ei tiennyt, että Maan tilaan oli tuotu säde, joka oli vahvistunut sukupolvien ajan ja loisti jo kirkkaana pohjoisessa soiden valtakunnassa. Säde ei ollut vielä niin vahva, että se olisi loistanut valona Pohjolasta kaikkiin ilmansuuntiin, pimeään eteläänkin, mutta Pohjolassa se loisti kirkkaana ja seesteisenä. Kohta se pilkottaisi myös etelässä.

< PrevNext >